Minulla on ollut ystäväni kanssa tapana käydä erilaisissa tapahtumissa yhdessä jo vuosien ajan. Se on ollut ”kirjoittamaton sääntö”, kun jotain erikoisempaa on järjestetty. Paitsi tänä kesänä. Kerta toisensa jälkeen on käynyt niin, että ystäväni on ollutkin menossa tapahtumiin jonkun toisen kanssa. Ainahan ei tietystikään kaikkea tehdä samalla tavalla ja on muitakin ihmisiä ympärillä, mutta se on tuntunut tosi pahalta, että hän ei ole edes kysynyt minua mukaan. Hänelle on ollut ihan sama, vaikka minä en ole päässytkään. Eikä hän ole etukäteen mitään sanonut, että on menossa muiden kanssa, että olisin itse voinut mennä mahdollisesti jonkun toisen kanssa. Ja kun olen olettanut, että ollaan taas menossa, niin pettymys on tuntunut tosi pahalta, kun asia on viime hetkellä selvinnyt.

Viimeisin tapahtui pari viikkoa sitten. Laitoin tekstarin, mutta hän oli jo suunnitellut menoa toisen kanssa. Hän vastasi kyllä, että voitaisiin mennä kaikki yhdessä, mutta jos hän olisi oikeasti ajatellut niin, mielestäni silloin siitä olisi voinut minullekin sanoa ennemmin ja yhdessä suunnitella menoa porukallakin. Minä jäin siis itkemään (!) kotiin (herkkä kun olen) ja hän meni viettämään hauskaa iltaa toisen kanssa.

Olen antanut aikaisempien kertojen olla sitten kun on jossain vaiheessa nähty. Mutta kyllä se satuttaa minua. Mietin nyt, jos jossain vaiheessa nähdään, olenko taas ”muina miehinä” vai voinko enää jatkaa näin. Äitini on nukkunut pois vuosi sitten ja suuri pala elämästäni on poissa. Nytkö on taas luovuttava yhdestä ihmisestä? Hän ei ole sen tyylinen, että hänen kanssaan voisi kovin asiasta keskustella, eikä hän varmaan pidä asiaa mitenkään erikoisena. Haluaisinkin jotain ulkopuolista mielipidettä liioittelenko minä asiaa. Ainakin olen kovasti pahoittanut mieleni.