Hei!

Olen hyvinkin huomannut saman.

Ideasi on hyvä.

On varmasti montakin yksinäistä miettimässä neljän seinän sisällä kotonaan samaa; miksi en saa kavereita, miksi olen yksin, mistä kavereita saa ja miten.

Kokemukseni on ettei ole helppo ystävystyä aikuisena. Syy on siinä, että muilla ihmisillä jotka ovat saaneet viettää normaalin elämän on jo se ystäväpiiri olemassa, suku, työ, harrastus.Uudella paikkakunnalla yritin mennä harrastuksiin mukaan, että löytäisin ystäviä, ei onnistunut. Menin seurakunnan juttuihin, eikä onnistunut. Oltiin kyllä ystävällisiä yms. muttei kukaan halunnut olla sen enempää kaveri.
Viimein kyllästyin vonkaamaan ystäviä ja aloin elää ihan itsekseen vain ja päätin etten enää etsi ystäviä, minulle riittää että on kaukana jossain joku jolle soittaa joskus. Ja oli helpottavaa mennä sitten harrastuksiin ja seurakuntaankin, kun ei enää tarvinnu ajatella että löytäisinkö ystäviä. Aiemmin olin joskus ihan itkenyt kun katsoin muita ihmisiä jotka lähtivät yhtä matkaa jostain ja minä yksin, nyt ei enää tarvitse itkeä, on ihan hyvä olla ja ystäviä tulee jos tulee, ei niitä voi vaatia.

Aloitipa hyvän viestiketjun. Olen itsekin miettinyt samaa kysymystä. Olen ollut aktiivinen monella tavalla, mutta aina törmään samaan. Minut joko suljetaan joukon ulkopuolelle tai sitten ollaan ystävällisiä muodollisesti, mutta ei haluta tutustua sen enempää. Olen ihmisenä luotettava, empaattinen, hienotunteinen, toiset ihmiset huomioonottava yms. kaikkea, jota ystävyydeltä vaaditaan. Olen tehnyt kaikkia normaaleja asioita elämässäni. Tiedän kyllä, että ihmiset sisimmässään pelkäävät, että mitä jos heille kävisi samalla tavalla, että jäisivät yksin, eivätkä joukon paineessa halua tutustua, mutta mitä tämä tieto sitten loppujen lopuksi auttaa? Kun asuin toisessa maassa, sain heti ystäviä ja kavereita ja minusta pidettiin. Olin lapsena ulospäin suuntautunut ja iloinen sekä elämään luottavainen. Kuitenkin ystävyyteni lukemattomia kertoja tapahtunut hyväksikäyttö teki minusta ihmisen, joka pitää etäisyyttä. Näin me muutumme. Luottamukseni voittaminen ei ole helppoa edelleenkään mitä tulee ystävyyteen. Etsin edelleen ystäviä ja kavereita, joiden kanssa voi puhua ihan tavallisia asioita. Etsin yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Myönnän olevani valikoiva ihmisten suhteen. Se on osa minua. En etsi terapia- suhdetta, mutta luotettavia ihmisiä. En tarvitse loppupeleissä edes vertaistukea, vaika tänne palstalle ajettiin, koska ei ollut luotettavaa ystäväpiiriä.

Olen yrittänyt ystävystyä netin kautta myös, laittanut ilmoitusta tai vastannut jonku muun ilmoitukseen. Vähän aikaa on joku kirjoittanut ja se on siinä sitten, en tiedä mikä menee pieleen, olenko liian hätäinen, liian liki menevä, liian jotain tai liian vähän muttei niistä mitään koskaan tullut (en tarkoita ihastumis tai parisuhde asioita). Eikö muut jaksa, ja minä en jaksa odottaa viikko tolkulla, että joku vastaa parilla rivillä tai kysyy samaa asiaa kuin edellisellä kerralla.
Ja ärsyynnyn ihmisiin jotka valittavat, eivätkä mitään kuitenkaan tee itsensä tai muiden hyväksi. Eri juttu täällä, tämä paikka on se paikka missä voi valittaa.
Ehkä olen vain niin itsenäinen, että sittenkin pärjään vaikkei ole ystäviä ympärillä koko ajan. Joskus oli aika että ystäviä, kavereita oli paljon. Muistan kuinka oli naisystäväkin jonka kanssa käytiin lenkillä tai muuten vain kylästeltiin ja rupateltiin. Ja kun muutin paikkakuntaa en ole enää löytänyt samanlaista ystävyyttä. Totuinko hyvään ja luulin että samanlaista on muuallakin ja huomasin ettei ollutkaan.
Hyvä ystävä on todellakin kullan arvoinen ja jolla sellainen on, kannattaa pitää se arvossa.

