olen kaupunkilais likka ja puolisoni on maalta. en ole tottunut asumaan sukulaisten kanssa lähekkäin. auttakaa!

olen kaupunkilais likka ja puolisoni on maalta. en ole tottunut asumaan sukulaisten kanssa lähekkäin. auttakaa!

Käyttäjä red_rose aloittanut aikaan 10.07.2008 klo 17:26 kohteessa Elämää maaseudulla
Käyttäjä red_rose kirjoittanut 10.07.2008 klo 17:26

meillä kotona on totuttu siihen että sukulaisissa käydään lähes pakosta. joittenkin luona voitin käydä ihan muutenkin vain mutta yleensä mentiin vasta kun oli pakko!
Puolisoni on asunut maalla koko ikänsä (jos ei ote huomioon opiskelun aikaan asumista kaupungissa). Hänen perheensä asui saman katon alla puolisoni isän vanhempien kanssa. heillä oli perjaatteessa omat ”huoneistot”. toisin sanoen sama omakoti talo joista oli jaettu huoneet kahdelle perheel. esim. wc- ja suihku tilat oli yhteiset. tietääkseni anoppi ei ollut aluksi kovin innostunut ideasta muuttaa appivanhempiensa kanssa saman katon alle mutta sopeutui kuitenkin tilanteesee.

ONGELMANI: aloimme säästämään omakotitaloa varten rahaa. tällähetkellä säästöön ei jää paljon mitään, koska elimme niin pitkään opiskelijoiden tuloilla ja rästiin jäi vaikka sun mitä asiota! mutta.. appivanhempani asuu edelleen samassa talossa missä puolisoni vietti lapsuuden. puolison isovanhemmat on kuollut (molemmat) joten talo on nyt kokonaan appivanhempieni. kesäksi he menee mökille. oikeastaan jo parhaimmillaan huhtikuussa(jos on lähes tulkoon kaikki lumet sulanu/ tai ei kovin paljon pakkas ilmoja) ja viipyvät siellä ensi lumiin asti. MUTTA se mökki on ihan lähellä tätä taloa. metsän poikki sinne on pikkuisen vajaa 500m.
no talo jäi tyhjäksi joten he sano että me voidaan muuttaa siihen siksi aikaa kun talo on tyhjillään. sovin anoppini kanssa että he soittaa aina kun tulevat tänne, ja tää talo on nyt meidän koti. MUTTA piha ei ole meidän. ja joka päivä kummasti löytyy pihatöitä joita pitää tulla tekemään.. eli me ei todellakaan saada olla rauhassa.😞 vaikka ovi olisi lukossa (jonka pitäsi olla merkki päiväs aikaan että halutaan/haluan olla rauhassa) haetaan vara avain ja tullaan sisälle.😞 anoppi kyllä soittaa tulonsa muttei appi! hän saattaa pöllähtää millointahansa pihalle😞 vaika sovimme anopin kanssa että tää talo on nyt meidän voiko silti mennä sanomaan että me haluttas olla nyt rauhassa? kun kuitenkin täällä on myös heidänkin tavaroitaan!! jota voi aina tulla hakemaan.. ku mökiltäkään ei löytyny sellaista ja kauppaan ei viitti mennä.. puolisoanikin kyllästyttää koko touhu. mutta ei sitä vuokra kämppää niin vain hankita. olen ehdottanut mutta..😞 joten kertokaa miten saan sovittua yhteisistä pelisäännöistä niin etten loukkaa ketään. ja miten mun pitäs siivota täällä esim? mulla on omat siivous rutiinit ja anopilla omat. joten kumman siivous rutiinit täällä pätee? onko tää meidän koti vaikka niin sanotaan, muttei siltä tunnu? ymmärrän sen että heidän on pakko tulla pihaansa hoitaa (tosin sitä en ymmärrä miksi he ei voi jättää sitä meidän kontollemme?) on perunamaa (omiin tarpeisiin ja vähän muillekkin antaa) ja porkkana maa (omiintarpeisiin), mutta kai heidän poika osaa niitä hoitaa ja voi muakin neuvoa hoitamaan niitä! vai voiko?😐 voiko heille sanoa että jos käy niin me halutaan olla keskiviikkoisin ihan kahden (esim.) tai jotain vastaavaa. joskus appi kutsuu myös tuttujaan pihalle. en tunne heitä! pitäisikö minun pyytää heidät sisälle ja tarjota kahvit?!!vaikka olen ujo ja tuntuu etten halua enkä uskalla tehdä niin!

