Tuommoistahan se just on kun kuvailit, ei siihen ole paljon mittään lisättävää.
Omasta mettästä haetaan puut ja pllkotaan ja pannaan sauna lämpiämään. Samasta mettästä syksyllä poimitaan marjoja pakastimet täyteen ja niistä sitten talvella tehdään jälkiruokia. Joesta voi onkia pääruuaksi kalaa kesällä ja talvella pilkkiä samasta reiästä.
Väliin voi panna jonkun eläimen lihaksi ja syödä sitä vaihtelun vuoksi.
Mitään vihriää vihannesta en ole vähän aikaan nähnyt mutta elokuussa meillä kasvaa kurkku kasvihuoneessa.

Naapurit ovat kivoja ja niiden kanssa tulee toimeen, varsinkin kun en ole ketään nähnyt viikkoon.

Vähäsen on negatiivista, jos hakemalla hakee. Esim. kaivo on umpijäässä ja pitää sulattaa lumesta vesi.

Minkälaista elämä on maalla? Huh, olipa kysymys. En ole koskaan asunut kaupungissa ja jos sinne eksyn, on kova kiire päästä kotia.
Maalla elämä on samanlaista suurinpiirtein kuin muuallakin, mutta on asioita mitä meillä ei ole. Harrastukset ovat hyvin kotikutoisia tai sitten aina on mentävä omalla autolla. On hiljaista. Se hiljaisuuskin voi toisista pidemmän päälle olla ahdistavaa, mutta kun siihen on syntynyt ei muuta kaipaakaan. Katuvaloja meillä ei ole, kun on oikein pimeää, niin tuntuu, että sitä voisi käsin repiä.
Naapureita voi ehkä nähdä kerran kuussa tai jos sittenkään,meillä ollaan sen verran keskellä ei mitään, että tänne ei tulla vahingossa, vaan asian kanssa. Pihaan ei eksytä.
Työtä ja yllätyksiä. Sähköt voi mennä myrskyllä tunneiksi ja vesi samaten voi katketa, jonkin rikon takia yllättäin. Siinä ei sitten auta kuin odottaa.
Täällä ei kanneta aamulehtiä postilaatikkoon, vaan posti tulee sitten iltapäivällä. Joten nykyään on jo mukavampaa lukea lehdetkin bittiavaruudesta kuin paperiversiona.
Yksinäistäkin välillä on. Ei ole naapuria, eikä kaupan kassaa, joka edes sen hein sanoisi.
Tuntuu jotenkin hölmöltä ajatella, että elämämme poikkeaisi niin perusteellisesti muitten elämästä. Ei, kyllä me teemme kotihommia ja hoidamme askareitamme samalla lailla kuin kaupungissa, mutta suurin poikkeus on se,että emme katso kelloon, emmekä laske tunteja, vaan teemme työt silloin kuin säät sallii ja niin kauan kuin niitä riittää. Elämä on aika hektistäkin, mutta osuu siihen niitä luppopäiviäkin, kun sade hakkaa maata. Säitten vaikutus maalla on suuri. Ja se on se suurin muuttuja, mille ei kukaan mitään mahda, mutta aiheuttaa stressiä aika paljon.
Elämä on antoisaa ja siitä voi muokata mieluisansa, mutta toimeentulo huolet ovat meidänkin riesana. Päivä kerrallaan.

Ei se oikein eroa millään tavoin. Täällä tehdään ne asiat duunipäivän jälkeen mitä on pakko. Toki jos on rahaa, niin torppa lämpiää sähköllä, itse makailet sängyllä FB:n äärellä ☺️
Tosin itse en näin elele, vaan teen kaiken minkä osaan itse. Mun mielestä suurin ero tuossa on se sosiaalinen elämä. Mulla tulee päivisin työmatkaa 75km ja kaverit siellä missä käyn töissä. Koira ja kissa kotona niin pakko töistä ajaa suoraan kotiin niiden vuoksi. Tuon arjen jälkeen ei ole useinkaan intoa/halua/rahaa ajella sama matka uusiksi.
Erakoituakaan ei kuitenkaan pidä ja siinä on minulla yksi SUURI ongelma, joka pahentaa ahdistusta ja masennusta johon olen sortunut tai sitten on vaan aika ja rahat loppu käydä kamujen luona iltakaffella tai harrastuksissa.

