Kun se ei ole enää omissa käsissä
Tapasin vaimoni 15 vuotta sitten yliopistossa. Puoli vuotta sen jälkeen seurustelumme alkoi, ja kuusi vuotta sitten menimme naimisiin. Meillä on viisivuotias poika, joka on elämämme keskipiste: älykäs, herkkä ja huumorintajuinen.
Suhteemme alussa olimme vielä lapsia, minä 20 ja hän 19-vuotiaat. Kasvoimme yhdessä erinäisten kriisien kautta: molemmat hankkivat tutkinnon (hän uuden vuosi sitten), työuran, ja aikuisen itsetunnon. Suhteemme on kärsinyt alkuvuosien jälkeen erilaisista, minun mielestäni ”normaaleista” kasvukivuista, joiden aiheena ovat olleet mm. raha, seksi, läheisyys, ja parisuhteen ulkopuolinen elämä. Ei väkivaltaa, ei päihteitä, ei ulkopuolisia suhteita. Muutettu on pari kertaa toiselle puolelle Suomea, molemmilla kerroilla vaimoni ehdoilla, ensin työn, ja sitten juurien vuoksi (raskausaikana päätimme, ettemme halua kasvattaa lastamme pk-seudulla, joten asumme nyt kahden kilometrin päässä anoppilasta; kuvio, joka toimii mainiosti, joskin minä asun nyt seudulla, johon itselläni ei ole juuria). Lapsen syntymän jälkeen läheisyys on pikkuhiljaa kadonnut suhteestamme, ja aina niin päin, että minä olen kokenut jääväni ilman vastarakkautta (oli se sitten henkistä tai fyysistä). Tästä on muodostunut viime vuosien pääasiallinen riidan aihe.
Ajattelin aina, että kyse on ruuhkavuosien kiireestä, ja vaimoni lapsen syntymän jälkeen kärsimästä omasta isosta elämänkriisistä (ammatinvaihto, äitiys, huomion antaminen jollekin muulle kuin itselle), ja että tilanne helpottaisi lapsen kasvun myötä. Pariterapiassakin kävimme pari vuotta sitten, ja silloin viilattiin arki kuntoon niin, että vaimoni sai varmasti haluamaansa tilaa kasvaa, harrastaa, kukoistaa. Olen tukenut häntä vuosikaudet niin taloudellisesti kuin emotionaalisestikin.
Kaikista näistä haasteista huolimatta en lakannut rakastamasta vaimoani, yhtä tulisesti kuin tavatessamme. Aloin kyllä turhautua läheisyyden ja seksin puutteeseen, enkä käyttäytynyt aina hyvin. Uskoin, että rakkaus lopulta voittaa, ja löydämme toisemme (tai hän löytää minut). Viimeisen vuoden aikana aloin kuulla kommentteja siitä, että hän ei voi hyvin suhteessamme. Keskustelimme asiasta pitkiä iltoja, ehdotin uutta pariterapiaa, annoin tilaa jne. Lopulta totesin, että jos hän ei kanssani halua olla, niin hänen ei silloin kannata. Vieläkin uskoin tulevaan.
Kuukausi sitten kesälomani aloituspäivänä vaimoni totesi, ettei tiedä haluaako jatkaa kanssani. Nyt se kolahti. Ja vieläkin uskoin. Kuitenkin tällä kertaa oli kylvetty jotain suurempaa. Hän kertoi, ettei ole vuosiin tuntenut minua kohtaan romanttisia tunteita. Olen kuulemma tosi hyvä tyyppi (tämänhän me kaikki haluamme toki kuulla), mutta olemme kasvaneet erilleen. Elämältäni putosi tuolloin pohja, ja tiedossa oli pari viikkoa ahdistusta ja unettomuutta. Viimeiset lomaviikot menivät tosi vaikeissa keskusteluissa, joiden aikana sain joka kerta uuden täyslaidallisen siitä, miten olen painostanut häntä seksiin ja läheisyyteen, miten olen ”ankkuri riippumaton sijasta”, miten hän on alkanut vihdoin fantasioida seksistä (asia, joka oli hänelle vaikea vuosikausia), muttei niin, että minä olisin näiden fantasioiden kohteena. Lopulta, miten pelkkä läsnäoloni tuntuu hänestä pahalta. Nyt tuntuu, etten uskalla enää avata suutani, koska kaikki kääntyisi taas jotenkin niin, että menettäisin yöuneni.