Käyttäjä red_rose kirjoittanut 11.07.2008 klo 16:47

Eikö kukaan osaa auttaa?😐 😞

Käyttäjä eveala67 kirjoittanut 11.07.2008 klo 22:27

Jos ne talo ja tavarat ja pihamaat ei ole sinun ja puolisosi omistuksessa, niin mitään vaikutusmahdollisuuksia sinulla ei ole oikeastaan ole, jos puolisosi vanhemmat eivät puhetta ymmärrä ja hienotunteisesti anna teille tilaa yksityisyyteen.
Itse olen ollut tilanteessa, että jo itsellemme lunastamassa talossa tiluksineen luopujat eivät ole ymmärtäneet väistyä, vastaavaa puutarhanhoitoa ja tavaroitten hakemista vielä vuosien jälkeen tapahtuu, eikä se varmaan ikinä lopu, vaikka mitä teksi.
Kannattaako siinä edes roikkua halvan asumisen vuoksi, jos siitä kärsii?
En halua masentaa, kokemuksen syvällä rintaäänellä täältä vain viestittelen. Tsemppiä elämiseen!

Käyttäjä helemi kirjoittanut 13.07.2008 klo 11:38

😟 paikkaampa olet itsesi saanu...mutta hätä ei ole paha, kun kaikki kuitenkin suomea ymmärtää.
Maalla kaikki systeemit on erilaisia kuin kaupungissa ja sukulaissuhteet toisenlaisia. Sinulla on oikeastaan aika hyvin, kun anoppisi ymmärtää jotakin. Teille olisi ehkä hyvä, jos joku paikka siinä talossa olis muilta suljettu, jonne ei tulla, muuten tuossa tilanteessa on melkosen mahdotonta paaluttaa omaa reviiriä, sillä he tarkoittavat oikeastaan hyvääkin.
Jos pihalla on vanhanisännän tuttuja, niin voit sinä heille kahvit tarjota, ujous ei este, muuten annat pian hyvinkin ylpeän ja kopean emännän kuvan itsestäsi, vaikka olet ujo. Parhaiten näissä tilanteissa toimii hurtti muumori. Olen itse asnut anopin kanssa saman katon alla ja olisin maksanut hunajaa, jos hän olisi edes osan vuotta asunut edes 500m päässä.
Sinähän voit mennä sinne pottu- ja kasvimaalle kaveriksi, niin opit tekemään sen vaikka itse ja rattosampaa se on porukassa, joutuu nopeammin.
Maalla on tapana kulkea ilmoittamattakin naapurissa kylässä, oli ainakin ennen ja ei siitä kukaan niin suurta numeroa tehnyt, mutta kaupunkilaisilla on toisenlaiset tavat, joten sinun pitää pikkusen maalaistua, mene sinäkin ilmoittamatta sinne naapuriin.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 14.07.2008 klo 10:35

Minä vastaan vaikka minä en ihan kaikkea tajua.

Minä asun pienessä kylässä, mun sisko asuu ikään kuin samassa pihassa, siinä on mäntyjä välissä muutama mutta ei selkeetä tonttirajaa. Mun vanhemmat asuvat parin sadan metsin päässä. siskolla on pienia lapsia jotka voivat tulla pihalleni milloin haluttaa, se ehkä häiritsee välillä.
Tai oikeastaan kaikki tässä kylässä voivat tulla pihakylään aivan silloin kun niitä haluttaa. ikään kuin ajatellaan ettei piha ole kyläilyä, minusta se taas on. Itse on juurikaan koskaan mene toisen alueelle ilman, että kysyn lupaa voinko tulla vierailulle. minä en tarjoa näille pihassa kävijöille kahvia, tarjoan kahvia vaan niille jotka tulevat sisäkylään.

Sitten vastaan sun asiaan sen minkä osaan. Että voi sitä aivan röyhkeästi sanoa, että siivoan silloin kun siivoan. Ja että meille ei voi tulla milloin vaan kylään, halutaan olla rauhassa. Minusta voisit vaikka sanoa, että keskiviikkoisin haluamme olla kahdestaan, että voisitteko ainakin silloin pysyä poissa. Painota sanaa silloin, ehkä ne tajuaa että käyvät hieman liikaa. Jos minä oikein tajusin, niin te säästätte tällä sydeemillä rahaa aika tavalla ja pääsette kohta pois. Jos saa jotain hyvää, niin pitää myös jotain huonoa kestää.

Ai niin nuo siivoustavat , mun äitini on kanssa sellainen minätiedän kaikkioikeatsiivoustavatihminen.Minä siivoan kuten se opettaa, onpas yksi mäkättämisen aihe ainakin pois.

Käyttäjä erakoksiko kirjoittanut 07.03.2009 klo 15:43

Hei!

anoppi eli siis miehesi äiti? Aika monen parisuhteen ongelma, luulen.

Periaatteessa tarkoittaa hyvää, mutta ei ymmärrä antaa tilaa poikansa elämälle eli teille. Teillä on täysi oikeus rajata oma elämä näköiseksenne. Mutta miten tehdä se ystävällisesti? Loukkaamatta? Siis ilmaista hänelle että on tervetullut vieras mutta ei nyt.