Tuossahan tuo vastaus kahdessa minua edeltävässä viestissä aika hyvin tuli.

Ainakin säiden armoilla ja sen rytmissäkin eläminen ja oleminen on kyllä melko tyypillistä maaseudulla asumiselle. Jollei tosiaan sitten ole vain pikkupirtti, joka sähköllä lämpiää, kuten timppa tuossa jo sanoikin. 😀 Välillä se teettää kiirettä ja stressiä, välillä taas voi vaan nautiskella. Työtä on vielä varsinaisen palkkatyön lisäksi yleensä yllin kyllin, jos siis käy jossain kodin ulkopuolella töissä. Aika kuluu yleensä vähän turhankin vikkelästi sitten kaikessa askartelussa. Televisiota ei kauheasti jouda katsella ja tietokoneellakin käydään melko monena päivänä vain välttämättömien asioiden hoitamiseksi.

Itseänikin hiukan toisinaan rasittaa se, että ystävät asuvat kauempana, suurin osa kaupungissa muutaman kymmenen kilometrin päässä ja heidän tapaamisensa on aina jonkinlaisen suunnittelun takana. Ei tosiaan sitä ylimääräistä autolla ajelua huvita näillä polttoaineen hinnoilla juurikaan harrastaa, ja kun julkisiakaan ei kulje, niin oma auto todella on ainoa vaihtoehto.

Pimeää on tosiaan etenkin syksyisin ja talvisin, mutta onhan noita lamppuja keksitty. Oodi otsalampulle! 😍 😉

Maaseudulla taitaa olla hiljaista, kun maaseudun ihmisiä ei täällä foorumilla ole kuin harvakseltaan. Vai onko maaseudulla niin kiire, että ei tänne ehdi?

Minäkin haaveilen maallemuutosta. Punainen tupa perunamaineen kiinnostaa. Ja mahdollisimman luonnonmukainen elämä ja omavaraisuus. Eikä ulkohuussikaan pelota. Irtiottoa nykyisestä kaupunkikeskeisestä elämästä en ole vielä uskaltanut ottaa. Pelottaa onko kuva maalaiselämästä liian romantisoitu.

Olen syntyisin maalta. 17-vuotiaana muutin äidin työn takia esikaupunkiin. Vaikka meitä asui 3, äiti, veli ja minä, pienessä asunnossa, olin innoissani. Ruokakauppa oli lähellä eikä viiden kilometrin päässä. Kaupunkiin pääsi bussilla 15 minuutissa. Ikäisiini tutustuin nopeasti. Ja monta muuta uutta asiaa.

Muutin jossain vaiheessa muutamaksi vuodeksi Helsingin keskustaan työhön. Ajattelin katuja tallatessani ettei ikinä enää maalle. Ei pitkiä matkoja kauppaan, ei näe ihmisiä, ei huvituksia lähellä, ei mitään. Tämä ajatus oli pitkään. Kaikella uudella on taipumus haalistua.

Nyt olen asunut maalla noin 15 vuotta. Olen sairaseläkkellä, mutta kuitenkin suht toimintakykyinen. Nyt ajattelen ettei ikinä enää kaupunkiin. Ikinä ei saisi sanoa ikinä eli saattaisin sopeutuakin, jos on pakko muuttaa täältä pois.

Meillä menee sähköt silloin tällöin. Netti ei pelaa välillä, ja puhelin pätkii. Pieneen kauppaan on jotain seitsemän kilometriä eli autolla liikutaan. Jos tunnen oloni välillä yksinäiseksi muistan sitä tunnetta jonka koin kerran Helsingissä Sokoksen luona odottaessani kadulla vihreitä valoja. Minua paleli, oli nälkä, töissä esimies oli ollut tyytymätön, pissatti ja kotiin oli jonkun matkaa. Tuntui ettei ketään ystävää ollut silloin ajatuksen säteellä jolle olisin osanut muotoilla mitä tunsin.

