Taas yksi ero tarina.
Hei
Tänä syksynä alkoi suhteeni exään rakoilla. Suurta draamaa ei silti asiaan liittynyt, vaan se alkoi hiipua. Käytiin pitkiä keskusteluja, missä päätettiin lopulta, että muutan pois, ja vaimo ja pojan kanssa asumaan ja minä hommaan itselleni pikkuyksiön. Tämä tuntui ihan hyvältä liikulta heti toteuduttuaan, nautin oman kämpän tietyistä asioista, sain kuunnella musiikkia rauhassa jne.
Nyt muutaman viikon jälkeen on iskenyt ahdistus yksinäisyydestä. En tiedä tasantarkkaan, kaipaanko sitä ihmistä, vai ylipäätään kosketusta, hellyyttä, seksiäkin. Joka kerta kun olen eksäni kanssa tekemisissä, tulee minulle paha olo henkisesti. Ilmeisesti omat tunteet eivät ole niin lopussa kuin eksällä on. Mutta tiedän, että minun pitäisi muuttua niin paljon ihmisenä, että suhde voisi jatkua. Ja kyllä minuakin tietyt asiat suhteessa hiersivät.
Pahinta silti on tunne yksinäisyydestä, ja se, että voiko ikinä kokea samanlaista rakkautta, kuin mitä varsinkin suhteen alkuvuosina koin. Suhteemme oli pitkä, yli 15 vuotta. Käytännössä kumpikin on ollut koko aikuisikänsä yhdessä. Nyt olo on kyllä erittäin ahdistunut, ja tuntuu kuin olisi tyhjän päällä, ja joutuu rakentamaan omaa identiteettiä täysin uusiksi.
jk_1981 kirjoitti 20.11.2016 21:42
Suhteemme oli pitkä, yli 15 vuotta. Käytännössä kumpikin on ollut koko aikuisikänsä yhdessä. Nyt olo on kyllä erittäin ahdistunut, ja tuntuu kuin olisi tyhjän päällä, ja joutuu rakentamaan omaa identiteettiä täysin uusiksi.
Varmasti on ahdistunut olo ja rankka tilanne. Hyvä uutinen kuitenkin on, että ahdistukseen ja pahaan oloon ei kuole. Olo helpottaa vähitellen. Itsestäsi nyt paljolti riippuu, millaisen tulevaisuuden itsellesi rakennat. Voisit olla samanlaisessa tilanteessa vaikka 15 vuoden uran jälkeen konkurssin tehtyäsi tai työkyvyn menetettyäsi. Aina voi rakentaa uutta ja jokaisen identiteetti rakentuu muutenkin elämän aikana. Muutokset ja kriisit toki pakottavat identiteettityöhön ihan eri tavoin kuin tasapaksu arki. Jos olet yhtään lukumiehiä, niin suosittelen Bruce Fischerin Jälleenrakennus-kirjaa. Muita neuvoja en oikeastaan osaa antaa, paitsi että mieti tarkkaan uuteen suhteeseen ryntäämistä.
Ps. Olen nainen. Tämä taisi olla miesten keskusteluryhmä, joten anteeksi...
Kiitos vastauksesta. Tuskimpa tässä mihinkään suhteeseen ollaan ryntäämässäkään, en oikein tunne oloani kotoisaksi tuolla "markkinoilla", tuntuu vaikealta kuvitella, että esim. baareista seuraa löytäisin. Koko ajatus tuntuu jokseenkin vieraalta. Siitä yksinelämiseen tottumisesta vielä, miten siihen pitäisi suhtautua? Itse ajattelen, että kyseessä on vain pakko, mutta ei sinänsä asia mihin pitäisi tottua. Lähinnä sitä pitäisi pystyä jotenkin sietämään, mutta on se vaikeaa. Asun ensimmäistä kertaa yksin 35 vuotiaana.
Tiedän, että suhteemme olisi saattanut loppua aikoinaan jopa alkuunsa. Erikoisesti alkanut suhde, minun piti muuttaa eksäni kanssa yhteen 3 viikon seurustelun jälkeen, vieläpä itselle vieraalle paikkakunnalle. Myöhemmin saimme 2 lasta, joista ensimmäinen sai autismidiagnoosin, päätimme vielä kuitenkin tehdä toisenkin lapsen, jonka kanssa myös on ollut omat ongelmansa. Parisuhteen syvällisempi pohtiminen jäi vuosiksi. Tämä kaikki on toki vain jälkiviisastelua.
Silti yritän olla toiveikas, että tuolla jossain olisi joku, joka voisi minut hyväksyä tällaisena kuin olen. Pitäisi vain oppia hyväksymään itse itsensä ja heikkoutensa. Eteenpäin on menty, mutta paljon on tehtävää edelleen. Onnellisuus ja sisäinen rauha, näistä asioista haaveilen.