En tunnista itseäni noista asioista. Olen tehnyt virheitä parisuhteemme aikana, toisaalta olen jatkuvasti peräänkuuluttanut anteeksipyytämistä ja -antamista sekä yhteistä keskustelua. Minusta tuntuu, että olen hirviö vaimoni silmissä.
Noin viikko sitten sovimme, että odotamme pari kuukautta, ja käymme vielä yhdessä juttelemassa jossain. Emme todennäköisesti pysty selvittämään tätä kaksin. Muutimme sitä ennen nukkumaan eri vuoteisiin hänen toiveestaan. Kesäloman loppuessa oli tarkoitus purkaa järjestely (kulissit vaimoni perheelle ja pojallemme), mutta viime täyslaidallisen jälkeen en enää pystynyt palaamaan.
Tiedättekö, kun kuudentoista vuoden jälkeen alkaa kuulla puhetta siitä, kuinka ”oot tosi hyvä tyyppi, ja joku saa sinusta vielä hienon puolison”? Se pyörii omassa mielessäni nyt. Haluaisin erota, mutten haluaisi rikkoa perhettämme. Haluaisin olla onnellinen jonkun toisen kanssa, mutta rakastan edelleen vaimoani. Ja kaikesta tästä huolimatta tiedän, että jos hän oman ”mietintänsä” lopuksi pyytää kauniisti anteeksi ja ehdottaa yhdessä jatkamista, unohdan kaiken ja otan hänestä kiinni.
Tuntuu hyvältä kirjoittaa. Tuntuu hyvältä myös lukea toisten kokemuksia. Luulen, että joku samaistuu tähänkin.
Hei Suutarinlapsi,
Kiitos kirjoituksesta, joku todellakin samaistui.
Minulla ja vaimollani takana kahdeksan yhteistä vuotta. Meillä on kaksivuotias tytär, hänkin hyvin herkkä. Itseasiassa herkkyys - kuten myös kilttiys - yhdistää meitä kaikkia kolmea.
Vaikka tapasimme teitä hieman vanhempina, on meidänkin suhteessa ehditty olla eri elämänvaiheissa: opiskelijoina, vapaina maailmanmatkaajina, työelämässä ja nyt lapsiperheenä. Mitään vakavia ongelmia myöskään meillä ei ole. Pariterapiasta on ristiriitatilanteiden jälkeen keskusteltu, mutta emme ole ehtineet tai saaneet aikaiseksi. Ristiriitatilanteita aiheuttanut meillä useimmiten persoonien eroavaisuudet. Minä ekstroverttinä en aina ole tajunnut, koska ja miten introvertille tulisi antaa tilaa. Rakkautta suhteessamme on kuitenkin riittänyt, ja anteeksi pyydetty riitojen jälkeen.
Vaimoni on kärsinyt puolisen vuotta pahasta identiteettikriisistä. Myös hän on vaihtanut ammattia äitiyslomalta palaamisen jälkeen ja käyttänyt paljon aikaa oman historiansa, oman persoonansa ja henkilökohtaisten kipukohtiensa pohtimiseen. Olen antanut tilaa ja tehnyt selväksi, että rakastan häntä edelleen. Hän tekee kuitenkin hyvin selväksi lähes joka päivä, että kokee minun olevan tiellä. Arjen asioistakin vaikea sopia, kun riidat leimahtavat yöunia tuhoaviksi helposti. Tämä kaikki tarkoittaa meidän perheessä sitä, että arjen pyörittämisestä ja kotitöistä minun vastuulleni kasautuu valtaosa. Häneltä ei oikein riitä energiaa lapsellekaan, joka myös alkanut oireilla tilanteesta. Syytökset, joita minä saan useasti kuulla, ovat luokkaa "et ymmärrä minua yhtään" , "me olemme aivan eri aallonpituuksilla" tai "et tunne minua!"
Viimeiset kaksi kappalettasi voisivat olla minun kirjoittamiani. Muutama viikko sitten ilmoitti, että on päättänyt, että haluaa erota. Sanoi suoraan, että hänen mahdollisuutensa löytää joku enemmän itsensäkaltainen ovat nyt 35-vuotiaana vielä kohtalaiset. Myös minä sain kuulla että "oot uskomaton tyyppi, loistava isä, ja susta tullaan vielä tappelemaan naisten kesken". Jos meillä ei olisi lasta, ei tilanteessa olisi epäselvyyttä. Minä en vain myöskään missään nimessä halua rikkoa perhettä. Eritysesti en siksi, että lapsi on vasta kaksivuotias.