Tarvitaan päättäväisyyttä. jos saat rohkeutta ensi kerran sanoa sen hänelle ystävällisesti - luulen että miehesi on hankalassa välikädessä sanomaan mitään kun on kyse hänen äidistään ja heillä on omat keskinäiset pulmansa - niin seuraavaa kertaa ei ehkä tule.

Kuinka sanoisit sen ystävällisesti? Voisiko se olla jotenkin niin että .."...hei (miehesi nimi):n äiti. olet meille tärkeä ihminen. meistä olisi mukava tulla tutummaksi sinulle, mutta emme ole ehtineet keskenämmekään olla kylliksi omissa oloissamme. voitaisko sopia jotenkin milloin me voisimme tulla moikkaamaan sinua teidän pihaan?
meillä ei ole kyllä avainta teille, mutta eihän meillä ole oikeuttakaan tulla teidän taloon sisään avaimilla. tosi mukavaa muuten, että on voitu yhdessä puuhastella pihatöitä, kiitos siitä avusta. olen aika arka sanomaan tätä, toivon että ymmärrät - en kai loukannut mitenkään? on ihanaa, että meillä on mahdollisuus puolin ja toisin auttaa toisiamme jos tarve vaatii...."

Miltä tuon suuntainen sanominen sinun suusta tuntuu?

Rukoilen rakkautta kohtaamiseenne!
Taivas on lähempänä meitä kuin arvaammekaan!
Kirjoita miten teidän välit anopin kanssa etenee, jos sinusta siltä tuntuu.
Kaikkea hyvää teidän elämään ja - tsemppiä!

Käyttäjä Kolperi kirjoittanut 09.03.2009 klo 13:52

Hei!
Oma ongelmani on samankaltainen, mutta ei ihan samanlainen...

Olemme ostamassa puolisoni vanhemmilta heidän omakotitaloaan. Omakotitaloon kuuluu kaksi varastoa, jotka ovat täynnä heidän vanhoja tavaroitaan ja vaatteita ja leluja, joita he säästävät lapsenlapsilleen. Pidimme selvänä asiana puolisoni kanssa, että rojut lähtevät heidän mukanaan, mutta eipä se ollutkaan selvä asia puolisoni vanhemmille!

Sanoimme puolisoni kanssa asiasta jo etukäteen hänen vanhemmilleen, tavaroiden olisi lähdettävä heidän mukanaan, mutta asiapa ei sovikaan hänen vanhemmilleen. Talossa on kuulemma niin paljon säilytystilaa, että heidän vanhat roinansa voivat ihan hyvin olla jatkossakin talossa!!! Olemme yrittäneen vedota siihen, että emme ikinä edes aio hommata lapsia, joille tavarat periytyisivät, mutta asia ei vain uppoa heidän kalloonsa.

Olen tähän asti ollut todella läheisissä väleissä appivanhempieni kanssa, mutta pelkään, että tämä rikkoo välimme. Tulen itse kodista, jossa on valtavasti kaikkea ylimääräistä rojua, enkä missään nimessä halua samanlaista tilannetta omaan kotiini! Olen tarkka ja siisti ihminen ja en säilytä edes omia vanhoja rojujani (esimerkiksi vanhat pehmolelut olen lahjoittanut sairaalalle, vanhat vaatteet pelastusarmeijalle, huonekalut sukulasille yms.). Minulla nousee verenpaine kun ajattelenkin, että meidän talossamme olisi HEIDÄN ylimääräisiä tavaroitaan, joista suurin osa on semmosia, että ne eivät enään edes kelpaa kellekään. Vai miltä kuulostaisi 80-luvun neonkeltainen hiihtohaalari!! 😝

Mitä tälle asialle voi tehdä... Olemme jopa miettineet, ettemme osta koko taloa, mutta emme saa mistään niin hyväkuntoista taloa niin halvalla 😭

Käyttäjä erakoksiko kirjoittanut 11.03.2009 klo 12:39

Hei,

en tiedä onko tästä viestistä mitään apua, mutta ajattelen jos itse olisin vastaavassa tilanteessa, koettaisin vetää niiden 'kamojen' ylle kuin peitteen - miksei konkreeettisestikin? - ja asennoituisin, että siinä on käsittämätön 'aarrearkku' anopin ja apen omia juttuja joita en tarvitse enkä halua, mutta joista voin joku kaunis päivä tehdä löytöjä? Uskon, että aika tulisi jolloin senkin kohdana saisi ullakolta omaan käyttöön.

