Moro,

Olipa lohdullista lukea muiden kirjoituksia omasta erostaan. Niissä on paljon yhtymäkohtia omaan tilanteeseeni. Itsellä takana 15 v. avioliittoa ja 20 v. parisuhdetta. 3 kouluikäistä lasta.

Tarina alkaa siitä, että ihastuttiin ja rakastuttiin. Saatiin lapsia ja harmaa arki painoi päälle. Elettiin yhdessä perheellisen arkea; kaikessa ihanuudessaan ja harmaudessaan. Nautin täysin rinnoin isyydestä ja lasten kanssa touhuamisesta. Vaimoani rakastin syvästi mutta toki tiedostin että ruuhkavuodet ovat tuoneet etäisyyttä välillemme. Koskaan en ajatellut että eroaisimme oikeasti vaikka joskus riidan melskeessä sellaistakin tuli puolin ja toisin sanottua. Kun nuorin lapsi pääsi kouluun saakka, huokaisin jo helpotuksesta: ruuhkavuosistakin selvittiin. Vaan väärässäpä olin.

Puoliso aloitti parisen vuotta sitten uudessa työpaikassa ja löysi sieltä heti innostavan porukan kenen kanssa hän alkoi viettää yhä enemmän ja enemmän aikaa. Myös iltaisin hän viestitteli työporukan kanssa ja eripituisia työreissuja alkoi tulla kalenteriin. Joskus tästä yritin huomauttaa, mutta sain osakseni lähinnä suuttumusta ja puhelimen salailua.

Viime syksylle hän oli buukannut 3-5:n päivän työreissuja jo joka kuukaudelle, ja aloin huolestua tilanteesta. Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että työreissuille pakattiin mukaan kovin paljon pitsiä ja muuta edustavaa vaatetusta, joita ei kotioloissa paljoa näkynyt. Poissaolevaltakin hän vaikutti kotona ollessaan.

Joulun aikaan rouva palasi viimeisimmältä reissultaan ja ilmoitti että hän harkitsee eroa. Paniikissa anelin rouvaa luopumaan aikeestaan ja yritin ehdottaa että hakisimme ulkopuolista apua tilanteeseen. Hän oli kuitenkin kuin kylmää pronssia ja totesi että kiinnostusta tai jaksamista yrittämiseen ei enää ole. Muutama viikko asiaa pohdiskeltiin tahoillamme ja sitten hän ilmoitti että hänen eropäätöksensä on lopullinen.

Tämä oli täydellinen shokki minulle, joka olin kuvitellut että olemme molemmat sitoutuneet pysymään yhdessä niin myötä- ja vastamäessä. Kyllähän ruuhkavuodet olivat tuoneet suhteeseen etäisyyttä mutta jotenkin itse ajattelin että tämä on vain yksi vaihe joka selätetään yhdessä. Edes pienet lapset ja heidän hyvinvointinsa ei tuntunut painavan vaakakupissa mitään.

Koen että itse olin raatanut kotona arkea pyörittämässä jotta hän on päässyt luomaan uraa ja reissaamaan. Hän näkee asian (ilmeisesti) siten että olen kotiin jämähtänyt ja ei-kiinnostava, syrjäytynyt etätöitä tekevä koti-isä. 

Tämän jälkeen rouvalla ei ole ollut enää mielenkiintoa keskustella asiasta. Hänellä ei kuulemma ole mitään sanottavaa asiasta. Pari lyhyttä juttutuokiota olen saanut väkisin järjestettyä mutta kummastuttaa miten toinen voi sulkeutua täydellisesti tuollaisen ilmoituksen jälkeen. Tai että 20 v. yhteiselämän jälkeen asiasta ei olisi tarvetta keskustella enempiä. Tai yrittää korjata asioita. Sen verran kuulin, että hän on näiden uusien työkavereidensa kanssa pohtinut tätä meidän suhdetta ja löytänyt sieltä ilmeisesti muitakin jotka harkitsevat eroa.

