Yliregointi,vainoharhaisuus ja hylkäämisen pelko
Olen niin kyllästynyt tähän ahdistavaan oloon, jonka laukaisijaksi riittää parhaimmillaan watsapp-viestit, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin! Erityisesti eräs ystäväni aiheutaa minulle hyvin usein ahdistusta…tai en tiedä voidaanko puhua ystävyydestä,ainakaan tasavertaisesta sellaisesta, koska minusta tuntuu, että tämä henkilö jättää tahallaan vastaamatta minulle. Meillä on kaksi watsapp-ryhmää joita käytämme, toisessa on kolmas kaverimme mukana. Minua ahdistaa, kun laitan viestin , ja se nähdään, mutta siihen ei vastata. Tulee sellainen olo että minun sanomisillani ei ole mitään väliä ja tulee todella paska olo. Tulee sellainen olo, että ihmiset haluavat loukata ja ovat laskelmoivia toimissaan. tänään laitoin hänelle viestin, jonka hän näki lähes välittömästi. Mitään vastausta en saanut. Kuuden tunnin jälkeen koetin soittaa, ei vastannut. Watsapissa hän oli paikalla. Laitoin vielä viestin, johon hän LOPULTA vastaa todella tönkösti. voi olla että hänellä oli kiire, mutta alkaa olemaan sellainen olo etten jaksa yritää ymmärtää loputtomasti toisen oikkuja…en tiedä, miksi tällä henkilöllä on niin suuri valta minuun. Pohdin usein, että uskallanko edes tavata muita ystäviäni, ettei hän vain suuttuisi tai tule mustasukkaiseksi?? sitten mietin, onko tämä kaikki vain päässäni. Silti en kykene sanomaan asioista suoraan hänelle. Helpointa olisi vain lopettaa ystävyys, mutta en tiedä haluanko sitäkään. hän on laittanut minulle viestejä joskus, etä nauttii seurastani ja olen hänelle tärkeä. Haluaisin oppia olemaan reagoimatta näin voimakkaasti. Antaa olla vain ja yrittää olla ylitulkitsematta. hänelläkin on oma elämä ja omat kiireensä. Haluan miellyttää enkä kestä riitelyä ja epäsopua. Eri somekanavat ovat voimistaneet näitä vainoharhojani; märehdin miksei joku tykkää enää fb/instagram kuvistani ja pahimmaksi ahdistajaksi on muotoutunut ehdottomasti watsapp, olen jopa harkinnut sovelluksen poistamista…. huh huh , hävettää mitä tänne suollan mutta pelon ja ahdistuksen tunteet ovat todellisia…
Ystävyyssuhteeni ovat aina olleet enemmän tai vähemmän vaikeita. Olen pieneltä paikkakunnalta ja lapsena kylässämme oli lisäkseni vain pari ikäistäni tyttöä. Kolmen koplassa oli jatkuvasti supatusta ja kuiskuttelua ja usein se olin minä, joka jäi/jätettiin ulkopuolelle. Yläasteella seiskaluokalla ystäväni kiusasivat minua systemaattisemmin.Se oli traumaattista ja alistuin täysin enkä koskaan uskaltanut kysyä heiltä, miksi he kohtelevat minua noin.Tilanne äityi niin pahaksi, että masennuin ja halusin pois tilanteesta. Satutin itseäni ja halusin kuolla. Lopulta vain romahdin ja itkin vanhemmilleni, että minulla ei ole yhtään ystävää ja en tiedä mitä tehdä. Seurasi koulunvaihto, enkä sen koommin ole puhunut näiden ”ystävien” kanssa.
teksti voi olla hieman sekavaa, mutta olen tällä hetkellä niin kyllästynyt, väsynyt ja surullinen tästä. Samalla tuntuu, että olen naurettava kun tällaisia vatvon.. Onko muilla ollut vastaavanlaisia tunteita?
Pahoittelut jos tulee ilkeää/pahaa/inhottavaa tekstiä.
Itselläni kaatui parhaan ystäväni kanssa ystävyyssuhde juuri tuollaiseen.
Olin hänen tukenaan kun hän tarvitsi, mutta hän ei ollut koskaan minun tukenani.
