Mies ja ero - eroahdistuksesta eteenpäin on mielenkiintoinen nettiluento. Jos on puolisen tuntia aikaa, kannattaa katsella:

https://www.perheaikaa.fi/nettiluennot/lapsi-perheessa/luento:1319/

Luento käsittelee erokriisiä miehen tunne-elämän kannalta. Mikä auttaa kestämään ja kohtamaan hankalia tunteita ja miten erosta voi selvitä?
Mikä on normaalia reagointia eroon ja mistä olisi syytä huolestua? Luennossa käsitellään myös vanhempien riitaisuutta ja sopimista lapsia koskevissa huoltajuus ja tapaamiskysymyksissä. Lopuksi kerrotaan Miessakit ry:n eropalvelusta ja missä palveluja on valtakunnallisesti saatavana

Äärimmäinen suru ja pettymys. Kaikki pohja petti elämältä. En osannut keskustella, niin sanottiin.Nyt turhaa puurtamista päivästä päivään. Ei tämä tästä etene. Tuntuu vaan että pahenee.
En vieläkään tajua mikä meni pieleen. Sitä ei kerrota minulle. Huokaillaan puhelimeen, ja sanotaan että pitäishän sun tietää.
En tiedä! En tiedä kuka olen ja mihin menen.
Yhteishuoltajuus puheissa. En tiedä jaksanko.
Tuleeko koskaan ketään naista vastaan, jonka kanssa rauhoittuu illalla katsomaan telkkaa. Se tunne että on tehnyt kaikkensa kodin eteen, niin se on viety pois.

Meillä ex-avokki nosti ekana kissan pöydälle. Minä olin kuitenkin melko het et joo. Eikä se ero ainakaan aluksi hirmu pahaa tehnyt, kai se suhde oli sen verta kuollut ollu jo vuosia. Olisin itse tosin ollut sitä valmis elvyttämään mutta meilläkään ex ei suostunut puhumaan, ei pariterapiaan, ei mitään. Kriisi iski ehkä sitten vuoden jälkijunassa, lyhyt suhde jonka itse päätin (ja syystä). Tää väliaikanen partneri kuitenkin päästi lähelle, ja sen jälkeen iski paha, paha yksinäisyys, tajusin kai mitä olin vailla... Tällä hetkellä tosin koen, että ensin on löydettävä itsensä ennenkö voi löytää toisen, mutta on tämä oivallus toki melko paljon emotionaalista työtä ja tuskaa vaatinut.

Jotain pientä viritystä itsellä nyt käynnissä. Mutta ei oo varmaankaan se oikea. Kunhan nyt sekoilen, että en lopullisesti sekoo.
Tänään iski taas huonot fiilikset. Kesäloma alkaa. Mutta ei oo fiilistä. Muutto varmaan kesän lopulla. Nyt taas tuntuu,että syksy jää näkemättä. Voi helvetti tätä kaikkea.

Kriisin keskellä on ihan normaalia, että huonot ja hyvät päivät vaihtelevat. Silloin kun kaikkein pahin fiilari iskee, tulisi osata muistaa ettei se jää pysyväksi olotilaksi, vaan jo pian voi näyttää valoisammalta.

Nyt edes jotain positiivista. Ihan vain pariksi yöksi lasten kanssa leirintäalueelle. Ei mene kesäloma ihan ketuiks.

Lisää positiivista: Saimme kämpät samasta kaupunginosasta, joten nyt jännitetään yhteishuoltajuuden sujumista. Eikä lasten tarvitse vaihtaa kouluja.

...silti petetty ja exän suuntaan katkeroitunut olo...vihaakin seassa sitä kolmatta osapuoltakohtaan...hankalaa.

Mutta ei ainakaan ihan päin persausta asiat. Aikaa tämä tilanne vaatii. Että saa itsensä rauhoittumaan,niin ettei nuo negatiivisit tunteet tule pintaan.

Moi.
Luin teidän tarinoita, ja hiukan helpotti. En ole yksin.
14-04-2016 puoliso ilmoitti 31 vuoden avioliiton jälkeen haluavansa eron, "en rakasta sua, haluan eron, minulla on toinen". Matto lähti alta, ja silmissä pimeni.
Nyt asutaan jo kuukauden erillään, avioero hakemus on lähetety, ja tilanne ei ole kovin kiva.
Oikeasti aika raskas. Olen kai menossa sitä vaihetta numero kaksi, toteaminen että tapahtunut on totta, ja se on tapahtunut minulle. Huh huh...
Vaikka on harrastuksia, kavereita, lapset aikuisia maailmalla omissa perheissä, ei taloudellisia ongelmia, ok työpaikka ... Mutta sattuu niin hemmetisti, ja tuntuu niin yksinnäseltä, tarpeettomalta.
Sori kirjoitusvirheistä, olen 26 vuotta sitten muuttanut tänne virosta, ja kun ei ole ollut tarvetta kirjoittaa tunteista, siinä saattaa lyötyä jonkun verran.

