Olin 1,5kk osastolla, pääsin ennen joulua kotiin. Minulla jäi positiivinen kokemus osastolta. Jouduin ensin muutamaksi päiväksi suljetulle, josta sitten siirryin avo-osastolle. Myös lapset ja mies otettiin huomioon osastolla. Nyt olen taas siinä pisteessä, että osasto voisi tehdä hyvää. Aion kuitenkin sinnitellä kotona.

Hei aloittaja, et kai kuitenkaan nyhvero <3

En ole itse ollut osastolla ja luulen, että sinne on aika vaikea päästä. Olen pahoillani, mutta osastohoidon toteutuminenkaan ei välttämättä muuttaisi tilannetta. Toki toivo antaa voimaa. Onko sinulla jotakin, mistä voisit saada tukea ja/tai keskusteluapua?

Arjesta selviytyminen on ollut minulle ajoittain haasteellista, yhteen aikaan, pitkän aikaa, käytin kotisiivouspalvelua. Monta vuotta sitten tapasin toimintaterapeuttia. En tiedä, onko loppujen lopuksi mikään muuttunut, mutta ehkä ajan myötä olen osittain hyväksynyt, ettei kaikesta voikaan selviytyä. Tai että ainakaan minä en. Keskustelu jonkun kanssa, joka ainakin jokseenkin ymmärtää, auttaa kyllä. Tiettyjä asioita nimittäin on, joita pitääkin tehdä, mutta kun siitäkin puhuu jonkun kanssa, etten selviä tästä, se vähitellen auttaa. Rimaa saa kyllä laskea roimasti.

Anteeksi - annatko minulle anteeksi? Kyllähän toki vakava bulimia voi olla osastohoidon aihe. Luin näköjään ensin vain omien silmälasieni läpi, olen pahoillani.

sellainen kirjoitti 20.1.2019 16:17

Anteeksi - annatko minulle anteeksi? Kyllähän toki vakava bulimia voi olla osastohoidon aihe. Luin näköjään ensin vain omien silmälasieni läpi, olen pahoillani.

Turhaa anteeksi pyydät, no worries 👍. Olen tosiaan 4 vuotta sairastanut vakavaa bulimiaa. Joskus (mutta harvoin) on tullut viikon kausia että asiat ovat paremmin, mutta haluaisin kitkeä sairauden perin pohjin. Haluaisin olla elokuuhun mennessä siinä kunnossa että voisin aloittaa tutkinnon suorittamisen.

Olen huomannut että jatkuva yksin pinnistely vain kuormittaa, saisin ehkä hieman aikaa ajatella vain itseäni ja parantumista osaston avulla. Kun kotona asuessa on suhteellisen turvaton olo, ollut jo kauan.

September kirjoitti 20.1.2019 14:30

Olin 1,5kk osastolla, pääsin ennen joulua kotiin. Minulla jäi positiivinen kokemus osastolta. Jouduin ensin muutamaksi päiväksi suljetulle, josta sitten siirryin avo-osastolle. Myös lapset ja mies otettiin huomioon osastolla. Nyt olen taas siinä pisteessä, että osasto voisi tehdä hyvää. Aion kuitenkin sinnitellä kotona.

Todella mukava kuulla että on henkilöitä keillä on siitä hyvä kokemus! Koko elämäni aikana olen kuullut liikaa siitä, kuinka kamala paikka osasto voi olla.. Mikä on tietty pitänyt minut sen verran skeptisenä, etten ole uskaltanut ennen täysikäisyyttä harkita asiaa. Tänään on hoitoneuvottelu asiasta. Toivoisin pääseväni, koska itsemurhan ajattelu ja sun muu on parin kuukauden aikana lisääntynyt hälyttävää vauhtia..

Kiitos viesteistänne 🙂 Pelkäsin ettei kukaan vastaisi, kun en omista kavereita taikka tuttuja keidenkä kanssa voisin asiasta keskustella.

Mulla on myös vain hyvä kokemus. Eli olen itse ollut kuukauden suljetulla, kylläkin omine lupineni.

Ei ne todella ole mitään kauhutaloja. Ne on paikkoja jossa yritetään auttaa. Valitettavasti jonkin verran on näitä leipääntyneitä hoitajia, mutta eivät hekään ole mitään hirviöitä. Jos et pärjää kotona, ja sinulla on mahdollisuus päästä osastolle, mene!

Olen itsekin viime aikoina ollut kiikun kaakun siinä että menenkö. Syömishäiriö muiden ongelmien ohella minullakin mutta tällä hetkellä ei-aktiivisena, koska olin lähellä täyttää pakkohoidon kriteerit (bmi) ja M1:llä en halunnut osastolle toisaalta, koska tuntuisi silloin pelottavammalta kuin vapaaehtoisesti.

Minä olen aina ollut kovin supliikki ja iloinen (mukamas) eli ulospäin, mikä on hämännyt lääkäreitäkin. Kerran tosiaan tilanne oli sellainen että pärjätäkseni edes joten kuten piti kutsua ensin veljenvaimo lasten kanssa minun luokse ja sitten mennä heille "lomalle", jolloin psykiatri sanoi että pitäisikö lopettaa sinnittely ja "Päivähoito" sukulaisissa ja mennä sairaalaan. Paras päätös siinä tilanteessa.

Eli rohkeasti vain!