Ensinnäkin teidän olisi hyvä keskustella se ero asia loppuun asti, tulleeko ero vai jatketaanko, jo sisulla. Yhteinen päätös on parempi, kuin toisen yksinään tekemä, on tietysti tilanteita, joissa on pakko toimia ajatustakin nopeammin, jos suhteessa on väkivaltaa.
Olen kuullut, että tilan toimintaa voidaan yhtymänä eron jälkeenkin, mutta se vaatii molemmilta hyvää tahtoa ja sopetumista. Periaatehhan on eron tapahtuessa, omaisuuden suhteen, kaikki yhteen ja velat pois ja loppu kahtia, noin karkeasti, mutta jos on avioehto, niin se muuttaa jakautumista. Poislähtevä saa osuutensa joko heti tai vähitellen. Siinä voi käydä sitten että osa talosta tai talo törkyineen menee myyntiin.
Kun teillä noita alaikäisiä lapsia on, niin jos he ovat sen ikäsiä, että osaavat jo itsekkin sanoa, että jäädäänkö kotiin vai lähdetäänkö poislähtevän mukaan, niin olisi hyvä kuunnella heidänkin mielipidettään. Painotan sitä, että isäkin voi olla ihan yhtä huoltaja kuin äitikin.
Olipa ero missä tahansa parisuhteessa, niin se koskee, kirvelee ja itkettää, mutta elämää pitäisi pystyä jatkamaan.

Kiitos kannanotosta.Ero on selvä,enhän muuten asiaa kysyisi...Olisin toivonut miten ihmiset on asiat kokeneet,hoitaneet,ovatko olleet päätöksiinsä tyytyväisiä,onko jotain jäänyt erityisesti vaivaamaan ym.Aina ero on vaikea jokainen omalla tavallaan! Ainakin itse omissa virheissäni ajattelen,jos voisin jollekin asian neuvoa,ettei tekisi samoin...Olosuhteet vaihtelee,toisen hyvä ei ole toiselle paras ym.mutta esim.juuri mainitsemasi yhtymä on vielä aika "kokematon" versio tilan jatkamisessa avioerossa,muutenhan se kai verotuksen kannalta on hyvä uusilla,isoilla tiloilla??? Lapset ovat suuri asia ja jokainen haluaa heidän parastaan ja erossa mahdollisimman vähin vaurioin.Emme elä viime vuosituhannella,nykyään jo laki vaatii lasten kuulemisen.Jos kokemuksia löytyy niin luen niitä mielelläni,kiitos.

huomasin vasta nyt kirjoituksesi...meillä liitto purettiin ja tilaa jatkettiin ns yhtymänä.toistaiseksi ok,lapsia ei tarvinnut "jakaa" vain työvuorot jaettiin ja sekin on toiminut.pois jäi ahdistus ja riidat,työkaverina toimii.asunto juttu järjestyi ja olemme naapureita,sekös ulkopuolisia mietityttää.😉

🌻🙂🌻 anna ulkopuolisten repiä vaikka pelihuousunsa!

termi kirjoitti 23.8.2009 19:18

Kertokaapa te jotka olette eronneet maatilasta tai isännästä tai emännästä.Kaipaisin neuvoa pattitilanteessa josta pitäisi alaikäisten lastenkin vuoksi selvitä ja ihan toivottavasti hengissä.Olen näiltä sivuilta lukenut niin surullista ja rankkaa tekstiä,etten tosiaan halua joutua samaa kokemaan.Siis ihan käytännön kokemuksia kaikesta mikä eroon liittyy,sekä tunteita että sitä taloudellista puolta.Kiitos etukäteen,jään odottelemaan...

