Rina kirjoitti 25.8.2016 11:23
Lukkis sokerikoukussa? Mielihyväähän se sokeri tuo, millähän sen voisi korvata? Siis voiko mikään korvata Fazerin sinistä tai lakritsaa (herkkuani). Rakastuminen laihduttaa ja vie sokerihimon, miltäs se kuulostaa? Mulla on teknisiä esteitä asian suhteen, mutta entä te sinkut? 😉

No, itse asiassa. Aihe on sattumalta hyvinkin ajankohtainen 😳. Olen törmännyt internetin ihmemaassa erääseen mieshenkilöön, joka on monin tavoin kovin kiinnostava. Tilanne tuntuu kuitenkin hankalalta. Tilasin juuri netistä pari kirjaakin, joissa käsitellään yksineläjän elämää ja yksinäisyyttä. Rakastan pikkuasuntoani ja pikkuelämääni. Silmäni ovat vasta avautuneet monille elämäni kivoille jutuille. Masennus on kääntynyt paljolti parempaan suuntaan, mutta olo ei ole vieläkään tietenkään normaali eikä työhönpaluu esimerkiksi ole ajankohtaista. Olen siis toipilas. Mt-potilas. Tuntuisi hullulta avata oma tilanne ja maailma jollekulle, joka ei ole samassa veneessä vaan siellä normaalin oravanpyörän puolella. Toisella on hööki päällä: "viestitellään, soitellaan, pidetään talkoot, matkustetaan ensi kesänä..." Toisaalta kiinnostaakin, mutta tunne ei ole ainakaan vielä sillä tasolla, etteikö jäätelöä olisi mennyt iiiiiso kupillinen 😉. Hankala tilanne!

Rina kirjoitti 25.8.2016 11:23
Voi harmi, ettet avannut kaikkea reissustasi, Pompula😉. Kyllä olisin nauttinut yksityiskohdistakin.

Minäkin olisin nauttinut! Mutta arvostan Pompulan anonymiteetin pitämistä. Viimeisin viesti sisälsi hieman salamyhkäistä tunnelmien kuvausta. Tykkäsin.

Rina kirjoitti 25.8.2016 11:23
Iloitsen edistysaskeleista ja valonpilkahduksista. Lukossa totesi joskus jotakin vastaavaa. Hyvä mieli levittää toivoa. Masentunut mieli/huonon päivän tilitys taas toimii vertaistukena, joten kaikenlaisille kirjoituksille on paikkansa.🌻🙂🌻

Huomaan edistystä tapahtuneen itse kullekin, vaikka toki voinnit vähän aaltoilevat, kellä enemmän kellä vähemmän. Oma vointini on kohentunut alkuvuodesta ihan hirveästi, vaikka vielä onkin itkupäiviä ja muuta. Olen yrittänyt ihan pysähtyäkin miettimään, missä kaikissa asioissa olen edistynyt. Arjessa ei tule sellaisia mietittyä, eikä hoitotahonkaan kanssa ole asian äärelle pysähdytty. Välillä kauhistuttaa. Tiedän mt-kuntoutuksen periaatteista aika paljonkin ja käytän niitä tietoja itse itseni kuntouttamiseen. Kesän valokuvaprojekti eri aktiviteetteineen oli osa sitä. Kun näytin videon hoitotyypeilleni, alettiin heti puhua töihin paluusta jne. Iiks. En ole vielä niin hyväkuntoinen. Paahdan kuntoutumisen eteen, niinkuin olen koko elämäni paahtanut milloin minkäkin eteen. Välillä pitäisi ihan vaan levätä, mutta kun minä en oikein osaa levätä. Lepopäivistä tulee yöpaidassa itkemispäiviä 😞.

Rina ja Lukossa: Olen tässä miettinyt, että jos nyt viikonloppuna kun veli tulee käymään kotona ja jos hän pyytää kuskiksi, niin voisin ehkä lähteä kuskiksi.
Riippuen tietysti millainen keli on ja kauanko kuskina olossa menis, ja pitäisikö ajaa moottoritiellä (moottoritielle tuskin vielä uskallan, koska varsinkin rampilta liittyminen moottoritielle on minulle se hankalin asia).