Hei, falafelkungen
Kiitos ajatuksistasi. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että vaikeinta kaikessa on tämän tilanteen niin jyrkkä yksipuolisuus: kun ennen yhteisiä tai omia ongelmia on voinut ratkoa sen ihmisen kanssa, johon on tiennyt sitoutuvansa loppuelämäkseen, katoaa siitä vierestä lähes täysin, on itse tosi hukassa ja yksin. Jos yhdessä olisimme todenneet olleemme turhautuneita ja kyllästyneitä, ja tehtävissä olevan tehty, voisi irtautuminen ollakin siedettävää. Nyt joudun seuraamaan sivusta, kun toinen tekee henkistä pesäeroa, ja itse ruikutan vieressä voimattomana. En pysty puhumaan hänelle omista tunteistani, koska se tuntuu oman oksan sahaamiselta ja toista syyllistävältä.
Miksi se usein kuultava klisee, että lasten takia ei kannata pysytellä väkisin yhdessä ei jotenkin tunnu pätevän? Miksei perhe juuri olisi se ratkaiseva syy, jonka ansiosta yhteistä rakkautta etsittäisiin vaikka kiven alta? Miksi tuntuu, että toinen on lopulta vain aivan he****in itsekäs päättäessään kaiken vain ollakseen itse tyytyväisempi? Haluan ymmärtää, mutten kuitenkaan pysty.
Halusin kirjoittaa jäsentyneemmin, mutta ehkä asiat saavat nyt tulla vaikka tipoittain.
falafelkungen kirjoitti 14.8.2018 16:40
Hei Suutarinlapsi,
Kiitos kirjoituksesta, joku todellakin samaistui.
Minulla ja vaimollani takana kahdeksan yhteistä vuotta. Meillä on kaksivuotias tytär, hänkin hyvin herkkä. Itseasiassa herkkyys - kuten myös kilttiys - yhdistää meitä kaikkia kolmea.
Vaikka tapasimme teitä hieman vanhempina, on meidänkin suhteessa ehditty olla eri elämänvaiheissa: opiskelijoina, vapaina maailmanmatkaajina, työelämässä ja nyt lapsiperheenä. Mitään vakavia ongelmia myöskään meillä ei ole. Pariterapiasta on ristiriitatilanteiden jälkeen keskusteltu, mutta emme ole ehtineet tai saaneet aikaiseksi. Ristiriitatilanteita aiheuttanut meillä useimmiten persoonien eroavaisuudet. Minä ekstroverttinä en aina ole tajunnut, koska ja miten introvertille tulisi antaa tilaa. Rakkautta suhteessamme on kuitenkin riittänyt, ja anteeksi pyydetty riitojen jälkeen.Vaimoni on kärsinyt puolisen vuotta pahasta identiteettikriisistä. Myös hän on vaihtanut ammattia äitiyslomalta palaamisen jälkeen ja käyttänyt paljon aikaa oman historiansa, oman persoonansa ja henkilökohtaisten kipukohtiensa pohtimiseen. Olen antanut tilaa ja tehnyt selväksi, että rakastan häntä edelleen. Hän tekee kuitenkin hyvin selväksi lähes joka päivä, että kokee minun olevan tiellä. Arjen asioistakin vaikea sopia, kun riidat leimahtavat yöunia tuhoaviksi helposti. Tämä kaikki tarkoittaa meidän perheessä sitä, että arjen pyörittämisestä ja kotitöistä minun vastuulleni kasautuu valtaosa. Häneltä ei oikein riitä energiaa lapsellekaan, joka myös alkanut oireilla tilanteesta. Syytökset, joita minä saan useasti kuulla, ovat luokkaa "et ymmärrä minua yhtään" , "me olemme aivan eri aallonpituuksilla" tai "et tunne minua!"