Minä olen eronnut. Eroprosessi venyi vuosiksi.
Tila on ositettu ja rahat jaettu ja olen aloittelemassa uutta elämää, jonka aloitan opiskelemalle ensin uuden ammatin. Raskas ja sitova eläintenhoitotyö saa jäädä. Tevetuloa vapaapäivät ja lomat! Laitoin eron yksipuoleisesti vireille ensin tehtyäni huolellisen pakosuunnitelman - tästäkin on jo pari vuotta- koska exäni oli luonteeltaan mustasukkainen persoonallisuushäiriöinen alkoholisti, joka ei myöntänyt alkoholismiaan eikä muutakaan itsessään -hänhän oli meidän muiden jopa omien lapsiensa uhri- eikä olisi antanut eroa vapaaehtoisesti.
Hänet häädettiin yhteisestä kodista, siis maatilalta, vedoten luonteeseen ja siihen, etten voinut jättää vastuullani olevia eläimiä. Asianajajan sain alkuun oikeusaputoimistosta. Eihän minulla olisi ollut varaa siinä vaiheessa muuhun. Apua olin ennen asianajajan luo hakeutumista saanut myös perheasiainneuvottelukeskuksesta. Sieltä sain lähinnä tukea omiin päätöksiini ja kylmiä faktoja exäni luonteesta ja ongelmien laadusta ja minkään pelastamisen mahdottomuudesta. Kyllä minäkin kaipasin rakkautta, en sitä huutoa ja haukkumista, uhkailuja yms. henkistä väkivaltaa laaja-alaisesti. Kaikille tällaisten liittojen pelastajille haluan tehdä kysymyksen, että voitteko tosiaan tukea jäämään sellaiseen maanpäälliseen helvettiin, jossa todennäköisesti ette itse viihtyisi päivääkään. Ja kun perheessä on lapsia. Kuinka kadunkaan, etten älynnyt lähteä aiemmin vaan annoin exäni antaa lapsilleen vääristyneen miehenmallin. Sain vahtia vuosia, ettei exäni tappanut vahingossa lastaan kovakouraisella käsittelyllä. Olen juossut lumihangessa pimeässä metsässä lapseni perässä, lapsen, joka oli juoksemassa sukkasillaan sisävaatteissa pakoon isäänsä ja joka tunsi ettei pääse pakoon kuin paleltumalla yksin pmeään metsään. Täältä tukinetista sain ensin sellaista avioliitonpelastamisapua ja sitten yksi terapeutti apua hakiessani ajoi samaa linjaa. Huh. Toista lastakin pahoinpideltiin, enkä tiennyt, miten pääsisin tilanteesta. Elin pelossa, alistettuna ja uskoen, ettei kukaan uskoisi, mitä seiniemme sisäpuolella tapahtuu. Vasta perheasianneuvottelukeskuksesta löysin ammatti-ihmisen, joka tiesi heti, mistä on kyse, eikä alkanut pelastaa liittoamme, vaikka exänikin halusi sitä pelastettavan. Exän aloituskysymyksen pariterapeutille muistan loppuelämäni: "Mikä näitä kaikkia muita perheessämme oikein vaivaa, kun ei minussa ole mitään vikaa."
Niin, se pakosuunnitelma maatilalta. Eihän tämä ole tänä päivänä tavatonta. En olisi uskaltanut antaa -tai postihan sen toi ja vahdin postin tuloa- exälleni avioerohakemusta, ellen olisi ollut suunnitellut lähtöäni etukäteen. Säästin rahaa pitkään, vuokrasin siis asunnon,valmistelin lähtöni huolella lopulta auto pakattuna ja lapsemmekin lähtivät omasta halustaan mukaani pakoon muualle, odottamaan häädön täytäntöönpanoa. Eläimiä kävin hoitamassa niin, että mukanani oli ulkopuolinen tukihenkilö, niin etten jäänyt kahdestaan exän kanssa missään vaiheessa. Hän oli täynnä vihaa siinä vaiheessa arvatenkin.

Minä haluaisin sanoa tällä palstalla kohtalotovereilleni, painiessani omien ongelmieni kanssa, että me kaikki olemme ansainneet rakkautta. Jos kukaan muu ei pidä teistä huolta, pitäkää itse itsestänne huolta ja rakastakaa itseänne. Ostakaa ne kukat ja lahjat itsellenne, jos ei kukaan muu sitä tee. Hellikää itseänne. Te olettte kaiken sen ansainneet. Kerätkää se pesämuna itsellenne. Älkää antako pois, vaikka olisitte jo heittämässä toivonne. Kärsimys ja turhaan uhrautuminen toisten hyväksi ei ketään kaunista.

Hei
löytyykö täältä vielä maatilalla asuvia/asuneita eroa miettiviä tai sen kokeneita? Itse olen reilu vuosi sitten asian käynyt läpi ja nyt pyöritän arkea vaihtelevalla menestyksellä lasten ja lehmien kanssa. Olisi mukava vaihtaa ajatuksia arjesta jonkun samankaltaisen seurassa.

Erottu on!
Huomasin tämän ja meinasin jo hypätä seuraavaan, kun oli niin vanhan olonen juttu.
Elän maatilalla lehmien ja lasten kanssa. Olen eronnut reilut kolme vuotta sitten.
Tuohon kolmeen vuoteen mahtuu paljon ja paljon on tullut opittuakin tuona aikana.
Muutimme reilut neljä vuotta vieraalle paikkakunnalle ja ostettiin iso tila perheen pyöritettäväksi. Mutta exän mieli ehtikin vaihtua, siinä talouden kiristyessä ja lasten alkaessa oirelemaan muuttoa, joten erohan siinä tuli.
Nyt olen pyörittänyt tilaa aikuisten lasten ja alaikäisten kanssa sen reilut kolme vuotta ja vaihtelevaa on ollut. Pahimpana koen yksinäisyyden. Olen vääräraha maanviljelijöitten seurassa, outo lintu koko paikkakunnalla. Onneksi lehmien kanssa on jo mennyt paremmin. Lauhaluoma vieraillut harvemmin ja talouskin hiukan kohentunut.🙂