Eron syiksi minulle on kerrottu mm. että ”hän on löytänyt itsensä” sekä ”hän ei ole onnellinen”. Toki myös eritahtisuudesta ja luonne-eroista sekä sosiaalisuudesta olen saanut kuulla, mutta näiden osalta olemme aina olleet erilaisia eivätkä ne ole aiemmin muodostuneet näin suureksi ongelmaksi. Luonteeltaan puolisoni on tempoileva ja spontaani, kun taas itse olen joutunut ottamaan jarruttelijan ja rauhallisemman pohdiskelijan roolin. Potentiaalia spontaaniuteenkin olisi mutta toisen edustaessa siinä suhteessa ääripäätä ei tuo ominaisuus ole itsessäni päässyt juuri esille.

Eropäätöksen jälkeen puoliso on järjestänyt itselleen joka toiselle viikolle työmatkoja joten hän pääsee tilannetta kätevästi pakoon mun jäädessä lasten kanssa kotiin. Tuntuu että prosessoin ja teen tätä eroa yksin ja lasten kanssa hänen ollessa niin paljon poissa.

Nyt tilanne on edennyt siihen että olemme vuokranneet yksiön jossa, tulemme vuorottelemaan käytännön asioiden järjestyessä. Ihan tarkkaan en tiedä miten käytäntö järjestyy kun puhuminen toisen kanssa on niin vaikeaa.

On ollut tosi raskasta huomata myös se, että omat sosiaaliset kontaktini ovat lähes unohtuneet vuosien varrella, ja avioliiton aikana sosiaalisuus on ollut pääasiassa puolison kautta järkättyä tekemistä. Nyt kun olen jäänyt yksin niin ns ystävien ja vanhojen kavereiden kokoon haaliminen on tosi vaikeaa tai lähes mahdotonta.

On murskaavaa, kun tuntuu etten tunne koko ihmistä enää; hän on täysin kylmä minua kohtaan ja vain välttämättömät asiat hoidetaan yhdessä. Ja vain muutamia kuukausia sitten hän oli vaimoni ja vaikkakin etäisempi niin olimme tekemisissä.

Mielestäni on käsittämätöntä että 20 v yhteinen taival loppuu yhtäkkiä näin ja koko persoona on muuttunut tämän yhden keskustelun jälkeen. Alkuun mietin onko kyseessä jonkinlainen psykoosi tai PMS-oireilu, ahdistuneisuushäiriö tai vaihdevuosioireilu mutta tilanteen jatkuessa olen kallistunut jonkinlaisen 40+ v kriisin ja tuon totaalisen itsensä kylmettämisen itsesuojelun piikkiin.

Pikkuhiljaa alan käsittää tapahtunutta, vaikka salaa toivon vielä että hän tulisi järkiinsä ja haluaisi edes yrittää korjata liittoamme. Sen verran on jo ikää, että ajatus deittailusta tai uuteen kumppaniin tutustumisesta ei enää jaksa innostaa. Vanha, tuttu ja turvallinen puoliso olisi ollut se mun juttuni.

Viimeisin käänne kupletissa on se, että sain kuulla että puoliso on tutustumassa netissä uuteen ihmiseen. “Ystävään” kuten hän sanoi minulle, mutta tuskinpa tässä ollaan kirjeenvaihtokaveria hakemassa kuitenkaan. Murskaavaa ajatellakin – vasta 3 kuukautta sitten tuli tämä eropäätös ja nyt jo valmiina uusille ihmisille.

Jos muuten luet tämän ja sinulla on kokemusta siitä, että eron partaalta tai erosta palataan vielä yhteen niin kuulisin mielelläni miten hommat ovat edenneet?

Jos jaksoit lukea tämän, niin kiitos. Mielelläni kuulisin myös kokemuksia muilta.

Tsemppiä ja jaksamista kaikille!