Onneksi minun tukihenkilö minulle kirjotti, koska puhua minä en osaa kelleen. Illalla kyllä meidän kylän kerhohuoneella on kokous jonne tulee pappikin, toivon niin.
Minulla sattuu vatsaan.
Minä tiedän ampujan nimen, minä en häntä tuntenut.
Muiden nimiä en vielä tiedä mutta ei ole minun tuttuja kai.

Minun pitäisi kai olla vaan hiljaa, koska nyt on monia nuoria jotka olivat mukana siinä itse tapauksessa. Toisaalta Lapin radiossa sanottiin, että kenenkään ei pidä yksin asioita miettiä, että saa soittaa kriisikeskukseen. En minä varmaan kelleen soita.
Ehkä minä pyydän äitiäni käyttämään minua tuolla paikalla, koska haluaisin laittaa kynttilän palamaan.

Minä vaan odotan, koska tulee vastaan ihminen joka onkin kuolleiden omainen. Minä sen ehkä tuntisin, enkä osaisin mitään lohduttavaa sanoa. Voisin ainakin sanoa, että olen laittanut kynttilän palamaan läheisesi muistoksi.

En minä vielä ole käynnyt viemässä kynttilää, en ole ihan varma haluanko vai en?
Monet nuoret ovat käyneet puhumassa sille poliisilaitoksen sossun naiselle, sinne saisi mennä noin vaan eikä tarvihe olla mitenkään omainen. Hankala vaan mennä kun juuri se nainen otti minut huostaan kerran kun olin hankala murrosikäinen ja se huostaanotto olikin sitten viimeinen ja sen jälkeen sitten äiti teki itsarin ja minut adoptoitiin.
Hankala nyt oikeastaan mihinkään kriisijuttuun osallistua kun tuntuu, että ne kaikki kriisityöntekijät muistavat minut ja äidin itsarin.

Pitäsi olla rohkeutta mennä käymään siinä kadulla, koska mun sosiaalinen kanssakäyminen loppuu aika täydellisesti, jos en enää uskalla liikkua kaupungilla yhtään.
en minä siinä yökerhossa ole koskaan käynyt, olen liian nuorikin sinne mutta siinä vieressä on ravintola missä olemme käyneet syömässä ja katsomassa isolta näytöltä urheilukilpailuja ja nytkin kai olisi tarkotus mennä katsomaan jalkapallon EM-kisoja jne. Että jos ei enää uskalla mennä, sitten minusta tulee täydellisen syrjakylän nuori.

Nyt minusta on paskamaista olla yksinäinen ihminen, jos olisin normaali, niin mie kai olisin nyt koulussa ja voisin muiden kanssa käydä läpi tätä juttua. Nyt minä vaan olen ja kirjotan.

Enkä minä tarkota, että ei olisi mitään kun vaan kirjotan. ilman tätä, minä vaan olisi kuten ettei tämä minua olleskaan koske. Eilen tämän alotin, sitten välillä kirjotin tukihenkilölle, sitten jo kirjotin tänne ettei tätä tarvihe julkasta, koska tämä ei ole yhtään mitään. Yritin siinä sen hetken ajan olla vaan ettei tämä nyt tosiaan ole mitään kun ei kukaan tuttu kai ole kuollut.
sitten kun tukihenkiö vastasi pitkästi, niin tuli tunne, että saa tämä tuntuakin tämmöiseltä että voi tuntua paskalta vaikka ei ketään tunne ja siksi nyt julkisesti tässä kirjotan. Ja jos mulla olisi rohkeutta, niin menisin johonkin nuorten juttuun ihan elävästi ja olisin muiden ihmisten kanssa joilla myös on paska olo. tämä maailma on perkeellinen paikka elää.

Kävin illalla laittamassa kynttilän ja kävelimme äitini kanssa sitä tien pätkää. Koko ajan kyllä ootin, että joku kohta ampuu. Aika paljon siellä oli ihmisiä kävelemässä. että oli sellainen tunne ettei kai tässä tien pätkällä nyt vasta maannu ihmisiä kuolleena. Siinä kyllä on just menossa montun kaivuu, siitä pätkästä tehdään kävelykatu, se jatkuu rantaan asti. Jotenkin en vaan usko, että sitä ihan heti tulee niin idyllinen paikka kun suunniteltiin. että en usko, että ihmiset noin vaan pystyvät unohtamaan, että siihen tapettiin ihmisiä.

Minä heräsin painajaisuneen vaikka illalla söin unilääkkeen. Olen jo kauan ollut herreillä.
Minä näin unta, että seuraavaksi tulee tappaja mun omalle kylätielleni. Miksi mun kyläni olisi joku lintukoto, kun ei mun kaupunkinakaan sitä enää ole.
Mun pittää päästä tämän asian yli aika noppeesti muuten minä tulen hulluksi.