Mitä tehdä? Ja miten kuvailisitte tätä parisuhdetta?

Anteeksi jo etukäteen erittäin pitkä postaus.

—–
Olemme olleet yhdessä vähän yli vuoden tämän naisen kanssa. Hän on 47, minä 53. Hänellä on 10-vuotias tyttö joka asuu hänen luonaan. Viime talvena hän oli työssä, joka vaati paljon kotitöitäkin. Autoin aina käydessäni, ja kuuntelin työmurheita jokainen kerta kun tapasimme. Minulla oli kuitenkin aikaa, ajattelin. Tänä syksynä olen aloittanut opiskelut, ja aikaa on minulla vähemmän.

Asumme eri paikoissa samassa kaupungissa, ja tavaksi tuli, että minä käyn viikonloppuisin hänen luonaan. Jo keväällä minulla alkoi perjantaina olla tunne, että ”minun täytyy mennä sinne tänään” ja sunnuntaina ”pian pääsen takaisin kotiin”. Yhdessäolo oli suorittamista.

Joitakin syitä tähän ohessa:

– Hän tiuskii ”Et kuuntele minua!” ja mykistyy, jos hän puhuu vaikkapa kaupungilla kävellessämme ja satun katsomaan toiseen suuntaan.
– Hän suuttuu usein ihan yllättävistä asioista, en oikein uskalla puhua vapaasti. Tuntuu kuin pitäisi astella koko ajan harkiten. Emme naura melkein millekään.
– Iltaisin hänen kotonaan, missä käymme aina (emme koskaan minun kotonani) hän haluaa katsella televisiota. Itse en edes omista televisiota, enkä pidä siitä.
– Hän odottaa, että tiskaan hänen tiskivuorensa ja autan siivoamisessa kun tulen, sillä hänellä on ollut TÖITÄ eikä hän ole ehtinyt. Siivoamisesta hän sanoo, että minähän sotken täällä myös (sanoisin että se on todellakin hyvin vähäistä; sen sijaan hän ja tytär levittävät kaiken röykkiöiksi joka puolelle)
– Hän karttelee kosketusta. Vihaisena hän näyttää jopa että kosketukseni inhottaa häntä. Hänestä suukottelu tuntuu myös vastenmieliseltä, se käy korkeintaan sovinnon symboliksi.
– Seksiä meillä ei ole ollenkaan.
– Hän ajattelee, että minulla on velvollisuuksia lasta kohtaan, esimerkiksi suostutellessaan lasta hän voi tehdä äkkinäisen nyökkäyksen minulle, merkityksessä ”sano nyt sinäkin jotakin” (joka osoittaa että olet samaa mieltä kanssani). Vaikka en olisikaan samaa mieltä, tai vaikka nainen kohtelisi mielestäni lasta väärin. Mutta minulla ei ole oikeutta sanoa sitä, sillä minulla ei ole mitään sananvaltaa lapsen kasvattamisessa.
– Jatkuva painostus lauantaitreenejäni vastaan; olen aina poissa 4 tuntia alkupäivästä.
– Minun tarpeitteni ohittaminen: kiiruhdan treenien jälkeen syömättä tapaamiseen, jonka jälkeen lähdetään pois sovitusta näyttelykäynnistä ennen kuin näen mitään. (sanon tosin että ”ei se mitään”, ajattelen että itsehän kulutun alkupäivän muualla).
– Puheideni tulkinta vihamielisesti kahvilassa; viaton keskustelunavaus leimataan sammakoksi, ja kun suutun siitä, hän kehottaa istumaan toiseen pöytään.
– Kun suutun hänelle, suuttumus johtaa vain moitteeseen äänen korottamisesta.
– Keskustellessamme puheenaiheena on melkein pelkästään naisen työ, kaikkina tapaamiskertoina. minun tulee jaksaa kuunnella, jos en, en ”tue”, olen tunteeton.
– Minä en ole täysivaltainen sanomaan mielipiteitäni, sillä minulla on käsittelemättömiä mielenterveydellisiä ongelmia; toisin sanoen minun vastalauseitani hänen ei tarvitse ottaa tosissaan (tämä on totta, ja olen etsimässä terapiaa, mutta olen kyllä ihan aikuisen kirjoihin kelpaava)
– Samasta syystä en kuulemma ole kyennyt hoitamaan lastani kunnolla. Tämä suututtaa minua ihan erityisesti (olin yksinhuoltajana 10 vuotta; poika on nyt 20-vuotias ja erinomaisen tasapainoinen nuori aikuinen)
– Isäni on kuulemma narsisti. Olisi parempikin jos kuolisi pian pois, kuulemma.
(Hän on kyllä; kehuskelee saavutuksillaan ja on vuosikymmenet lytännyt minua; mutta minusta alkaa tuntua että tämä nainen on samanlainen).
– Toinen syy miksi en ole täysivaltainen, on se että en ole ollut pitkään parisuhteessa; minä en osaa olla parisuhteessa, toisin kuin hän, joten hänen sanansa painaa enemmän.
– Myöskin olen epäsosiaalinen (ks. mielenterveydelliset ongelmat). se näkyy hänen mukaansa kaikessa ja on ongelma. (Olen luonteeltani vähän introverttiuteen taipuvainen ja tarvitsen paljon yksinäisyyttä, jossa viihdyn hyvin.

Viikonloppuna hän yhdistellen näitä eri työkaluja onnistui antamaan niin vahvan vaikutelman siitä, että hän inhoaa minun näkemistänikin, että vihdoin lähdin kesken sunnuntain. Nyt olen siinä mielessä että tämän on loputtava. Hän taas viestittelee, että pitäisi mennä pariterapiaan. Sanoo, että sen tietäminen, että minä olen vihainen, saa hänelle pahan olon.

Mietin pitäisikö sääliä, vai ajatella että on syytäkin olla paha olo.