En tiedä mikä vaihe nyt taas on. Onko mikään? Jotenkin tuntuu että muuttaminen on lopullinen naula arkkuun. Lapset vuoroviikoin, mutta jotain tässä on mitä en vaan hyväksy. Asennouduin avioliiton ikuisuuteen. Hän tutustui uuteen. Itsellä ollut jotain säätöjä, treffejä, mutta ei ketään kelle purkaa pahaa oloa. Keskusteluja siellä ja täällä. Tuntuu vaan niin kamalalta. Välillä lopulliset ratkaisut tulevat pintaan. Välillä ne unohtaa. Koska tämän pitäisi alkaa helpottamaan?

Jotenkin pelkään jääväni yksin. Pelkään että kaikki mun suhteet epäonnistuu. Nyt on ylipäätään vaikea uskoa että edes "saisi" uutta suhdetta. Pelkään että suhteessa tulee aina ne samat ongelmat, ettei löydy sitä ihmistä jonka kanssa oikeasti sopisi yhteen ja joka oikeasti hyväksyisi mut sellaisena kun olen ja jolle se ei olisi ongelma. Ettei tarvitsisi esittää, salata tai pitää etäisyyttä omaan kumppaniin. Lisäksi välillä mietin miten mulle käy jos tavallaan jään ilman läheisiä ja perhettä. En tule saamaan lapsia. Mitä jos en löydä edes sitä yhtä ihmistä elämänkummppanikseni?

Yksinäisyys on vaikeinta kestää. Ja se tunne että on itse vääränlainen, (koska) ei ole "normaali", eikä sen takia saa oikeaa yhteyttä kehenkään...

Itse erosin vajaa vuosi sitten,enkä vieläkään kykene käsittelemään asiaa "järkevästi".Exän kanssa välit hyvät ja yritin sitä ns. laastarisuhdettakin mutta ei kykene päästämään entisestä irti. "Mikkään mee kohtuuvella"

Agony71 kirjoitti 1.7.2016 10:4
---cut---
Asennouduin avioliiton ikuisuuteen.
---cut---
Tuntuu vaan niin kamalalta. Välillä lopulliset ratkaisut tulevat pintaan. Välillä ne unohtaa. Koska tämän pitäisi alkaa helpottamaan?

Tämä kommentti tulee vuoden viiveellä, mutta kuitenkin. Hyvin samat ajatukset kuin itselläni aikoinaan. Voin sanoa kokemuksesta, että asia helpottaa ajan kanssa. Itse tein ratkaisun, kun naisystävä usean vuoden yhdessäasumisen jälkeen halusi vähän "miettiä" suhdettamme. Takana oli tietenkin toinen mies, mikä oli ensikertalaiselle kova paikka. Viekäkin hieman puistattaa, kun ajattelen sitä aikaa. Yritin varovaisesti tiedustella silloin, että olisiko miettiminen tuottanut jo ajatuksen. Olin kuulemma painostava ihminen. Hän ei ymmärtänyt, että tilanne oli stressaava myös minulle - ei ainoastaan hänelle.

Aikani yritin kysellä, mutta vastauksena tuli tiuskimista ja puhetta siitä, että olen vainoharhainen. Siinä vaiheessa tilanne vaikutti jo niin huonolta, että olin päättänyt tehdä jotain. En halunnut katsoa vierestä, kun toinen "miettii" eli käytännössä käy tapaamassa toisia miehiä. Oli vähän sellainen olo, että miksi tässä on rakennettu yhteistä tulevaisuutta. Oliko puheet talosta, perheestä ja tulevaisuudesta silloin vuosia sitten aivan humpuukia - rakastuneen parin hormonien aiheuttamaa harhaa. Ei, kyllä minä muistan selvästi ne keskustelut. Ne todella puhuttiin ja katsottiin toisiamme silmiin. Oltiin ihan tosissaan asian suhteen.

Vaikeinta itselleni tuossa naisen "miettimisessä" oli juuri tuo kynnysmatoksi joutuminen. Olo on sillä hetkellä petetty. Havaitsin ettei tilanne edennyt minun keinoillani. Ja ymmärsin kyllä, että en ole erityisen taitava näissä asioissa. Niinpä päätimme yhdessä stressavassa tilanteessa (minä ehdotin), että eroamme. Ja oikeastaan tilanne omalla kohdallani alkoi helpottamaan. Ei tarvinnut katsella sitä touhua ympärillä.