Mutta joo, eilen olikin ihan punaiset silmät itkemisen takia.
Enkä kyllä tiedä mikä alkoi eilen itkettään, jostain syystä se itku kuitenkin vain tuli sen tuttavan viestin lukemisen jälkeen..
Mutta nyt kun luin tuon tuttavan viestin uudestaan, niin ei se nyt enään alkanut itkettään (nyt tuli ehkä vähän vaan semmonen höh/harmi-fiilis).

Viikon päästä oiskin sit se työkkäri ja se jännittää jo nyt..
Luultavasti pitää tehdä sitten niin, että menee työkkäriin hyvissä ajoin, että ehtii ns. kasaamaan itsensä ennen ovisummerin painamista.

Kauankohan tuota Triptyliä pitää syödä, että väsymys häviää
Päiväsaikaan tarvitsen piiitkät päikkärit. Viikko on kohta mennyt, välipäivån kyllä pidin. Nukun kyllä sikeästi Triptylillä, yleensä en nuku näin hyvin. Siis kipuun tuo lääke on minulle tarkoitettu.

Täällä olikin monenlaista juttua. Ihan jos johonkin kommentoisin lyhyesti: minäkin ajoin autoa joskus nuorena tyttönä Helsingin keskustassa sunnuntai aamuna ja hyvin meni kun vieressä istui neuvonantaja. En kyllä vieläkään tiedä miten siellä ajetaan kun on ratikatkin liikenteessä. Kun ei ole ruuhkaa, niin silloin varmaan lähtisin ajamaan ja ottaisin ehkä jonkun istumaan viereen.

Meilläkin nyt toteutuu lähimatkailu, mennäänkin yhdeksi yöksi hotelliin perheen kanssa ja ehkäpä aion uskaltautua uimaankin näine kiloineni altaaseen. Olenhan mä jo sen ikäinen ettei mua kukaan kato 😋 Aattelevat että yks mummo vaan taas 😑❓

Oma masennukseni oli seurausta varmasti, Rina molemmista mainitsemistasi. Allekirjoitan myös tuon: pitkästyvä, kärsimätön ja helposti ikävystyvä luonne. Seurustelusuhteissa olen ollut liian kiltti ja jäänyt, kun on pitänyt lähteä. Soimannut itseäni sisäisistä haluista muuhun, kun niitä olisi pitänyt kuunnella. Minulla on myöskin haave ulkomailla muutosta, mutta nyt löydän itsestäni varovaisia piirteitä. Onneksi päätöstä ei tarvitse tehdä juuri nyt. Ei edes tässä kuussa 😉 Niinkö Liisa sanoi 🙂 Pitäisikin lukea tuo satu.

Minulla on paha tapa sortua ostelemaan, joten shoppailu ostamatta mitään on aina haaste sinänsä. Kovin usein en uskalla itseäni haastaa. En muista milloin olen ollut rakastunut. Liian kauan sitten. Sitä se kyllä todella tekee, levittää toivoa; hyvä mieli. Vaikka kestäisi vain päivän. On helpompi taas jatkaa.

Minä en etsi rakkautta, tai haaveile parisuhteesta. Se on aina ollut minun heikko kohta. En uskalla päästää lähelle. Ja, kun päästän, päästän juuri ne väärät henkilöt. Ja kuten jo mainitsin, estän itseltäni tehokkaasti ilon. Itkuhan on Delffi vaan hyvästä. Täälläkin itketään, juuri nyt.