Luulen, että kyse enemmänkin periaatetason hyväksymisestä?
Voin osua vääräänkin, mutta jos mietin itseni kautta - kyseeessä olisi myös edellisen sukupolven käsittämätön erilainen asioiden arvottaminen? Se sisältää ikäänkuin periaatteellisen testin 'hyväksyykö lapseni kumppani minut'?näin siis anopista käsin mietittynä, mutta tiedostamatta tuota asiaa.

Toivon, että tilanteesi laukeaa jotenkin. Ei ole kiva, jos elämässä on ärsyttäviä tekijöitä ulkopuolisten taholta kun jokaisella on omastakin takaa täyttymättömiä - ja kenties vielä tiedostamattomiakin - toiveita. Jos voi jotain - esim yhteyttä - rakentaa, se vaiva vaikka miten pienkin tai isokin , kannattaa nähdä että olisi sitä suvaitsevaisuutta meissä. Mukavampi olla sovussa kaikkien kanssa, jos mahdollista.

Käyttäjä sarikirsi69 kirjoittanut 13.04.2009 klo 18:09

😞 Hei! Sama vika,vaikka miehen vanhaemmat asuvat kilometrin päässä. Mulla on paniikkihäiriö ja myös olen ujo. Kaikki kulki alussa niin kuin halusivat,sitten sanoin apelle että haen itse meidän postimme,sitä ei tarvitse tuoda joka päivä. Aloin pitää ovet lukossa silloin kun olin yksin,auttaa kun ei pidä ovia avoinna ja hankin tahallaan ison koiran ,kun tiesin että appi pelkää koiria.😀 Pidä vaan mielessäsi että se on nyt teidän koti ja perhe. Ei kaikkeen tarvitse alistua.🙂👍 T.Sari

Käyttäjä Vaivaiskoivu kirjoittanut 14.04.2009 klo 14:40

Hei, minä olen syntynyt ja kasvanut maalla mutta naapureihin on aina ollut 'hyvät välit' eli kilometri lyhimmillään. Mieheni kotitilalla välimatkaa on 200 m ja appivanhemmat suunnittelevat taloa 150metrin päähän. Meillä on näin alkajaisiksi ainakin hyvät välit mutta mites sitten seuraavat 30.vuotta se minulla mietityttää.

No mieheni ymmärtää yskän tavallaan, eikä ole lyöty vielä lukkoon asetummeko samalle mäelle asumaan vai muutammeko etäämmäs. Eli olemme muuttamassa tilalle vasta lähitulevaisuudessa. No kun vain nyt saisi aikaa kulumaan että ehditään miettiä asiaa joka kantilta ennen kuin tehdään ratkaisuja. Appivanhempien talo tulisi suurimmalta osin kuitenkin meidän maksettavaksi niin vissiin meillä on siihen jotain sanottavaa. Nyt vain sitten katsotaankin tarkkaan onko miehen päätökset omia vai viekö vanhemmat kuin pässiä narussa☹️

Kovasti pohdituttaa tämä asia. Kun osaisi toimia oikein ja sukkuloida asiat niin että välit säilyisivät hyvinä kaikkien kanssa ja voitaisiin rauhassa yhteistä kotia rakentaa. Kaikkien soisin olevan onnellisia muutoksienkin jälkeen. Olisiko teillä ajatuksia tai rohkaisevia sanoja, välillä ahdistaa ihan tavattomasti! 😯🗯️

Käyttäjä sarikirsi69 kirjoittanut 15.04.2009 klo 18:50

😞 Kauheeta,just äsken räjähdin miehelleni kun appivanhemmat kävi syömässä pääsiäisenä ja olin laittanut kaiken viimeisen päälle. Eli,sorttia sen seitsemää. Ei kiitoksen sanaa. Kiittelivät miehen sedän filippiiniläistä vaimoa,vasta saanut lapsen ,että melkein syötti anoppia ja antaisi vaikka paidan päältään. Minä en ole mitään ,kuin liian lihva ja en tee lapsia. Annoin anopille uudet Eccon kävelykengät ja eipähän siitä kiitosta herunut. Kissa kiitokse3lla elää. Sama on miehen siskon mies,haukutaan vaikka miten vaikka toinen tekee kaikkensa. Alkaa tuntumaan enemmän vaan siltä että ottakoot ukko filipiiniläisen akan(vaikkei rahat siihen riitä),mua ainakin loukkaa toi kohtelu. Onneksi pyrin käymään vain juhlina heillä ja he eivät käy meillä kun on kolme koiraa😋 Voimia sulle kaupunkilaislikka!!!🙂🌻

Käyttäjä erakoksiko kirjoittanut 01.05.2009 klo 01:27

hei, olen ihan poikki, pitää ruveta nukkumaan; sen vaan haluan sanoa, että eletään vaan päivä kerrallaan; 30 vuotta voi olla kuin tuhat vuotta - turhaan me otetaan paineita edes vuoden päähän.
voimia!