Ystävystyminen aikuisiällä?
En voi oikeasti kuin ihmetellä sitä, kuinka pirun vaikeata on aikuisiällä löytää uusia ystäviä! Onko kukaan teistä onnistunut siinä ja jos on, niin miten?
Jos ei ole koiraa, lapsia, työ-/opiskelupaikkaa ja suhteet entisiin ystäviin ovat masennusjaksojen vuoksi kariutuneet aikoja sitten ja sukulaisiakaan ei juurikaan ole ja asuinpaikkakin on uusi, niin miten olette onnistuneet tutustumaan uusiin ihmisiin?
Kansalaisopiston kurssit? Muut harrastusryhmät? Pitänee siis odottaa ensi syksyyn…
Pitäisi perustaa joku anonyymi palsta, jonne yksinäiset laittaisivat jotain perustietoja itsestään ja summittaisen asuinpaikkansa, niin voisi sitten ottaa yhteyttä lähellä asuvaan… pakkohan sitä nyt on olla toisiakin yksinäisiä tai ainakin uusia ystäviä kaipaavia samassa kaupungissa tai kylässä, koska yksinäisiä on oikeasti niin paljon tässä meidän rakkaassa isänmaassamme 🤨
Jaksaako? kirjoitti 28.4.2012 10:40
Olen käynyt tuolla Mieli Maasta ry:n sivustolla. Ja siellä on yksi, mihin voisi mennä. Mutta en uskalla... ihan oikeasti.
Entä jos en EDES sieltä löydä tuttavaksi haluavaa? Entä jos olen sielläkin ulkopuolinen?
Ja jos uskallan mennä, niin pitääkö siellä esittää iloista? Tai pärjäävää?
Tuollaiseen ryhmään olen itsekin harkinnut menemistä, mutta empä ole uskaltanut tai saanut aikaiseksi. Tuskin siellä tarvitsee esittää iloista. Mutta ihmiset ovat tuollaisissakin ryhmissä omista erilaisista syistään, eivät välttämättä etsimässä ystäviä. En usko, että menetät mitään jos menet tuonne jonain kertana käymään.
Minä yritän jatkuvasti käydä paikoissa joissa joudun sosiaalisiin tilanteisiin. Mitään apua siitä ei ole vielä ollut sos.tilanteiden pelkoon tai masennukseen. Yritän kuitenkin vakaasti uskoa, että kun vain teen asioita joita pelkään jossain vaiheessa pelkokin helpottaa. Itse ainakin uskon, että kannattaa ennemmin tehdä jotain kuin jättää tekemättä.
🙂
Huh! Olen luullut olevani suurinpiirtein ainoa, jolla on tämä ongelma. Kärsin / olen kärsinyt ainakin aiemmin jonkinasteisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta tms., ja olen huomannut olevani herkkä pienillekin sosiaalisille vihjeille. En tee ikinä aloitetta, vaan korkeintaan toivon, että toinen tekisi sen.
Olin nuorempana sosiaalinen siinä mielessä, että viihdyin ja vietin paljon aikaa ystävien kanssa, mutta minulla oli tietty vakiintunut ystäväporukka, joka sinänsä on olemassa edelleen, mutta kaukana. Lähdin muualle opiskelemaan, josta ongelmat alkoivat. Opiskelemaan mennessä tuntui aivan uskomattomalta se, että aivan kuin kaikki muut jo tuntisivat toisensa, ensimmäisenä päivänä! Koin heti jonkinlaisen ulkopuolelle jättämisen, enkä voi käsittää miksi. Ehkä se oli ylitulkintaa. Koko opiskeluaikana en saanut oikeastaan yhtään kunnon ystävää, mikä on vaikuttanut (päättyneeseen) parisuhteeseenikin. Eikä ihme - olen ollut vuosia pitkälti ex-mieheni seuran varassa.
Nyt työelämään siirtyneenä minulla on muutama mukava työkaveri, mutta nekään suhteet eivät ole "siirtyneet" vapaa-aikaan. Minusta ei ole pyytämään ystävää "ulos". Koen, että jos toinen ei pyydä, hänellä ei ole kiinnostusta viettää aikaa kanssani. Työyhteistö ei ole sellainen, jossa käytäisiin ulkona/tehtäisiin asioita, kuten muutamilla kauko-ystävilläni tuntuu olevan. Lisäksi useat ovat eri ikäluokkaa ja sen kautta mielenkiinnon kohteet ovat ihan erilaiset.
Olen harkinnut harrastuksiin menemistä, mutta vuosien aikana ajatuksiin on tullut sellainen pessimismi, etten sieltä kuitenkaan ketään löydä. Kyllä voi olla hankalaa!