Näin se elämä vaan menee, jotkut joita luulit ystäväksesi jättävät, kun löytävät puolison, saavan perheen tms. Itse olen nuorempana tehnyt saman virheen, jolloin päätin etten enää toista samaa virhettä. Mutta nyt sitten ainoa tosiystävä, johon tutustuin aikuisiällä, joka oli tuki ja turva, aivan ihana ihminen ja jota pidin ystävänäni unohti pikkuhiljaa mut, kun tapasi miehensä. Nyt sitten olenkin ilman ystävää, kavereita on, mutta se tosiystävä puuttuu. Vaikka mulla on mies, niin tunnen kuinka yksin olen. Ei ole sitä naispuolista ystävää jolle voi marmattaa asioista jotka ottaa päähän, jonka kanssa voi pitää hauskaa, nähdä vaan huvikseen ja kaikkea mitä ystävyyteen kuuluu. Jos siellä ruudun toisella on joku, joka kaipaa luotettavaa ystävää, niin ilmoittelethan itsestäsi 🙂 Olen 36vuotias, omasta mielestä hyvän huumorintajun omaava nainen ja kunhan tutustun ihmiseen paremmin, niin avaudunkin enemmän.
Hei Sieki!
Olen samanikäinen nainen kuin sinäkin ja kärsinyt ihan samasta ilmiöstä, että ihmiset, joihin olen luottanut, katoavat ympäriltä. He menevät naimisiin ja hankkivat perheen.
Minulla ei ole miestä eikä lapsia. Välillä ihmettelen, että olisiko parisuhteen löytäminen edes mikään tavoiteltava asia, kun kerran niin moni parisuhteessa elävä tuntee silti olevansa yksinäinen. Tuleeko kaikesta aina lopulta vain tylsää rutiinia? Mutta mitä sitten pitäisi tavoitella, että voisi paremmin?
Ahdistaa kun haluaisin "mennä, kokea ja harrastaa", mutta kun yksinään mikään ei oikein pitemmänpäälle tunnu miltään. Vaikka kuinka yrittäisi nauttia vaikka jossain tapahtumassa olemisesta yksinään, niin aina lopulta se ajatus päätyy siihen omaan yksinäisyyteen. Kun harvemmin kukaan nainen liikkuu yksin missään, niin se oma yksinäisyys vain korostuu - ainakin omassa päässä. Alkaa kuvitella näkevänsä kummeksuntaa jokaisen vastaantulijan ilmeissä, vaikka niin ei oikeasti olisikaan. Yksin olisi helppo olla silloin, jos tietäisi sen olevan oma valinta.
Minulla on pari kaveria, joista olen kyllä tosi kiitollinen, mutta samaan aikaan pelkään, että milloin hekin katoavat. Heillä on kuitenkin muutakin elämää, kuten kuuluukin olla (ja minullakin kuuluisi olla). Heistä huolimatta olen yksin aina kaikki uudenvuodenaatot, vaput, juhannukset ja suurimman osan kesälomasta.
En tiedä, ehkä tunne yksinäisyydesstä on niin juurtunut minuun, että tuntisin olevani yksin, vaikka olisi paljonkin ystäviä.
LF
Täällä olisi ystävä hakusessa myös! Vahdoin paikkakuntaa eikä ole sitten uusia kavereita löytynyt. Olen luonnonlapsi ja viihdyn luonnossa ja joskus sitten osaan repäistäkkin. Jutustelisin mielelläni.
Empä ollut huomannutkaan, että muutama olikin tänne kirjoitellut, Kiva 🙂
Mistäpäin olette? Itse asun vantaalla, lähellä Helsingin rajaa. Mielestäni tutustun helposti uusiin ihmisiin, mutta jotenkin se lähempi tuttavuus vaan jää. Olen miettinyt onko mussa se vika, vai mikä mättää.
Mä niin toivoisin saavani hullunhauskanihanan ystävän, jonka kanssa oikeesti voi olla täysin oma itsensä, ei tarvitsi miettiä mitä puhuu, voi olla vaikka hiljaa, ilman että tuntee olonsa vaivautuneeksi.
Itse kyllä olen nykyään lähtenyt ns.yksinäni viihteellekkin,(kaveripariskunnan mukana ja ne oli siel ja mä tuol). Kyllä mulla oli kivaa, varmaankin kun olin asennoitunut siihen, että yksinäni suurimman osan ajasta vietän siellä. Mutta kyllä olisi ollut kivempaa jonkun kaverin kanssa. Toivottavasti teistä ja muistakin kuuluisi vielä 🙂
Minäkin olen reilu kolmekymppinen nainen Vantaalta. Olen myös yksinäinen. En vain osaa tutustua ihmisiin, kuten sanoit, syvemmin. Olen aluksi hyvin pidättyväinen, koska minulla on ollut useita satuttavia ihmissuhteita ja luottamus on hiukan hukassa. Tarvitsen vain aikaa, jotta tutustun ihmiseen paremmin. Ihmisiltä ei kai löydy sitä kärsivällisyyttä tuohon.
Olen myös hyvin luotettava. Toivoisin ystäväksi ihmistä jonka kanssa iloita, nauraa ja välillä surrakin. Minulla on mies ja lapsiakin, mutta aikaa kyllä riittää muuhunkin. Mahdollisuuksien mukaan, sehän on vain järjestely kysymys.