Millaista on elää maalla?

Millaista on elää maalla?

Käyttäjä Mersedes aloittanut aikaan 02.04.2014 klo 10:49 kohteessa Elämää maaseudulla
Käyttäjä Mersedes kirjoittanut 02.04.2014 klo 10:49

Heipsun. Olen vasta peruskoulun päättävä nuori, joka miettii että mitähän tulevaisuudessa. Unelmat ovat jo aika selviä: Haluaisin asua pienellä paikkakunnalla, maatilalla. Haluaisin mukavan työpaikan siitä läheltä, tai sitten tekisin töitä ihan omalla pellolla. Aion opiskella kokiksi sillä rakastan tehdä ruokaa. Ja se jos mikä olisi mukavaa, jos saisi tehdä ruokaa oman maan antimista.

Siispä kysyisin, mitä tämä maatilaelämä sisältää ihan kokonaisuudessaan? Asun kyllä kesät maatilalla, ja naapureillamme on suuret pellot täynnä kaalia ja muita herkkuja. Näen heidän elämäänsä ja pääsen välillä kokeilemaankin eri asioita, koska välimme ovat läheiset. Mökkini on rakkain paikka mitä tiedän. Se on keskellä ”ei mitään”, ja siellä ei ole sähköjä, ja vesikin haetaan kaivosta. Silti pidän siellä olosta. Kauppakylälle muistaakseni on matkaa +30kilometriä, eikä autojakaan kulje mökkimme lähettyviltä. Meillä on suuri tontti, mihin kuuluu metsääkin, josta sitten hakkaamme halkoja puulämmitteiseen saunaan.

Pidän siis maalla asumisesta kovasti. Haluan olla eläinten kanssa tekemisissä, ja muutenkin lähellä luontoa. Haluan tehdä fyysisesti raskastakin työtä, ja kiittää itseäni kovan päivän päätteeksi.

Uskon että sain maalla asumisen kuulostamaan täysin ruusuilla tanssimiselta ja pelkältä onnelta, mutta tiedän ettei se ole sitä aina. Kaikessa hyvässä on myös huonotkin puolensa, tietenkin 😳 Olisi kiva kuulla niiltä kokemuksia, jotka asuvat maalla ja siellä puuhailevat!

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 24.12.2014 klo 23:17

Jouluyö on pimeä ja kylmä.

Tupa tosin niin lämmin, että koirat läähättävät. Vanhin poikani, joka on tottunut kerrostaloasumisen tasalämpöön, lämmitti tätä torppa oikein sydämensä kyllyydestä.. Nyt lähti tosin kaupunkiasuntoonsa yöunille. Täällä ei kuulemma voi nukkua kunnolla. Ekana yönä yöunia häiritsi koira, joka alkoi aamuyöstä synnyttämään. Tokana yönä oli vaikea nukkua, kun siili rumpsutteli juoksupyörässään ja aamuyöstä isoin koira kävi lorottamassa pitkät pissat joulukuusen juurelle. Poikaparka yritti nukkua tuvan nurkassa, ei se sitten onnistunutkaan.. Aamulla tulee takaisin, iloksemme.

Joulu navetassa on tietty tosi koskettava. Ihanat, kahisevat kullankeltaiset oljet, heinää rouskuttavat eläimet -- kyyhkyset kujertavat kanalan yläorsilla, possut möhkäävät ja vasikka katsoo kaikkea suurilla silmillään. Siellähän se joulu on. Tallissa.

Ja nuo koiranpennut. Meillä on nyt siivouskaapissa ihana seimikuvaelma. Hellä äiti ja pienet joulunlapset, niin luottavaisina nukkuvat äitinsä vieressä, pulleina ja suloisina, pieniä ovat, ihan pikkuista rotua.

Mietin tuossa juuri, että joulu on kyllä tosi ristiriitainen juhla näin, kun on kokenut kodin hajoamisen, vanhemmat ovat jo poisnukkuneet eikä sisaruksia ole. Kaikenlaiset jouluperinteet on hukattu ja menetetty, uusia ei ole jaksanut ihan omin voimin enää luoda. Joulu kun on sellainen me -juttu. Mutta vaikeaa on kaltaisillani, jotka yrittävät luoda joulun ihan omin voimin vain, yhdellä rahapussilla, yksillä voimilla, yksinäisellä sydämellä. Kyllä me sen tietty teemme, mutta jotenkin surullista se on..