Mutta mutta. Olinkin päässyt puolen vuoden päästä joten kuten jaloilleni. Eihän se ollut kuin uuden asunnon hankinta ja tavaroiden jakaminen. Olen aikoinani reissannut paljon työn perässä, joten yksin asuminen ei tuottanut ongelmia lainkaan. Tietenkin rakkaan ihmisen puuttuminen ja arkirutiinit ja sen sellaiset meni uusiksi. Ja olinkin jo saamassa asioitani kohdalleen, kun nainen soittaa minulle. Hän oli miettimisensä tehnyt ja halusi palata luokseni. Minä olin hiljaa puhelimessa. Sen puhelun jälkeen sanoin itselleni, että mitä? Mitä, mitä, mitä.

Olin sekaisin. Miksi? Mitä ihmettä? Mikä saa naisen noin sekaisin? Minä olin jo päätökseni tehnyt enkä aikonut enää palata yhteen. Nainen yritti sitkeästi. Hän pyysi antamaan toisen mahdollisuuden. Siinä vaiheessa minä sanoin, että sinä olet mahdollisuutesi jo käyttänyt. Toista ei ole. Päätöksessäni olen pysynyt. Ja olen ollut tyytyväinen siihen. Olisin ollut uskollinen aviomies tuolle naiselle. Mutta uskollisuus ja luotettavuus eivät olleet hänelle tärkeitä. Toivotin hänelle hyvää tulevaisuutta uusissa haasteissa.

Että sellainen tarina minulla. Kirjoitan tätä jälkikäteen, joten ihan kaikkia yksityiskohtia en enää muista. Enkä haluakaan muistaa. Toivottavasti tämä antaa toivoa kaikille saman tapaisessa tilanteessa oleville.

Nuoruuden kaksi exääni löysivät kanssani seurustellessa "sielunkumppanin" ja "tosirakkauden" jostakusta toisesta.

Vaimolleni jonka kanssa olen asunut saman katon alla 12 vuotta kävi viime aikoina sama.

Miten uskallan enää avata sydäntäni ja hypätä uuteen suhteeseen, kun pelkään alitajuisesti sen seuraavankin löytävän minua mediumia käyttäen itselleen sen oman sielunkumppaninsa ja tosirakkautensa?

Viimeiset 12 vuotta kuvittelin että eletään yhdessä onnellisina elämämme loppuun saakka. Postista saapunut avioerohakemus muutti vähän ajatusmaailmaa.

Pitäisi kai olla onnellinen kun olen mikälie Amor joka välittää kyllä toisille omat lemmittynsä.

Olo tuntuu niin tyhjältä, mitättömältä ja arvottomalta.

Keturi_Miessakit kirjoitti:
Häpeä, viha, suru, pettymys – helpotus..?

Minkälaisia tunteita olet erossasi kohdannut?

Ensimmäisenä tuli menettämisen tunne. Tunsin, että menetän kaiken merkityksen elämästäni. Erosimme keskellä yötä. Itkimme tuntikausia, sain paniikkikohtauksen, joka meni nopeasti ohi. Sitten käperryimme nukkumaan viimeistä kertaa yhdessä.

Seuraavana aamuna olin äärettömän surullinen katsellessani, kun eksä syytti itseään erosta, vaikka päätös oli yhteinen.

Ensimmäiset viikot tunsin surua, tyhjyyttä ja menetystä. Mutta myös välillä helpotusta, että olimme lopettaneet intohimottoman suhteen.

Sitten alkoi tulla sekoamisen tunteet. Tuntui, että sekoan, eikä minulla ole enää mitään hyvää elämässä. Halusin tappaa itseni. Tunsin oloni yksinäiseksi, myös ihmisten keskellä.

Seuraavaksi siirryin katkeruuteen ja itsesyytöksiin. Tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi.

Jossain pienissä raoissa olen tuntenut myös kaipuuta ja rakkautta. Jopa toivon pilkahduksia on ollut, mutta erosta on vasta muutama kuukausi, joten käsittely jatkuu edelleen. Päällimmäisenä on edelleen yksinäisyyden tunne.

Tämä oli ensimmäinen eroni pitkästä suhteesta ja olin yllättynyt kuinka paljon erilaisia tunteita ero voi herättää ihmisessä. Olen kuitenkin yrittänyt hyväksyä kaikki tunteet, jotka ovat nousseet pintaan, olivat ne sitten mitä tahansa.

Jaksamista kaikille eronneille.