Räjähdin tästä asiasta hänelle keskellä leikkipuistoa ja vaan huusin kurkku suorana kaiken pahan olon hänelle, sen jälkeen emme ole olleet tekemisissä.
Hän oli minun viimeinen ystäväni, siitä on jo yli 10 vuotta. Sen jälkeen ei ole ollut ystäviä ollenkaan, eikä ole vieläkään.
Minun on todella vaikea päästää ketään lähelleni.
Se ei ole hyväksi olla yksin, mutta sekään ei ole hyvä olla huonossa ystävyyssuhteessa.
Toivottavasti saat selvitettyä tilanteesi ja saat rauhan.... voimia tulevaan.
Itse olen kärsinyt samoista ongelmista. Kotoakaan ei niihin tullut juuri apua. Suunnittelin vakavissani itsemurhaa kun olin 16 ☹️
Yhteen kaveriin pistin välit poikki kolmeksivuodeksi ja kun viimein uskaltauduin facebookkiin niin sitten ystävystyimme jälleen. En vain yksinkertaisesti kokenut häntä silloin terveyteni arvoiseksi.
Erilaisia ihmisiä auttavat eri asiat. Tietenkin jos jättää kertomatta ystävälle ja vain yhtäkkiä lopettaa yhteydenpidon kokonaan niin on iso riski että se sattuu myös sitä joka jätetään.
Usein ystävät haluavat tietää että miksi välit ovat menneet poikki. En itse uskaltanut silloin suuttua päin naamaa ystävälleni joten vain hylkäsin hänet. Kun yksi omista kavereistani viime kesänä teki minulle välirikon ilman kunnon syytä olin todella huolissani, kävin lopulta hänen luonaan varmistamassa että kyse oli minusta eikä jostain vakavasta sairaudesta esimerkiksi. Kävi ilmi että hän oli minulle vihainen.
Ystävät eivät myöskään osaa lukea ajatuksia, se on hyvä muistaa. Joskus he eivät tiedä kuinka paljon he satuttavat 😞
Ja se että jotkut viestit stressaavat nii siitä kannattaa puhua mahdollisesti myös ammattilaisen kanssa. Itse olen siinä vaiheessa terapiassa että itseinho on vähän lieventynyt ja uskallan suuttua läheisille ystäville suoraan. En myöskään ole enää riippuvainen ystävistäni samalla tavalla kuin peruskoulussa. Mutta jos minä ja ystäväni hyödymme suhteestamme niin silloin pidän siitä mielelläni kiinni ja haluan tukea heitä ja haluan heiltä tukea vaikeina aikoina ☺️
Toivon että asiat tuosta paranevat pian siellä päin 🙂🌻
Kiitos vastauksista!
Ongelmat ystävyyssuhteissa tuntuvat todella rankoilta ja hylkäämisen pelon tunne on suuri. Joissakin tilanteissa suora puhe olisi varmasti hyvä keino pyrkiä ratkaisemaan ongelmia, minulla on tapana ikäänkuin "paeta"tilanteista, mikä tarkoittaa sitä että asiat jäävät roikkumaan ilman minkäänlaista päätöstä. Vaihdoin koulua kahdeksannella luokalla sanomatta mitään silloisille "ystävilleni", olin vain henkisesesti niin loppu. Asiat tavallaan"riivaavat" edelleen, vaikka siitä onkin jo aikaa. Pelko ajaa siihen, että ei kykene sanomaan suoraan tai kysymään mikä mättää, eivätkä ajatukset pysy kasassa.
Olen käynyt psykologilla keväästä lähtien ja tarkoitukseni on aloittaa syksyllä psykoterapia. Ahdistavaa on, kuinka voimakkaasti keho reagoi stressaaviin tilanteisiin, jotka eivät todellisuudessa välttämättä ole niin vakavia kuin päässä kuvittelee..
hyvin sanottu, etteivät "ystävät ole ajatuksenlukijoita".on tietenkin ajateltava, että myös ystävällä on oma elämänsä ja ongelmansa. Toivon että oppisin hallitsemaan tunteita ja pelkotiloja tulevaisuudessa..
Voimia teillekin!