Pienimmäiseni meni nukkumaan ihan ilosta väsyneenä ja se on se mun joulujuttuni. Muuta en tarvitse. Mutta niin on takki tyhjä nyt, että toivoisin, että joskus tulisi se joulu, että voisin istua minäkin vain tuolla navetan nurkassa, puhtailla oljilla, etsiä jäätyneen ikkunan läpi taivaalta sitä Joulun tähteä ja siinä kaikki. Tuleehan se joulu, ennemmin tai myöhemmin, jonain jouluna joka ainoa lapseni on omassa elämässään kiinni ja ihan oikeasti olen yksin.

Hyvää Jouluyötä kaikille.

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 26.12.2014 klo 22:55

Alakulo vaivaa. Jotenkin sitä koko ajan päätyy ajattelemaan kaikkea rikkinäistä, niin kuin omaa sydäntä. Jouluna kun kaiken pitäisi olla suorastaan täydellistä jollain mittakaavalla, että joulu tuntuisi joululta. Yritin minäkin saada lattiat ja ikkunat pestyä, vaan en saanut sittenkään. Ja niin vaan se joulu tuli... ja menikin. Lattiat täynnä tassunkuvia, kahvifläkkejä ja muuta, johon sukka jää aina kiinni. Ikkunoissa maitoroiskeita ja kesäisiä kärpäsenkakkoja.

Lapsi halusi jo itsenäisyyspäivänä tuoda joulukuusen kamariimme. Ensin ajattelin, että ei nyt tänne sotkun sekaan nyt vielä kuusia, mutta niin vaan se kuusi sitten on tönöttänyt koristeltuna siinä siitä päivästä lähtien ja siitä on ollut paljon iloa. Se on kaunis, täydellinen suorastaan ja tuo valoa pimeisiin öihin. Ihanaa nukkua kuusen alla.

Tuvan kuusi on vino, harva ja epäsymmetrinen, niin ruma, että on suorastaan kaunis. Miten voikin kuusi olla kuin vastatuulessa kasvanut. Kai se sitten onkin.

Trimmasin vanhimman koiran, 13v, turkin ja pesimme sen lapsen kanssa, voi että ihan näkee, kuinka koiralla on nyt hyvä ja kevyt olla. En vaan ole aiemmin saannut sitä aikaiseksi.

Tässä talossa on nyt 10 koiraa. Luimme lapsen kanssa koiralehdestä, että koira nuorentaa omistajaansa 10 vuodella. Laskimme, että mä oon iältäni -50v. Kiva olla ihan älyttömän nuori.

Luvattu kylmää. Kun ei kestäisi pitkään. Navetassa alkaa jäähtyä nurkat ja pelottaa, että eläimet palelevat. Ei hepat eikä lampaat eikä kanit, mutta kaikki siivekkäät, vuohi ja possut. Ja vasikka, on niin pieni vielä. Onneksi on hyviä olkia antaa niille, tekevät niihin pesäpömpelin tai sitten rouskuttelevat niitä lämpimikseen.

Ja taloon saa kantaa polttopuita. Onneksi jouluvapaa töistä kestää loppiaiseen asti.

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 29.12.2014 klo 23:16

Nyt toivotan jokaiselle maalla asuvalle hyvää vuoden vaihdetta. Ei menetetä uskoa parempaan huomiseen, kyllä aurinko paistaa välillä risukasaankin. Ihan oikeesti, siis.

Itse istun tässä ja ihan odotan, että pakkanen lauhtuisi. Paljon helpommalla pääsee arjessa ilman tätä lämmitysrumbaa. Olen välillä noessa kulmakarvoja myöten, aina ei valkea syty ihan noin vain.

Me vietämme uuden vuoden lapsen ja eläinten kanssa aika rauhallisesti, tänne ei juurikaan uuden vuoden pommitukset kuulu eikä näy. Yksi koirista muutti meille vasta syksyllä, kaupungista, unohdin kysyä, kuinka reagoi paukkuihin. Mutta ei niitä täällä ole oikeastaan ollenkaan.