Olen nyt tyytyväinen maalla asumiseen. Naapureista molemmat ovat noin kilometrin päässä. Meilläpäin voi mennä naapuriin ja kyläläisille ilman etukäteisoittoa. Kunhan ei mene navetta-aikaan tai muutoin parhaaseen työaikaan. Meillä on pellot vuokralla, eikä ole muita elämiä kuin koira. Sieni-ja marjapaikat on etsitty. Oman suksiladun teen rapuilta suoraan pellolle. Ja mikä ilo on karpalosuolla kaivaa repusta kahvit koiran pyöriessä lähistöllä, istua mättäälle ja olla onnellinen että on olemassa tässä ja nyt.

Tietenkään elämä ei ole pelkkää karpalosuota, eikä maalla asuminen sinänsä tee ketään onnelliseksi ellei niitä onnellisuuden juttuja lähde itse etsimään.

Naapurin isäntä ehti tuomaan hepoilleni heinäpaalin, vaikka heinätyöt ovat juuri nyt `ankarasti kesken`, sanoi. Ja ensi viikon sade-ennusteet huolettivat häntä , kuinkahan kuivan heinän teko mahtaa onnistua tänä kesänä..

Muuten näin maalla elellessä saa olla nyt aika onnellinen. Tienpenkat kukkivat ja pellot kasvavat kohisten, valoa riittää yötä myöten ja aamuisin vielä saattaa kuulla käenkin kukkuvan. Eläimet nauttivat vihreästä syömisestä ja aina auringon paistaessa navetan seinustalla parhaat ja lämpöisimmät paikat varataan hetkessä kanojen ja kukkojen hiekkakylvyille, possun päiväunille.

Tänään äitikana oli jättänyt 6 tipuaan sadekuuron armoille ja kun pääsimme 6vee tyttöni kanssa tipuja auttamaan, yksi tipuista oli jo kylmästä puolikuollut. Onneksi aurinko tuli kuin tilauksesta auttamaan meitä kanalaan pelastettujen tipujen kuivaamisessa ja se yksi onnetonkin saatiin voitettua takaisin elämälle. Äitikana huiteli omilla teillään, mutta illalla saatiin se hussuteltua lastensa luokse ja se muisti taas olevansa äiti ja keräsi lapsosensa taas siipiensä suojaan.

Kesä maalla on ihana. On helppoa olla onnellinen, elää hetkessä, satoi tai paistoi, tässä asiassa tunnen olevani ihan etuoikeutetussa asemassa. Kerään tästä valosta ja vapaudesta mielessäni varastoa tulevaan syksyyn ja talveen. Onhan se totta, että kesä on lyhyt, mutta kun sen saa elää näinkin vahvasti joka ainoa päivä, siitä piisaa voimaa varmasti syksyyn ja talveen.

Uskon kyllä, että kesällä maalla on ihanaa. Varmasti viihtyisin.

Lähinnä arveluttaa talvi lumitöineen ja mahdolliset naapurit. Jos ne eivät hyväksyisikään uutta tulokasta? Pikkumökkejä tuntuu olevan aika paljon tarjoilla, joten saatavuus ei muodostune ongelmaksi.

Ihanaa loppukesää kaikille maalla asuville!🙂🌻

maalla on hyvä asua lapset saavat liikkua vapaasti ulkona varsinkin jos asuu tarpeeksi kaukana keskustasta

Niin, mutta tykkäävätkö lapset? Ja kiusataanko maalla asuvia lapsia yläkoulussa?

Yleensä, jos/kun nykyään lapsia kiusataan koulussa, ei asuinpaikalla ole niinkään paljon merkitystä, kuin ennen, silloinhan sitä oltiin tyhmiä ja köyhiä maalaismollukoita, kirkonkylälle kouluun mentäessä, niiden kirkonkyläläisten mielestä.

Maalla on ihanan rauhallista, tosin asun pienessä taajamassa.Ruokakaupat lähellä ja ihmisiä kyllä ympärillä.Yksinäistä on, kun niin vähän tekemisissä ihmisten kanssa.

Hyvä hengitellä,raikasta ilmaa!Erilaisia palveluja vaan kaipaisin kovasti, näin autottomana henkilönä.Sen verran kaupunkimaista menoa on täällä, ettei uskaltaudu naapuriin mennä äkkiseltään vaan kyläilymerkityksessä.Tämä on vähän "rajatapaus", ei kaupunki, ei ihan lande.Kaupungissa kiva piipahtaa,mutta äkkiä kaipaa takaisinkin omaan rauhaan.

