Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö
Tämä on nyt sitten diagnoosi.
Yli vuoden olen kärsinyt mitä erilaisemmista fyysisistä oireista, jotka ovat tuoneet mukanaan huolen ja ahdistuksen ja jatkuvan kuolemanpelon tai kuoleman ajattelemisen.
Ihan alkuperäistä syytä en tiedä miksi sairastuin, masennusta minulla on joskus nuorena ollut, mutta ensimmäisen (todella traumaattisen) synnytyksen jälkeen en ollut ihan normaali, vaan pelokas, ylihuolehtiva ja stressaantuntu.
Pääsin psykoterapiaan joka kesti 3v, mutta sen aikana käsiteltiin lähinnä menossa olleita elämäntilanteita.
Nyt reipas vuosi sitten sain kohtauksen, jossa meinasin pyörtyä, joka paikkaa pissteli, tuntui että taju lähtee. Nist´kat menivät ilmeisesti jumiin eräästä työstä jota olin tekemässä, mutta oireet olivat niin rajut että pelästyin saavani aivoverenvuodon. Siitä lähtien minua tutkittiin yhden sun toisen lääkärin toimesta, olin muutaman viikon toimintakyvyttömänä, paikat alkoivat nykiä, en saanut nukuttua, itkin vain ja pelksin mikä tauti mulla on.
Sitten selvisi ettei mulla ole mitään neurologista, ja huimauskin loppui puudutuspiikeillä. oireet helpotti ja olin onneni kukkuloilla kunnes muutaman kuukauden päästä moottoritiellä autoa ajaessani tajusin että nyt pitää muuten pysäyttää. Puhuin kaverin kanssa puhelimessa ja sanoin että tuli huono olo, hoiopuin ulos autosta ja istuin pientareelle miettimään että tässäkö se nyt oli. Selvisin siitä, mutta taas sama ihmeellinen oirekierre alkoi. Pahin kohtaus tuli muutaman kuukauden päästä, kramppasin ja tärisin kolme tuntia, sydän hakkasi ja oksetti
. Sitten taas helpotti mutamaksi kuukaudeksi, kunnes eräänä iltana se tuli taas. Vapina, pistely, kauhu. Kuolen. no, ei riittänyt että se tuli iltaisin, aloin myös herätä siihen. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa, tunsin että kuolen just nyt. Lopulta en saanut nukuttua, vapisin päivisin, pelkäsin iltaa ja yötä, sydän teki jatkuvaa rytmihäiriötä ja kammion lisälyöntejä. Jouduin tai pääsin osastolle pariksi viikoksi lepoon. Sain unilääkkeitä, ja vihdoin muutaman viikon jälkeen sainnukuttua vähän paremmin, kotona en ole uskaltanut aiemmin edes ottaa lääkkeitä kun lapset ovat minun vastuullani ja olen niin ylihuolehtiainen kaikesta, sellainen vastuullisuuden perikuva.
Olin onnellinen kun olo alkoi edes vähän kohentua, ja nyt taas viime yönä heräsin siihen kauhuntunteeseen. Edes rauhoittavat ja beetasalpaajat eivät auta. Pelkään että sydän pysähtyy, välillä kammiolisälyötejä tulee kuusikin putkeen, Se on kamalaa, ja mitään vikaa ei sydämessä muka ole.. Ahdistaa, ahdistaa ja pelottaa. Pelkään kuolemaa niin paljon että pelkään elää koska joskus kuolen.
Olenko mä ihan sairas? Tai olenhan mä. Mielisairas ☹️
Hei riepuliina. Haluaisin vastata sinulle ettet ole yksin tunteinesi. Minulla myös yleinen ahdistuneisuushäiriö joka on aina välillä huonompi ja välillä parempi, kuten sinullakin. Itse pelkään myös kuolemaa, ja olen ylihuolehtivainen äiti kuten sinäkin, en osaa olla edes terveellä tavalla itsekäs vaan koko elämäni olen ollut toisia varten.
Oma äitini kuoli vuonna 2010 aivokasvaimeen ja tämän jälkeen sain pitkittyneen päänsäryn jolloin juoksin paniikissa lääkäreillä kun ajattelin että nyt kuolen samaan kuin äitinikin. Tällä hetkellä pahinta on juuri iltaisin kun en uskalla kunnolla nukahtaa kun pelkään että minulta katkeaa verisuoni päästä enkä herääkään enää aamulla. Ja myös masennuksestani johtuen ruumiini on aivan jumissa ja niskani "niksuu ja naksuu" jolloin joka kerralla pelkään että nyt katkesi verisuoni ja kuolen. Mittaan myös pulssiani ja minunkin sydämeni tuntuu lyövän milloin mitenkin. Ja tunne etten saa happea ja alan haukkomaan henkeäni. Olen kierteessä josta en pääse pois.
Ja kun kirjoitit että pelkäät elää kun pelkäät kuolla- pitää niin paikkaansa minunkin kohdallani. Tekstistäni ei taida olla mitään apua sinulle, mutta itselläni sinun kirjoituksesi toi pitkästä aikaa tunteen että tuolla jossain on ihminen joka voisi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Paljon voimia sinulle.
Ninnikkä, ihanaa (tais siis ei ole ihanaa että koet noin mutta siis...) että on joku joka ymmärtää nämä olot. Minäkin pelkään iltaisin että kuolen sydänkohtaukseen/aivoverenvuotoon yöllä. En niinkään pelkää sellaisia pitkäaikaissairauksia, vaan juuri sitä äkkikuolemaa. Ikäiseni kahden lapsen äiti, hyvän ystäväni ystävä kuoli juuri sillälailla että oli saanut aivoverenvuodon yöllä. Naapurin poika kuoli juuri sydänkohtaukseen, minua vain vuoden vanhempi. Tuntuu että kuolema vaanii koko ajan nurkan takana, enkä minä ole valmis hyväksymään sitä.
Jäin aivan yksin näitten oireitteni kanssa, en ole saanut mitään jatkohoitoa kun olin sairaalassa 2vko tammikuussa. Kerran kävin tapaamassa lääkäriä joka kehotti nostamaan sepram-annosta. Keskusteluapua ilmeisesti ei resurssipulan takia saa. En tiedä millainen tapaus pitäisi olla että apua oikeasti sais?? Tai missä pitäisi asua. JOs olisi rikas niin kai voisi käydä yksityisellä, mutta siihenkään ei ole rahaa; kelan kuntoutukset on käyty. hyöty ei kovin suuri.
Huoh. Taas edessä yksi ilta kun inhoan jo etukäteen nukkumaanmenoa. Pakko ottaa jotain lääkettä.