Psykologi kertasi, että ongelmani ydin on se, ettei minulla ole sosiaalista verkkoa, ja että se on pakko luoda.

Pakko luoda??? Ja mitenkähän se tapahtuu? Menen jonkun luo ja sanon: "Vaadin, että olet ystäväni!" ..... Taas tajusin oikein syvästi, että olen viallinen, vaillinainen, omituinen.

On tässä vuosien saatossa nimittäin yritetty vaikka mitä, enää ei jaksa.

Jotenkin täytyisi oppia hyväksymään se, että tulee aina olemaan yksin, ilman sitä sosiaalista verkkoa.

Jos sos. verkko on edellytys parantumiselle, niin sitten pitäisi hyväksyä, ettei koskaan parane.

Yhteisesti jaettujen kokemusten kautta ystävyys syntyy joskus luonnostaan. Olin vuosia sitten rankan avioeron jälkeen ns. eroryhmässä, joka kokoontui vetäjän kotona. Yhteisen prosessin läpikäyminen yhdisti, ja sieltä on minulle jäänyt useampi ystävä. Ystävä osaa eläytyä toisen elämäntilanteeseen, ja se harvoin onnistuu ilman samantyyppisiä elämänkokemuksia. Toki ystävää ei saa käyttää terapeuttina, koska silloin se rasittaa liikaa, mutta asioita voi jakaa, kunhan kumpikin saa tasapuolisesti kertoa ja tulla kuulluksi🙂

Olen myös miettinyt samaa, että on tosi vaikeaa löytää ystäviä. Sen pitäisi tapahtua varmaan niin että olis joku säännöllinen paikka missä tulis jutustelua muiden kanssa, ja siitä pikkuhiljaa ystävyys kehittyis.

Monesti itsellä myös pyörii ajatuksia että mikä mussa on vikana, kun kukaan ei halua olla ystäväni, vaikka kuinka yritän? Olen omasta mielestäni mukava, toiset huomioonottava jne, mutta alussa jännitän jonkin verran kun tapaan uusia ihmisiä, mutta jutustelen ja keskustelen kuitenkin normaalisti. Jos olen ehdottanut tapaamista tms niin muhun ei vaan oteta yhteyttä vaikka numerot on vaihdettu.

Mutta toinen näkökulma on se, että jos tapaa uuden ihmisen, minkä kanssa sovitaan että nähdään jne ja sitten tuleekin esille joku asia joka johtaa siihen että joku alkaa toisessa niin sanotusti tökkimään. On sekin hankala tilanne, jos ei halua tutustua sen enempää mutta toinen soittaa ja yrittää pitää yhteyttä, eikä halua toista loukata sanomalla ette entä jos ei nähtäis enää. En tarkoita mitään pieniä "vikoja" vaan sellaista että ihminen vaan osoittautuu täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin itse, eikä pysty sanomaan omia mielipiteitä jne. Niin ehkä ihmiset vaan haluaa vältää tällaisia tilanteita, ja siksi käyttäytyy kylmästi tai välinpitämättömästi. Tutustumisen pitäisi siis alkaa jossain kerhossa tai vastaavassa, jossa pikkuhiljaa oppii tuntemaan toisen ja haluaa pyytää kahville jne.

En tiedä, miksi en saa tuttuja, ystävistä puhumattakaan. Jotain sellaista minusta "säteilee", mikä saa muut pysymään etäällä.