En osaa kuvitella,millaista olisi elämä, jos lähimpään ruokakauppaan olisi useita kilometrejä.Toisaalta tahtoisin kokea sen, millaista olisi asua ihan maalla.Tässäkin niitä maalaiskyliä ympärillä.

Hyviä hetkiä maalla kaikille!
😉

Mikä teidän mielestä on paras vuodenaika maalla? Itseä arveluttaa talvi, mutta kevät, kesä ja syksy varmasti menisi mainiosti. Ja riippuu tietty talvesta ja siitä paljonko lunta tulee ja kuka sen kolaisi ja auraisi.

Talvi on ihana kun lumi tuo valoa. Kevät kun kaikki alkaa taas kasvamaan. Kesän vehreys. Syksyn loistavan kuulas kirkkaus. Mutta ihmisen pimeys, oma onnettomuus ei vaan hellitä. En tiedä miksi niin vaikeaa nykyisin.
Mikään ei ole oikein mitään muuta kuin surua, kiinnostus elää on kadonnut jonnekin, kaikki rakkaat kuolleet tai jättäneet ja mesentuneen seuraan ei kukaan hae. Yksin saa olla. Silti väitän että elämä on mitä on vaikkei muuta kuin pimeyttä nyt niin maalta en muuttaisi.
Jos jaksaa eteenpäin ja olla luonnossa voi ehkä noustakin vielä mieli, vaikkei nyt ei oikein siltä näytä.
Luonto, se että on jotain oikeasti totta on maaseudun iloja. Se ettei siellä ehkä tapaa ketään voi olla varjoja. Rauha, oikeasti tajuamisen rauha ei toteutune kaupunkien hälisässä.

Voi sinua, T. Ihan samoja asioita olen tässä ajatellut.

Kun on niin pimeää.

Yhtenä iltana, työpäivän jälkeen, lähdin hakemaan eläimille heiniä, pimeässä. Yhtäkkiä tuli tunne tuolla pimeällä korpitaipaleella, että on ihan liian pimeää. Ei meinaa jaksaa hengittää. On liian pimeää. Olen ihan liian yksin tässä pimeydessä.

Tilasin hiekkaa navetan pihalle. Lapioin sitä illalla, oli pimeää. Iski sama tunne, ei jaksa hengittää, on liian pimeää.

Lapsi halusi päiväkodin joulukorttiaskarteluiltaan. Menimme. Kontrasti pimeän ja valon välillä oli suunnaton. Vaikka pimeässä autolla ajaminen ees sun taas ahdisti, hetki päiväkodin askarteluillassa oli kuin valohoitoa. Oli helpompi palata taas pimeään.

Katulamput ovat kilometrien päässä. Tähdet pilvien takana, vielä kauempana. Puolet pihavaloista pimeinä, ei meidän äiti ihan kaikkea osaa korjata, vaikka haluaisikin. Eikä ehdi, niin.

.. kun yössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohdata jne... Miten? Missä? Kuinka?

Toisaalta olen niin onnellinen. On lapsi, pieni vielä , joka kaivautuu viereen nukkumaan, on myös aikuiset lapset, jotka ovat päässeet omille siivilleen, ..on työ, joka antaa paljon iloa ja voimaa, on elämä ja arki maalla ja paljon hyvää ja turvallista tekemistä, eläimiä navetta täynnä... ja sitä myöten saan paljon sitä eheyttävää puolta tästä pimeästä. On polttopuiden kantamista, tuvan lämmittämistä, tallin, navetan, kanalan ja lampolan loputonta siivoamista sen kaiken muun ns kotityön lisäksi...

Tänään tajusin, että olen surullinen. Vaikka jaan elämäni lapsen, eläinten ja työni kanssa, olen yksin. Ihan oikeasti vaellan yksin pimeässä ja kaltaistani tuskin tapaan jakamaan edes ajatuksia. Saati sitten näitä arjen juttuja, joita tällaisissa vanhoissa maalaistaloissa riittää ihan tekemisen tasolla.

Jotenkin silti tuntuu hullulta. Toisaalta olen onnellinen, mulla on nyt kaikki se, josta ikinä haaveilin. Toisaalta olen onneton, koska ei ole ketään, jonka kanssa jakaisin tämän kaiken.

Nyt on vaan opeteltava olemaan yksinäinen susi ja ulvottava ikävänsä kuutamolla.