Yhtenä aamuna lapsi sanoi, että on ihanaa olla kotona eikä tarvii lähteä minnekään. Kyllä se niin totta on. Ja nyt kun on nuo koiranpennutkin, vajaan viikon ikäiset.

Mutta toisaalta olen tosi kiitollinen, että on työpaikka ja palkkapussi, vaikka ei se hirveän pullea olekaan. Ja on hienoa, että kuuluu mukavaan työyhteisöön ja on työ, josta saa tosi paljon iloa. Vaikka arki on työlästä ja köyhyysrajalla sinnitellään, silti olen onnellinen monesta asiasta.

Olisi kiva kuulla muiden maalla elävien ajatuksia. Ole rohkea ja kirjoita..!

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 01.01.2015 klo 22:33

Hyvää loppuvuotta kaikille. On sitä paljon jäljellä, mutta ainahan siihen sisältyy uusia mahdollisuuksia, uskotteko !!????

Yhtäkkiä, tänään, iski pelko. Tästä ei tule yhtään mitään. Olen liian yksin, ei mitään turvaverkkoja, ei ihmissuhteita, ei ketään oikeaa omaa ihmistä, jolle soittaa, kun iskee katastrofi. Ja iskeehän niitä. Ja näin uuden edessä kun ollaan, alkoi pelottaa.

Onkohan mun voimat jotenkin epätavallisen vähissä? Mistä tää epävarmuus tuli?

.. Vuosi vaihtui ihan tyynesti, lapsen kanssa tässä hoidettiin eläimet ja omiamme möhkättiin yhdessä. Ihan niin kuin yleensäkin. Tänäänkin ihan mukava päivä, lapsella oma samanmoinen ystävä koko päivän leikkimässä täällä, huomenna leikit jatkuvat, tulee uudestaan, viihtyvät yhdessä, molemmat pahnan pohjimmaisia, samanlaisia touhottajia.

Mutta nyt äiti valvoo ja äitiä pelottaa. Nyt alan ymmärtää, mikä merkitys on Avioliitolla. Avioliitto on sellainen yhteinen yritys, jossa elämä jaetaan. On kaksi aikuista, kaksi rahapussia, kaksi yhteistä tahtoa päästä arjessa eteenpäin, kaksi kasvattamassa lapsia. Miksen minä onnistunut, mitä tein väärin, miksi kaikki meni niin kuin meni meidän Avioliitossa, suoraan päin helvettiä. ???

Nyt olen yksin eikä kukaan jaa yhtään mitään. Ei ole mitään turvaamassa taloudellista turvallisuutta tulevaisuudessa. Ei ole ketään, jonka kanssa jakaa lapsen kasvaminen ja kehittyminen ja pohtiminen, mikä piirre ja ominaisuus on peritty isältä / äidiltä. ..

Oma yrittäminen tässä taloudenpidossa tuntuu juuri nyt säälittävältä. Vaikka on työ ja yritys, raha ihan selvästikin pakenee mua. Nyt juuri tuntuu erityisen katkeralta, että oli erotessa muutettava pois omasta kodista, siitä ainoasta, ihan vain siksi, että oli päästävä fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen, turvalliseen ympäristöön. Oman itsen ja lapsen takia.

Pelottaa asua vuokralla. Pelottaa, mihin tästä, jos tulee lähtö. Pelottaa, vaikken pelkuri olekaan, pelottaa olla yksin vastuussa kaikesta.

Vesi valuu katolta, kohina käy. Toivon, että se voisi olla jotain puhdistavaa laatua ja jotenkin helpottaisi niin kuin itku, itse kun en osaa enää edes itkeä.

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 02.01.2015 klo 22:23

Iltaa, taas täällä. Ei ole juttukaveria, .. koirat kuorsaavat, meille kuukausi sitten muuttanut vanha undulaatti tuolla peräkamarissa vielä sirkuttelee marsujen iloksi. Navettaankin muutti tänään uusia siivekkäitä, tulivat illalla niin myöhään, että jätin niille yöksi valon päälle. Ovat nyt satulahuoneessa, kuuntelevat hevosten kolinoita, possujen öhinää, muiden siivekkäiden uteliaita kotkotuksia ja kaakatuksia.