Kuulostaapa tutulta tuo tarina🙂 tilaa on tullut pidettyä hieman kauemmin ja vastaavasti siinä huonossa suhteessa samoin, kun tuntui mahdottamalta erota näissä olosuhteissa vaikka tarvetta olisi ollut. Lopulta sain kerättyä voimia tarpeeksi ja otettua askeleen kohti suurta tuntematonta ja jatkoin lehmien pitämistä ja lasten hoitamista yksin. Ympäristön ihmettelyltä en ole välttynyt minäkään. Välillä on kyllä usko onnistumisesta hukassa itseltäkin, mutta onneksi enimmäkseen tilapäisesti. Ajoittain myös lasten ja lehmien hoidon yhteensovittaminen on hieman haasteellista. Olisipa kiva kuulla enemmänkin kuulumisiasi 🙂

Heipsun!
Saikkupäivän viettoa, telkkariin täysin kyllästynyt ja kotihommia pakoillessa mennyt päivä.
Meillä oli entisellä paikkakunnalla exän synnyintila hoidossa yli kaksikymmentä vuotta, mutta sitten se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta: laajennusvimma. Exä halusi muuttaa elämänsä ja koko perhe siinä samalla sai uuden suunnan. Ostettiin vanhimman lapsen nimiin uusi tila kohtuullisen matkan päähän entisestä. Muutos oli valtava. Työmäärä ei lisääntynyt puolella, vaan puolitoista kertaiseksi. Tuntui, että elämästä lähti kaikki muu, vain työ ja lehmät jäi. Lasten kanssa vietetty aika hävisi kuin tuhka tuuleen.
Mutta exällä oli aikaa, hän tutustui kyläläisiin ja shoppaili, remontoi ja haaveili. Me muut tehtiin. Sitten lapset alkoivat oireilla muuttoa, ei ollut kavereita ja koulu tökki. Keskimmäinen laittoi kunnolla ranttaliksi. Ja isä maksoi. Tyttö tahtoi ja sai, kaiken. Rahat oli tiukassa, mutta ei hätää, isä otti sieltä tililtä missä oli. Tilan rahatkin menivät kaikkeen kivaan.
Viimeinen niitti meidän liittoon tuli exän lääkkeitten käytöstä. Koko ajan sai pelätä ja kulkea varpaillaan, kun ei tiennyt oliko lääkepitoisuus veressä sopivalla tasolla, vai pääseekö piru irti. Huonoina päivinä makasi puolikuolleena sohvalla ja kaikkien piti olla kun ei olisikaan. Reseptien pyörityksestä tuli hänen työnsä. Kierrettiin lääkäreitä ja apteekkeja, että riittävä annos oli turvattu. En jaksanut sitä pelkoa, milloin menee liikaa ja henki lähtee. Joten käräytin hänet, sitä en ole katunut pätkääkään.
Ottivat osastolle vierotukseen, ei onnistunut. Silloin pakkasin lapset kyytiin ja kävin jättämässä eropaperit käräjäoikeuteen. Jäimme sentään henkiin.🙂
Siitä sitten rämmittiin jaloilleen. Lapset käyvät toki isällään joka toinen viikonloppu tai silloin kun hänelle sopii. Toki välillä olen pakon edessä pistänyt tapaamiset tauolle, kun tappouhkauksia alkoi taas satamaan kuin lunta. Nyt jälleen käynnistelty tapaamisia.
Lapsille isän poukkoileva käytös on ollut rankkaa. Minä nyt osaan ennustaa käytöksen yli kahdenkymmenen vuoden kokemuksella, mutta ei lapset ymmärrä välillä vauhdin määrää. Ja sitten maataan sohvan painona viikkokausia.
Tilan hoitokin on ollut melkoisia haasteita täynnä. Valvonnoista valvontaan on menty. Takki on ollut kirjaimellisesti aika tyhjä. Tuntuu, ettei jaksa jatkuvaa kyttäämistä. Paperihommia on enemmän kuin jaksaisi aina edes ajatella. Kaikki pitää kirjata ja tallentaa. Tuki viidakko on kyllä sellainen, etten ole edes yrittänyt sitä rämpiä, vaan ulkopuolinen täyttää sen nipun.
Nyt olen jäänyt pitkälle saikulle, kun lapsuuden aikainen vaiva viimein leikataan, joten näpyttely aikaa on. Saa nähdä palaako hermot lopullisesti, ennen kuin jalka on leikattu ja kuntoon saatu.
Jatkan taas..terkuin säpäkkä