Aika paljon samaa omaan tilanteeseen. 2 lasta, oma talo, ollaan avoliitossa, viime vuodet ei ole olleet mitään rakkauden täytteisiä. Itse asiassa avovaimo sanoi joskus reilu 3v. sitten, ettei enää tiedä, rakastaako minua, vai ei. Se sama "en tiedä" - "ehkä" -linja on nyt jatkunut siitä lähtien. Muutama viikko sitten tuli ilmoitus, että "ehkä harkitsen eroa"... Ota tuosta nyt sitten selvää...
En itsekään ole ollut mikään unelmakumppani. Esim. työstressit yms. paskat olen kipannut aika lailla hänen niskaansa, siis avautunut hänelle ja olen myös ollut aika pahalla tuulella monesti. Monesti ajattelen, että nykytilanne on oma vika ja siksi jatkan. Olen sen ansainnut.

Mut joo. Sama homma siinä, että on alkanut tuntua, että jotain sivupeliä on olemassa. Varmaa tietoa ei asiasta ole, mutta aika "vahvoja" viitteitä. Itse pystynyt pysymään uskollisena nämä vuodet. Jotenkin tuntuun, että tämä on ainakin mun heikko kohta. Ajatus toisesta suhteesta lamauttaa täysin. Juuri nuo oireet. Mitään ei tahtoisi jaksaa tehdä, mut kuitenkin on pakko. Esim. noiden pienten lasten vuoksi. Voi helvata.

Noi mukelotkin kuitenkin ennen pitkää tajuaa, että iskällä ja äiskällä ei kaikki ole ihan kunnossa keskenään. Olisko ero sitten parempi kuin se, että yrittää olla yhdessä hampaat irvessä väkisin?

Samanlaisia tuntoja on ollu monta kertaa ja myös nyt.
Lääkitys kohdillaan ja kaljaa päälle. Paha olo senkun syvenee ja kellekkäs muulle sitä purat kun omalle kumppanille, olkoon hän sitte kuinka rakas milloinkin.
Mutta aina se tuntuu jälkeen ainakin yhtä pahalta luulisin. Ja anteeks en pyydä. Sitte kun on helpompi olla ni koittaa vitsiä muka heittää.
Nyt kaatu viides suhde. Toisen eron mukana häipyi lapset. Nyt jo isompia ja välillä käyvät. Tietävät faijan murheet ja yrittävät kai ymmärtää.
Minä jäin taloon ja olen vuoden tässä kissan ja koiran kanssa väliaikaisella työkyvyyttömyyseläkkeellä ihan fyysisen vian kautta.
Pisti korvaan että sitä jo toinen on valmiina ennen kun on vanha asia selvä.
Ittellä on ollu myös kerran päällekkäin ennen pesänjakoa. Siinä ei hyvin käyny.Nykyisessä tilanteessa oltiin 2 vuotta erikseen, vaikka yhdessä asuttiin. Ja nyt oon siis vuoden ollu kokonaan yksin. Nyt on vissiin sitte toinen löytäny jo uuden.
Kyllä se vieläkin sattuu. Mutta vaikka kuinka pahalta tuntuu, olen väkisinkin vaan rauhassa ja annan asi oiden tasaantua jos on tasaantuakseen. On semmonen olo, ettei edes pysty mihinkään uuteen.
Sun ei auta kun purra hammasta ja yrittää pitää asiat niin että saa lapsia tavata. Itte kävin neljät käräjät ja hopealle jäin. Siinä on isä heikoilla kun äiti ja sossu alkaa jylläämään.
Niin saivat manipuloitua ettei enää koskaan saa välejä lämpimäksi.
Tässä on jo niin monet kuperkeikat mennyt, että on jo ihan turta kaikkeen eroon liittyväänkin.
Ei meinaa osata edes itkeä. Siinä kostuu aina silmät, kun mietti miten pahasti pienten lasten silloin kävi kun oikein repivät. Ei ne lapset ymmärtänyt vaikka kuinka piti sylissä ja sanoi ettei iskä teistä halua erota vaikka ei äidin kanssa toimeen tullukkaan.
Kun jotenkin oppis olemaan sössimättä jokaista asiaa, mihin koskee.

Oot ihan oikeessa siinä että kyllä lapset sen tuntee että jotain puuttuu. Sitte lapset alkaa samantien elää molempien vanhempien kanssa eri elämää. On iskän elämä ja äidin elämä. Ihan ovat tutkineet että lapset oppii siihen kyllä. Tärkeintä olis saada pysymään turvallinen olo molempien seurassa. Kun eron jälkeen lapset käy toisen vanhemman luona, olis ihan ensarvoista jos vanhemmat pystyis juttelemaan siinä hetken. Vaikka sitte kuinka ohimoissa pauhais.
Itte sain lapset hakea ja palauttaa mutkan taakse postilaatikolle. Ja lapset ihan paniikissa.
Voimia teille toivon ja että jaksaisitte kaikesta paskasta huolimatta pysyä sovussa, ettette lapsia menetä.
Vaikka mitä on pipolaarin saattelemana tapahtunu ennen tai jälkeen niin lapsista eroamista en ikinä ittelleni anna anteeksi. Vaikka kaikkeni koitin. En tiedä olisko sitte ollu lapsille parempi jos olisin hyvästelly samalla. Väittävät että isäkin on tärkeä ja siihen ittekkin uskon.
Kyllä siellä taas aurinkokin paistaa vaikka nyt on pimeetä. On ollu hyviäkin hetkiä. Harvassa on vaan tällaset, jotka saa kaiken sössittyä uudestaan ja uudestaan.

Itse samassa tilanteessa. vaimo päätti lähteä ja päätös yksin hänen. Minusta asiat olisi voinut keskustella. 2 lasta ja yhteishuoltajuus. en ymmmärrä edelleenkään.
Toivottavasti täältä saisi tukea. aika masentavaa aikaa.