Hei! Sanoisin kaikille maatilayrittäjyyteen alkaville sen,että tehkää vanhaan pariin hajurako asumisen suhteen,jos eivät sitä itse ymmärrä,mihinkään suullisiin puheisiin muuttamisista ei kannata uskoa,paperiin merkintä määräaikaisesta asumisesta,itse tehtiin se virhe,että uskottiin ja sitä uskomista on jatkunut nyt 26 vuotta!
Tervetuloa joukkoon tummaan!
Minulla tuota aikaa kesti, aikoinaan "vain" liki kaksikymmentä vuotta ja se opetti tosiaan, mjiten ei pitäisi toimia. Se "syytinki" oli siihen aikaan tavallista, jopa suotavaa. Siihen aikaan vielä ja voi olla vieläkin, vanhat emännät siirsi omia patoutuneita vihojaan miniälle sukuperintönä, kun miniähän on ollut talossa "syökö miniä vai annetaanko koiralle?"
Päätin silloin, kun v-tti satasella, etten tuota perintöä siirrä eteenpäin ja ehkä olen onnistunutkin siinä ihan kohtalaisesti.
Yksi nuori isäntä tuumasi kerran, vanhan parin olisi parempi muuttaa, noin 200km päähän ja auto pois. Mutta sekin riittää, kun valot ei näy, huuto ei kuulu ja reinoilla tai ainoilla ei pääse läpsyttelemään, milloin huvittaa.
Minua jäi vaivaamaan, onko heillä ollut "vakaa tarkoitus ja aikomus" muuttaa pois, mutta ovat siihen jääneet "alkuun avittamaan", joksikin aikaa? Siis mitään paperille pantua asumisoikeutta (kuten syytinki) ei olisikaan...
No juurikin niin,että me tarvitaan apua jne.Kyseessä on siis anoppini kotitila,appi tullut kotivävyksi,että vielä kaiken lisäksi näin päin.Ikinä ei ole missään muualla ollut...Appiukko olisi lähtenyt heti(ymmärsi tietysti,mitä on olla toisen kotona),mut ei nyt enään sekään mihinkään.Parin kilometrin päässä olisi heillä oma huusholli,jonka ovat rempanneet,mut ilmeisesti siellä on tylsää,kun ei näe joka asiaa.Ehkä me ei osata hoitaa sitä tilaa ilman niitä.Anoppi on kyllä sillein,ettei se niinkun varsinaisesti ilkeile tai mitään,mut mulla alko niin sanotusti"happi oikeesti loppumaan",kun samaa hellaa kierrettiin ja minä kun yritin mennä siihen tekeen ruokaa,niin aina se oli jo valmiina siinä!Sitten tämä asuminen muutenkin,niin se,että mennään ihan miten huvittaa toisten huoneisiin "katteleen".Vessassakaan ei ollu lukkoo ollenkaan,sinnekin saatto tulla kuka tahansa ja koska tahansa,kun oot asioilla...Pesutilatkin on 70-luvulta,mutta kai se heidän aikansa kestää,olen yrittänyt sanoa,että ne täytys laittaa kuntoon,mut eihän sekäy,kun ennenkin on pärjätty vähemmällä!Sehä siinä onkin,kun on paperilla asumisoikeus ja muut nautinnat,niin eihän ne mihkän halua lähtee.Minä kyllästyin ja lähdin ite muutaman kilometrinpäähän,onhan se hiukan hankalaa kun on lehmiä,mut on sentään oma rauha,minä tykkään!Onkohan täällä muita yhtä "pimeitä",kun minä?
Ehdottomasti olen sitä mieltä, että jokaisella pitää olla oma kotinsa.
Palasin perheeni kanssa kotitilalleni reilut 27v sitten ja oltiin vanhempieni kanssa siinä viikko yhdessä, kunnes muuttivat omaansa.
Siinä oli viikko liikaa. Paluun ehto oli ollut jo se, että yhdessä ei asuta !
Nyt olemme tehneet vuorostamme sukupolvenvaihdoksen pari vuotta sitten ja pojan perhe muutti taloon. Hienoa, että on jatkaja !
Asumme nyt vajaan kilometrin päässä omassa huushollissa.
Kyllä elämä on ihanaa.
En puutu nuorten asioihin, mutta autan mielelläni, jos pyydetään.
Ennen luopumista olin kirjoittanut lunttivihon, mitä kaikkea olen mihinkin vuoden aikaan tehnyt, esim. "kissanliikut auki - kissalnluukut kiinni", tietyn paperiasian hoito yms.
Ei tartte mennä vihjaileen, onko se asia ja se asia hoidettu ! Voivat katsoa"luntista", jos haluavat. Kaikkea ei kuitenkaan tiedä ennenkuin on asunut siinä pari vuodenkiertoa.
☺️❤️☺️
Moi!
Nyt on pakko kommentoida tota maalaiselämää, monen sukupolven voimin asumista.