Viimeiset kaksi kappalettasi voisivat olla minun kirjoittamiani. Muutama viikko sitten ilmoitti, että on päättänyt, että haluaa erota. Sanoi suoraan, että hänen mahdollisuutensa löytää joku enemmän itsensäkaltainen ovat nyt 35-vuotiaana vielä kohtalaiset. Myös minä sain kuulla että "oot uskomaton tyyppi, loistava isä, ja susta tullaan vielä tappelemaan naisten kesken". Jos meillä ei olisi lasta, ei tilanteessa olisi epäselvyyttä. Minä en vain myöskään missään nimessä halua rikkoa perhettä. Eritysesti en siksi, että lapsi on vasta kaksivuotias.
Purin tuossa aiemmin omaa ahdistustani tänne, se on vielä moderoitavana. Palasin kuitenkin uudelleen sinun tekstiisi. Vaikuttaa, että meidän kokemuksissa on paljon samaa. Tuntuuko sinustakin, että mikään ei riitä? Kirjoitat tavalla, joka kuulostaa siltä, että olet yrittänyt tukea vaimoasi tosi monien kriisien ja kipuilujen ajan, ja tässä on siitä kiitos? Minun vaimolleni oli Kriisikeskuksen (hän on käynyt siellä yksin) työntekijä kuvannut,että parisuhteen pitäisi olla riippumatto, ei ankkuri, ja nyt vaimoni on kertonut minun olevan ankkuri, joka estää häntä kukoistamasta. En voi kuin ihmetellä, millainen hirviö pitäisi miehen olla, joka toisaalta tarjoaa mahdollisuudet (ajalliset, taloudelliset ym. Tsemppaamiset ja kannustuksen) oman elämän toteuttamiseen lapsiperheen arjen keskellä. Kuten kuuluukin. Ja samalla onnistuu mitätöimään, alistamaan, painostamaan? Kuulostaa todella oudolta.
Tsemppiä sinulle. Aiotteko vielä yrittää jollain lailla?
SuutarinLapsi kirjoitti 15.8.2018 18:13
Hei, falafelkungen
Kiitos ajatuksistasi. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että vaikeinta kaikessa on tämän tilanteen niin jyrkkä yksipuolisuus: kun ennen yhteisiä tai omia ongelmia on voinut ratkoa sen ihmisen kanssa, johon on tiennyt sitoutuvansa loppuelämäkseen, katoaa siitä vierestä lähes täysin, on itse tosi hukassa ja yksin. Jos yhdessä olisimme todenneet olleemme turhautuneita ja kyllästyneitä, ja tehtävissä olevan tehty, voisi irtautuminen ollakin siedettävää. Nyt joudun seuraamaan sivusta, kun toinen tekee henkistä pesäeroa, ja itse ruikutan vieressä voimattomana. En pysty puhumaan hänelle omista tunteistani, koska se tuntuu oman oksan sahaamiselta ja toista syyllistävältä.
Miksi se usein kuultava klisee, että lasten takia ei kannata pysytellä väkisin yhdessä ei jotenkin tunnu pätevän? Miksei perhe juuri olisi se ratkaiseva syy, jonka ansiosta yhteistä rakkautta etsittäisiin vaikka kiven alta? Miksi tuntuu, että toinen on lopulta vain aivan he****in itsekäs päättäessään kaiken vain ollakseen itse tyytyväisempi? Haluan ymmärtää, mutten kuitenkaan pysty.
-x-x-x-x
Tsemppiä sinulle. Aiotteko vielä yrittää jollain lailla?
Hei jälleen SL,
Ja kiitos vastauksesta. Meidän kokemuksissa tosiaankin vaikuttaa olevan hyvin paljon samaa. Itse olen kasvanut ehjässä perheessä. Perheessä, jossa kriisejä on toki ollut, mutta jossa kriisit on myös käsitelty. Tällaisessa tilanteessa tunnen itseni paitsi voimattomaksi myös epäonnistuneeksi, koska en pysty pitämään perhettä kasassa.
Meidän tilanne on nimittäin edennyt sellaiseen pisteeseen, jossa vaihtoehdoista ei voida keskustella. Olen kuulemma väärä ihminen ja sillä hyvä. Puolisoni kokee löytäneensä todellisen itsensä ja on tullut siihen lopputulokseen, ettei halua olla minunkaltaiseni ihmisen kanssa parisuhteessa. Lapsi kuulemma "pärjää kyllä". Vuoroviikkoasumista kahdessa pikkukämpässä luvassa. Surkeaa ja surullista.