Yksi possu nukkuu karjakeittiön nurkassa vuohen ja yhden poikapupun kanssa. Niille jätän yöksi jouluvalot.

Uusien eläinten tulo on aina ihanan elvyttävää. On mukava miettiä, millaisia tyyppejä mahtavat olla ja kuinka tutustuttaisi ne muihin eläimiin. Tämä on lauma, itse olen laumanjohtaja .. eli äiti, siis. Oikeestaan laumanjohtaja ja äiti ovat sanoina synonyymeja, ainakin näin yh -näkökulmasta.

Samoin on ilahduttavaa, kun eläinten asioiden miettimisellä pääsee askeleen kauemmas omista ajatuksistaan. Synkkiä olot ovat nyt olleet. Voimia pitäisi kerätä kevätkauden työrupeamaa varten, loppiaisen maissa alkaa taas päivätyö. Onhan tämä kotona oleminenkin aika työpainoitteista, mutta erilaista, kun työkavereina onkin vaan eläimiä. Ja lapsi nauttii tästä vapaudesta, peikonpoikanen kun on, kun ei lähdetä aamuisin minnekään vaan saa aloittaa päivänsä koiranpentuja pussailemalla ihan sydämensä kyllyydestä.

Ulkona tuulee ja kohisee myrsky. Voi kun Luoja varjelisi meitä tulipalopakkasilta, saa sataa ja myrskytä ja mitä vaan, kunhan säästyisimme kylmältä, siltä hyytävältä.

Voimat ovat nyt jostain syystä vähissä tämän elämän vaativuuteen nähden. Tuohon laskupinoonkin pitäisi nyt tarttua ja alkaa järjestelemään elämää, sitä oikeeta, jossa armoa ei tunneta eikä anneta.

Onneksi tuo undulaattivanhus sirkuttelee kuin pääskynen tuolla kamarissa eikä sitä hiljennä mikään, .. ei pelkää kissaa, ei chinchillojen irvistyksiä, laulaa kesälauluja ja aurinkolauluja ihan tavallisen kattolampun valossa. Mulle vaan, voimaksi vissiinkin. Eli aina on elämässä jotain hyvää, vaikka sitä ei jaksa joka hetki ymmärtää.

Käyttäjä uitettu koia kirjoittanut 03.01.2015 klo 03:23

Ikinä en enää takaisin tänne!

Ja täällä olen taas, vanhempieni vuoksi. Olen isäni ainoa lapsi ja äitini lapsista toinen tytär eli "isosiskopuoli" (ovat aina olleet 'puolikkaita' minulle; sisar ja veli, kun ei ole yhteistä ollut muu kuin äiti). Asuimme mieheni kanssa pk-seudulla, unelmieni talosssa, mutta muutimme vanhempieni naapuriin,kun talo tuli myyntiin (+ 2ha), jamies oli aina haaveillut maalle muutosta. Minä en ollut innoissani, pelkäsin, etten jaksa (olin JO työkyv. eläkkellä masennuksen takia), Ja nyt useita vuosia myöhemmin tiedän olleeni oikeassa: EI OLISI pitänyt muuttaa. Ei citykanista saa enää maalaisrusakkoa. Ei vaikka kuinka rakastan sitä, että metsään pääsee vaeltamaan omalta kotipihalta (Etelä-Suomen alueeksi meillä on isot rakentamattomattomat alueet!)

Minun kuuluisi olla onnellinen: kolme eläkeläishevosta, kaksi nuorta koiraa, joiden kanssa on aivan ihanaa vaeltaa metsissä. Olen naapureille (omat vanhemmat!) taksi, talonmies ja joka paikan höyläri.

Mutta oma "toistuvan masennuksen keskivaikea jakso" tekee elämän helvetiksi. noin yksinkertaisesti todeten. En jaksa, en millään.

Haluaisin elää yksin, kauoungissa (Helsinki), korkeintaan koirat seurana,
Selllaista on elämä maalla: tänään kova tuuli -sähköje katkeamista odotellen.