Hulluin "kokemus" tästä oli työpaikan kahviossa, missä oli kaksi pöytää; yksi iso ja yksi pieni. Ajattelin, että jos istun isoon pöytään, niin pakosta siihen joku muukin tulee ja ehkä saa jotain juttua syntymään.

Mutta ei; kaikki menivät siihen pieneen pöytään. Hakivat vain tuolit ison pöydän ympäriltä ja ahtautuivat sen pienen pöydän ympärille.

Tuntui tosi ikävältä... enkä enää kahvilla oikein käynyt, nopeasti vain hain kahvia kuppiin. 😳

Jaksaako? kirjoitti 26.4.2012 9:21

En tiedä, miksi en saa tuttuja, ystävistä puhumattakaan. Jotain sellaista minusta "säteilee", mikä saa muut pysymään etäällä.

Hulluin "kokemus" tästä oli työpaikan kahviossa, missä oli kaksi pöytää; yksi iso ja yksi pieni. Ajattelin, että jos istun isoon pöytään, niin pakosta siihen joku muukin tulee ja ehkä saa jotain juttua syntymään.

Mutta ei; kaikki menivät siihen pieneen pöytään. Hakivat vain tuolit ison pöydän ympäriltä ja ahtautuivat sen pienen pöydän ympärille.

Tuntui tosi ikävältä... enkä enää kahvilla oikein käynyt, nopeasti vain hain kahvia kuppiin. 😳

Vastaukseni ei varmaan juuri lohduta, mutta kun luin sitä, tuntui että olisin itse voinut kirjoittaa vastaavanlaisen tekstin - tuollaiset tilanteet ovat minulle jo niin tuttuja, että olen myös jo ymmärtänyt alkaa välttää niitä, ja toimin kuten sinäkin kerroit, eli jos on pakko käydä esim. kahvihuoneessa, toimin juuri noin.
Ammatti-ihmisille kertoessani olen saanut lohdutukseksi, että jo sinne kahvihuoneeseen meneminen on rohkeaa - ei kyllä minun kohdallani ole niin, on vain joskus pakko mennä tuollaiseen tilanteeseen, jos on pakko saada kahvia / syötävää, kun on lähes pakko, kun on niin väsynyt / nälkäinen.

Eihän tämä normaalia ole aikuiselle ihmiselle, joka kuitenkin on ollut jollain tavalla työelämässä vaikka kuinka monta vuotta, mutta kun en tunnu tästä muuttuvan.
Mutta luulen, ettei juuri minua pahempaa tapausta voi olla, tai sitten sellainen ihminen on jo jossain laitoksessa tms. paremmassa hoidossa posi tavallisten ihmisten ilmoilta.
😞
Tuntuu, että ammattiauttajatkaan eivät ymmärrä täysin tilannettani, osaan nimittäin kuitenkin esittää asiani niin "normaalisti", että ongelmani ilmeiesti pienenee kuulijan korvissa murto-osaan todellisesta.

Jaksaako? kirjoitti 17.4.2012 11:13

Psykologi kertasi, että ongelmani ydin on se, ettei minulla ole sosiaalista verkkoa, ja että se on pakko luoda.

Pakko luoda??? Ja mitenkähän se tapahtuu? Menen jonkun luo ja sanon: "Vaadin, että olet ystäväni!" ..... Taas tajusin oikein syvästi, että olen viallinen, vaillinainen, omituinen.

On tässä vuosien saatossa nimittäin yritetty vaikka mitä, enää ei jaksa.

Jotenkin täytyisi oppia hyväksymään se, että tulee aina olemaan yksin, ilman sitä sosiaalista verkkoa.

Jos sos. verkko on edellytys parantumiselle, niin sitten pitäisi hyväksyä, ettei koskaan parane.

Olen kanssasi samaa mieltä siitä että ei niitä voi väkisellä luoda, jos voisikin ja se olisi niin helppoa, niin eiku heti vaan torille ja luomaan oikein kunnollinen verkko.