Olen maalla kasvanut, mutta en asu maalla. Isovanhempani asui kanssamme kun me lapset oltiin pieniä. Hän oli vaikea luonne ja hän sairastui vakavasti. Häntä olikin raskas hoitaa kun vanhemmilla oli kädet täynnä töitä jo valmiiksi. Terveydenhuollosta ei kunnolla apua herunut.
Tietysti tämä on jättänyt jälkensä, kaikkiin jollain lailla.
Ja lisäksi kannustan tilan jatkamisesta haaveilevia ensin opiskelemaan muualla, jos mahdollista. Se avartaa, luulisin.
Pidän maaseudusta, ehkä asun maalla joskus.
Tsemppiä maatalousyrittäjille!
Olen lapsuuden asunut maalla ja sen muistan, että ukki asui kotona niin kauan kun äitini pystyi hoitamaan ja ukin terveys kesti.
Itse olen nyt maataloudyrittäjä ja töitä piisaa, vaikkei vanhempi sukupolvi saman katon alla asukaan. Toisinaan toivon, että asuisi edes naapurissa.
Muille yrittäjille voimia. 🙂👍
En tiedä kuuluuko ihan tähän aihepiiriin mutta poikamme haluaisi jatkaa pientä maatilaamme. Ei elätä käytävä ulkopuolella töissä. Tilanne kuitenkin on se, että poikamme 32 vuotta seurustelee itseään 19 vuotta vanhemman naisen kanssa eli on minua siis anoppiaan 5 vuotta nuorempi. En mitenkään kykene hyväksymäään asiaa ja olen ajatellut että tila menköön myyntiin. Meillä myös kaksi muuta lasta jotka eivät ole kiinnostuneita tilasta. Tiedän saavani kommennteja vanhanaikaisuudesta ja ahdasmielisyydestä. Toivon myös joltain ymmärrystä ja ainakin neuvoja ja jos jollain vastaavia kokemuksia
Kyllähän se voi nikotuttaa äkkiseltään. Mutta meiltä vanhemmilta ei kysytä, lapset valitsee itselleen puolison ja meidän on se vain koetettava hyväksyä, ehkä silmät viiruna, leukaperät tiukkana ja kieltä purren, jos haluamme pitää, edes jonkinlaiset välit lapseemme.
Useampi äiti koettaa suojella lastaan, erehdyksiltä ja päättömiltä ratkaisuilta, se vaan on niin, mutta emme voi elää elämää, heidän puolestaan ja omista virheistään he oppivat.
Minulla ei ole vielä kokemusta tuosta, sanon vielä, sillä yksi poika on vielä vapailla markkinoilla. En ole puuttunut, lasteni puolison valintoihin, kun en itsekkään, sitä taitolajia kunnolla osannut, niin en mennyt neuvomaankaan.
Keskustelkaa pojan kanssa tilan jatkosta.
Kiitos Helemi vastauksestasi. Tässä vaiheessa ei ole lopullinenkaan välirikko poissuljettu. Onneksi tämä myös aukaisi simät. Oma lapsi ei olekaan kovin harkitsevainen ja järkevä.Toisaalta nyt myös aukeni testamentin tarpeellisuus, voi suosia toisia lapsia ja jättää lasten puolisot pois. En kuitenkaan olisi missään vaiheessa elämääni uskonut olevan tämän edessä. Olen aina rakastanut lapsiani ...ehkä liikaakin
Testamentilla voi sulkea, lasten puolisoiden oikeuden omaisuuteen, kokonaan pois ja myös lasten osuuttakin, mutta lakiosuus säilyy kuitenkin, se on puolet, mahdollisesta perinnöstä.
Aika voi tehdä tehtävänsä, jotkut "ongelmat" voi poistua, ihan luonnollisen poistuman kauttakin, mitä vähemmän niihin puuttuu, näinä aikoina, kun parisuhteetkaan ei enää kestä "kunnes kuolema meidät erottaa". Pojallanne on kuitenkin rohkeutta rakastaa.
Niinpä Helemi..onko kyseessä rakkaus vai ehkä kummankin suuntainen hyväksikäyttö. Poikani satutti itsensä seurustellessaan ns. Ikäisensä kanssa. Jäi arvet sisimpään. Nykypäivän puumailmiö tulee myös mieleen naisen kohdalla. Mainittakoon että olemme yrittäneet olla puuttumatta asiaan ja toivoneet asian itsekseen sammuvan
Toivossa on hyvä elää, sano se entinen lapamatokin.
Siinä poikasi itsetunto kohoaa, kun on kelvannut, aikuiselle naiselle ja naisen myös, kun on nuori urho rakastajana, joten voi olla molemminpuolinen hoitosuhde.
Ne kokemuksien jättämät haavat on joskus syviä ja arpeutuvat hitaasti.
Naisten puute on vakava ongelma maaseudulla, joskus niitä pitää hakea kaukaakin, eikä ole takeita, miten onnistuu jatko.