Minun sanoma kaikille ruusunpunaisten lasien läpi maallle muuttoa suunnitteleville on: harkitse tarkkaan! Jaksatko oikeasti tätä pimeyttä, mutaa, liejua, jäätä ja jäätyneitä vesi- ja paskaputkia? Mieti tarkkaan!

Minä tiesin tarkkaan mihin muutin takaisin, ja kadun sitä lopun ikääni?

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 03.01.2015 klo 14:23

Just nyt on niin ihanaa asua maalla ettei ole sanoja asiaa kuvaamaan.
Lähimme kello kuusi lumitöihin, ekana piti tehdä tie koirien aitaukseen, että niille sai ruokaa.
Sitten oli meidän vuoro aurata kylän postilaatikkojen edusta.
Sitten jo pääsikin omalta pihalta tekeen lumityöt sieltä minne ei koneella pääse. Ja siinä kohtaa aattelin miksi halusin perinnönjaossa ison pihan.

Olikin jo ruoka-aika ja hyvillä mielin lähimme syömään ja ottamaan päivätirsat, kun kaikki lumityöt saatiin tehtyä viidessä tunnissa.
Mutta se täällä maalla onkin erityisen mukavaa, kun saa uudelleen aloittaa samat hommat.

Eli, ekana pitää tehdä tie koirien aitaukseen....

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 04.01.2015 klo 22:54

Moikka. Uitettu K, mikä sai sut taipumaan miehesi tahtoon ja muutitte maalle, vaikka susta elämä siellä pk-seudulla oli ok ? Ymmärrän sua tarkalleen, koska mulle olis maanpäällinen helvetti joutua elämään juuri siellä.. Elin siellä yli 30 vuotta ja kun vertaan sitä tähän korven maalaiselämään, juuri siellä olin yhtä onneton kuin sinä täällä, maalla. Paska on jees, samoin kura ja lieju ja pimeys ja elämä vuodenaikojen määräämänä, kaikki se nyt on vaan... jees.

Elämä on lyhyt näin viiskymppisen näkökulmasta, joten se kannattaa Elää. Ymmärtäiskö sun mies, jos kertoisit samoilla sanoilla, että ihan oikeesti et jaksa ??!! Mulla on ihan samat diag. kuin sulla ja jotain muuta lisäksi, samoilla taajuuksilla mennään.

Ja M., sama juttu. Ihan parasta on, että joka aamu kaikki alkaa aina alusta. Elukoitten ruokkiminen, ulosvieminen, paskanmättö. Ai niin ja pitäähän mun lähteä päivätyöhönikin ja viedä lapsi eskariin. Mutta se on oikeesti niin hienoo ja turvallista kun on vaan toimittava.. ja näissä loppumattomissa arjen askareissa on vaan katsottava eteenpäin, muuten ihan yksinkertaisesti hukkuu paskaan. Se jos mikä on epätoivottu tila myös tällaiselle mt-häiriöisellekin, muista puhumattakaan.

Mutta hienoa kuulla ihan yllättäen täällä kaksi aivan ääripäistä tunnetilaa. Kuitenkin tunnen molemmat fiilikset eli miltä tuntuu elää ihan väärässä paikassa ja sitten sen, että just nää arjen, luonnon ja sään sanelemat jutut määräävät, mitä pitää ja on suorastaan pakko tehdä, että elämä sujuu.

Pakkanen uhkaa kiristyä eli Iso Koira läähättää tässä keittiön lattialla maatessaan, lämmitetty on mökkiä oikein olan takaa. Pentukoirien äiti murisee siivouskaapissa, kun kilpikonna möngertää ohi, on menossa peräkamariin nukkumaan, joka ilta se tuosta kulkee. Aamulla pitäisi olla kirkonkylällä, työpaikalla, klo 8. Töihin meno tuntuu ihan joltain extreme -lajilta koko tämän joulunajan kotona möhkäämisen jälkeen, vaikka tykkään työstäni tosi paljon..

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 06.01.2015 klo 22:59

Heippa. Miten nää illat venyy aina näin. Mutta jotenkin on hirveen tärkeetä saada istua kököttää ihan paikoillaan hetki, ennen kuin nukkumatti tulee.

Täällä on ollut tosi kylmää nyt yli vuorokauden.