Ennen sairastumista mulla oli verkko, muttei millään jaksa ketään enää vaivata.
Helmikuussa menin psykoosiin kaksi kertaa ja siitä alkaen on alamäki alkanut...

Yksin olemisen hyväksyminen on todellakin vaikeaa, kun ulkopuolella pyörii ihmistä kuin meren mutaa.

Tämä on hieno aihe. Jos siis en olisi niin masentunut ja itsetunto-ongelmainen, menisin kansalaisopiston kerhotouhuihin. Harrastusyhteisössä saa helpommin tai luontevammin arvostusta kuin töissä, luulisin. Aiemmin kävin uskomattomanakin kirkkojutuissa, koska siellä käsittääkseni ihmiset ystävystyvät tai ainakin kaverustuvat myös "heikommassa asemassa" olevien kanssa. Tai eivät ainakaan pidä itseään muita parempana.

Jaksaako?a kohden tunnen suurta sympatiaa. Eikö vertaistuen kautta vois ainakin ihmetellä avoimesti eli tutkia joidenkin neutraalien ihmisten kanssa, mitä asioita tähän liittyy? Itselläni on taipumusta vastaavissa tilanteissa epäluuloisuuteen, joka on harhaa eli psykoottista. Valitettavasti se on katkaissut monta työtä,projektia yms.

Onko kukaan MTT:n ryhmissä tai jossain harjoitellut ystävystymistä tai tehnyt jotain tietoista normaaliin sosiaalisuutta harjoittelevaa touhua?

Toinen juttu, joka ihmetyttää, on hulluna/syrjäytyneenä ystävystyminen. Siis meitä masentuneita ja syrjäytyneitä kun on, niin pitäiskö tosiaan olla meille hulluille 🙂👍 oma deitti.net, sekä ystava.net. (Kuka saattaisi masentuneita yhteen?)

http://www.mielimaasta.fi/

Noillahan on ihan livetapaamisia ja vielä täälläkin pitävät masennuschattia silloin tällöin.
Tuolta nyt luulisi kaverin löytyvän.

Olen käynyt tuolla Mieli Maasta ry:n sivustolla. Ja siellä on yksi, mihin voisi mennä. Mutta en uskalla... ihan oikeasti.

Entä jos en EDES sieltä löydä tuttavaksi haluavaa? Entä jos olen sielläkin ulkopuolinen?

Ja jos uskallan mennä, niin pitääkö siellä esittää iloista? Tai pärjäävää?

Koiran hankkiminen kannattaa ihan oikeasti, jos ei allergiaa ole tai muuta estettä. Koiran läsnäolo poistaa yksinäisyyden tunnetta ja koiran kanssa ulkoillessa ja mahdollisesti näyttelyissä käyden elämään tulee uusia ystäviä. Näin on kohdallani käynyt ja olen siitä hyvin onnellinen.
Kissa on myös oivallinen seuralainen yksinäisyyttä potevalle.
Eläimet ovat aina iloisia kohdatessaan omistajansa. Vaikka olisit ollut poissa vain 5 minuuttia viedessäsi roskat ja hakiessasi postin.
Harrastusten kautta yleensäkin löytää mahdollisesti samanhenkisiä ihmisiä, mutta eläinten välityksellä ihmiset tutustuvat toisiinsa helpommin niin kummalliselta kuin se saattaa joistakin kuulostaa 🙂
Ystävärikasta kevättä kaikille🙂👍

Tuohon aloitukseen kommentoisin vaan, että ei se ystävystyminen ole aina helppoa, vaikka olisikin koira, lapsi ja opiskelu- tai työpaikka. Minulla ongelmana on se, että vaikka kävisinkin lapsen kanssa jossain tai harrastaisin jotain en koskaan ystävysty. Muut tuntuvat jotenkin löytävän toisensa, itse tunnen itseni aina ulkopuoliseksi. En saa yhteyttä muihin ihmisiin. Joskus tuntuu kuin olisi aivan eri planeetalta kuin muut, niin lapselliselta kuin se kuulostaakin. Kaikki ihmissuhteet ovat niin pinnallisia, kun ei ole mitään syvempää ystävyyttä.☹️