Illalla en yksinkertaisesti jaksanut mennä lämmittämään, piti illansuussa hakea vielä heiniä töiden jälkeen, kuvittelin, että kyllä näin pieni tönö säilyy lämpimänä edellisen päivän jälkilämmöissä. Vaan ei pysynytkään, aamulla piti nenä punaisena ja tukka huurussa nousta kantamaan halkoja tupaan ja pannuhuoneeseen.

Nyt on sitten luvassa mukavampi yö. Onneksi entisaikaan pidettiin huoli, että talossa on kunnon tulisijat. Tässäkin tönössä tuvassa on leivinuuni, toisessa päässä tupaa varaava takka, keittiössä puuhella, kamarissa uuni. Ei tarvita muuta kuin halkojen kantokykyä ja valkean virittelemistä.

Navettaan ei ole vielä pakkanen hiipinyt. Tosin karjakeittiön vesihana jöksähti jäähän, kun en illalla muistanut jättää sitä lirisemään. Tallin puolella vesihana vielä toimii ja iltarukouksessa muistan pyytää sille erityistä suojaa ja varjelusta. Helpottaa tosi paljon, että edes joku raana tallissa toimii, muuten saan kantaa vedet talosta. Ja siellä on aika monta nokkaa, turpaa ja kuonoa ja kärsää odottamassa juomista aamuin illoin.

Nyt huomaan, että tämä arkinen aherrus on pitänyt taas ajatukset kivasti kurissa ja on tosi paljon helpompi hengittää. Joulukuusetkin lensivät ulos. Tietää kevättä.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 07.01.2015 klo 15:05

Kylmää oli täälläkin mutta ei enää tänään vaan taas sataa lunta.
Ehkä ei niin mukava ollutkaan, kun aamulla ennen töitä n kello viisi teimme lumitöitä tunnin verran, että päästiin pihasta pois. Ja kun tulin töistä, piti taas tehä tunti lumitöitä, että pääsi kotiin.
Ja vieläkin sataa, joten illalla vielä pitää tehdä lumitöitä.

Mullakin on monta uunia mökissä ja siitä tuli mieleen, että pitää tehdä polku halkoliiteriin.
Ei muuten tarvihe käydä kuntosalilla, kun asuu maalla talvella.
Säästää hirveesti rahaa.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 10.01.2015 klo 15:00

Nyt voi kyllä sanoa, että on saakelin kylmä vaikka pakkasta on vaan 15 astetta. On joku jäätävä pohjoistuuli ja tuntuu, että on 40 astetta. Eika tarennut hiihtää kuin 12 km ja sitten jääty suu lähes kiinni.

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 10.01.2015 klo 22:57

Moikka. Lunta kun tulee, sitä tulee näköjään tolkuttomasti. Aamuisin ollut vaikeaa löytää autoa pihasta. Täällä Suomen keskiosassakin tänään tuntunut jäätävä viima, mielenkiintoista odottaa taas maanantaiaamun töihinlähtöä, löytyykö auto lumen alta ja vieläkö lähtee käyntiin.

Kummalliset kelit kertakaikkiaan.

Onneksi navetassa elukoilla on mukavat oltavat. Nurkat eivät ehdi jäätyä, vaikka pakkanen käväiseekin välillä hyvinkin tuntuvissa lukemissa. Kyyhkysetkin munivat, se jos mikä tuntuu hullulta. Ankkojen kaakatuskin on sellainen keväinen ääni. Edelleen joulutähti loistaa karjakeittiön nurkassa, en raaski sammuttaa sitä, on jotenkin liikuttavaa, että yksi possu ja vuohi ja kani nukkuvat sulassa sovussa samoissa pahnoissa siinä joulutähden alla...

Jotenkin päästy kuitenkin arkeen taas kiinni. Tai siis siihen, että lapsi ehtii eskariin ja äitee työpaikalle aamuhämärissä ja sitä ennen on saatu eläimet hoidettua talossa ja navetassa ja ihan vaatteetkin puettua päälle,..löydetty tosiaan se autokin lumikasoista ja saatu jäätyneet ovetkin auki, no, yksikin ovi riittää meille. Mutta vaikka pakkasta olisi miinus sata, meidän äiti ei palele aamuseitsemän ja -kahdeksan välillä, sen verran vikkelästi on toimittava se tulenpalava tunti.

Uudenvuoden jaksamisnotkahdusta hoidetaan nyt Valdoxin -nimisellä lääkkeellä entisten lisäksi. On hirveän kallis lääke eli sen apu on nyt väliaikainen ihan siksi, että en pysty sitä kovinkaan kauan käyttämään. Mutta hintansa arvoinen on ollut ja olo on tasaantunut paremmaksi. Nyt sitten odotan kevätaurinkoa jatkohoidoksi, se ei ainakaan vielä maksa mitään.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 11.01.2015 klo 14:16

Vaikka olenkin lumihullu, niin mulle riittäisi, että tulisi lunta vaan kerran päivässä.
Minä tykkään tehdä sellaisia viivasuoria polkuja ja niitä ei sitten jaksa tehdä, jos koko ajan tulee lunta. Kuhan vaan kolaa pois mutta minua ahdistaa, kun pihassa ei ole just sentilleen suorat polut.
Hitsi on se tuokin syy ahdistua.

Tänään on kyllä ihan oikea pakkanen, 32 astetta ja suosiolla jätin hiihtämisen pois. Sen sijaan pari tuntia tein viivasuoria polkuja.

Mulla taitaa olla ongelma diabeteksen kanssa. Verensokerit heittelee vauhdilla ylös ja alas. Olen viikon olettanut, että osaan itse hoitaa ongelman mutta kai mun nyt täytyy mennä vanhemmilleni ja kertoa asia ja sitten mennä lääkäriin.
Minä kirjoittelen netissä muuallakin, sellaista yleistä asiaa ja pari päivää ihmiset ovat sanoneet, että olet taas muuttunut eli olen häirikkö. Minua ärsyttää ihmiset aivan hirveesti enkä oikeastaan lue edes loppuu mitä he sanovat asiasta, kuten nyt Ranskan tapahtumista vaan olen periaatteesta ihan eri mieltä, koska se ihminen ärsyttää. Vaikka yleensä pystyn juttulemaan asioista hänenkin kanssa.
Sitten, kun joku toinen sanoo etten edes puhu asiasta nyt, niin hoksaan mittaamalla, että verensokerit on taas aivan persiilleen.
Mutta periaatteessa luulen ettei juuri kukaan ymmärrä miten diabeteskin voi muuttaa mielialaa.
Eikä juuri viitsi selitellä asiaa vaan mielummin poistuu paikalta.

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 13.01.2015 klo 22:14

Moikka, M., ole sinä vaan juuri sellainen kuin olet, oli sokerit mitä tahansa. Mutta toivottavasti terveytesi kannalta ovat jo kohillaan..?

Täällä on kyllä lunta joka paikassa, maassa ja ilmassa ja maantiellä ajaminen on ollut tänään oikeesti aika riskaabelia, aamulla varsinkin tuntui, että kuinkahan tässä nyt päästään minnekään perille. Ei mitään aurattu ja ihan kamalaa ja arvaamatonta joka mutkassa. Kiitos vaan Luojalle, että monta kymmentä kilometriä tänäänkin on ajettu ja päästiin kunnialla illalla takaisin kotimökkiin. Onneksi jopa vähän tavallista aikaisemmin, että sai lämmitettyä vähän eilistä paremmin. Pakkanen tuntui tuossa illalla ulkona häärätessäni taas kiristyvän. Taivas oli tosi kaunis, kun pilvet väistyivät. Huimasi ihan se tähtien määrä.

Joku nimetön uupumus ja väsymys vaivaa. En tosiaankaan oo mikään talvi-ihminen, sekin tässä tökkii. Pakkanen on mulle ihan sama kuin muumeille mörkö. Se tulee vaan ja ujeltaa tullessaan ja sen helmat hyydyttää kaiken. Ihan kaiken.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 16.01.2015 klo 09:39

Olin muka eilen kirjoittavani tähän ketjuun, ehkä luulin väärin.
Mutta terveyteni on edelleen persiilleen ja olen sairaalassa.
Meinaa ottaa koville henkisesti, kun vasta muutama kuukausi sitten valloitin jäätiköitä.