Minä luulin Lukossa siitä uurnan laskusta, että hautajaiset on vielä pitämättä. Ei ole tuo minulle tuttua. Olen luullut, että uurna lasketaan hautajaisissa 😐 Minä vähän arvelinkin, että heti kun näytät kuvailu-videosi, niin aletaan puhumaan työhön paluusta. Muistahan olla rehellinen myös niissä mielialanlaskuissa, jotta eivät luule todellisuutta kauniimmaksi. Tuohon miesasiaan en osaa mitään sanoa, muuta kuin, että hiljaa hyvä tulee, tai viivytellen vilistää pois 😀 Minäkin olen ajanut moottoritiellä. Se on ajamisessa omasta mielestäni parasta, vaikka ei minulla korttia ole. Ihan laillisesti silti ajellut. Nyt vaan väsyttää ja itkettää. Tekee mieli jäätelöä ja mättöä.

Rina kirjoitti 25.8.2016 11:23
Kylpylä ei sovi munkaan pirtaan ellen sitten osta burkinia😋.

Rina, minä en oikein usko lukemaani. Tulee mieleen entinen minä, joka oli kauhean arka oman kroppansa suhteen ja peitteli sitä ns. massapukeutumisen alle. Olin niin turvallista hukkua massaan. Valitettavasti kroppani ei ole yleisintä mallia, joten muotifarkut näyttivät naurettavilta päälläni jne. Jostain syystä mieleeni tuli muutama teiniaikani lempivaate. Ne olivat A-linjaisia mekkoja. Siispä eilen metsästin mekkoja. Löysin monia, joista osa istui päälleni ja osa ei lainkaan. Eräs kaupanmyyjä kertoi olevansa stylisti ja antoi minulle siltä seisomalta hyviä vinkkejä. Kuulin vartaloni olevan "atleettinen", säärieni olevan "hyvät", hiusteni "hyvänväriset", silmieni "erikoisen väriset" ja vielä lopuksi sain vinkkiä ylävartaloni parhaiden puolien esiintuomiseen. Kyseinen myyjä sai kyllä myytyä minulle kaikkiaan kolme mekkoa, mutta olin niihin vielä tänäänkin tosi tyytyväinen. Pukeudun siis erittäin harvoin housuihin, joten mekko on minulle arkiasu. Stylistin vinkit olivat todella totta, kun kotona kokeilin erilaisten helmien, huivien ja kaula-aukkojen vaikutusta ulkonäköön. Olen 15kg painavampi kuin 10 vuotta sitten, mutta pukeudun nyt varmaan vartalonmyötäisemmin ja tyytyväisemmin. Aion suositella ko. stylistimyyjää muillekin, mutta tänne en kehtaa tietoja laittaa. Eikä varmaan saisikaan. Rinan veisin kuitenkin hänen tai jonkun muun stylistin puheille vaikka väkipakolla. En ollenkaan usko kaikkea sitä surkeutta, mitä Rina puhuu vartalostaan. Koivetkin ovat muka koinsyömät jne. Voi Rina ☹️... Ja budjetistani todettakoon, että ostin eilen mm. kaksi vaatetta Seppälästä.

Rina kirjoitti 25.8.2016 11:23
Joka tapauksessa välillä haaveilen radikaaleista muutoksista, esim. muutosta ulkomaille. Unelmat itsessään ovat mulle kuin pyöränkumin paikka-aine, jonka turvin pyörä vielä kulkee niin, ettei matka tyssää korpeen kusiaispesän viereen.

Olen samaa mieltä siitä, että unelmat auttavat, lohduttavat, kantavat ja ties mitä. Niissä on kuitenkin se vaara, että tulee imautuneeksi sisälle unelmien kuplaan ja eläneeksi siellä pilvilinnassa todellisen elämän sijasta. Puhun kokemuksesta. Elämä on kuitenkin se, mitä minulle tapahtui pilvilinnassa asumiseni aikana...

Rina kirjoitti 25.8.2016 11:23
Mä lähden toisinaan shoppailemaan, vaikka en mitään ostaisikaan. Se, että näkee ihmisiä, antaa jo tunteen, että kuuluu maailmaan. Kahvittelu ja hyvä leivos kuuluu asiaan. Nämä pienet jutut antavat lisävirtaa siinä vaiheessa, kun pahin masennus on selätetty.

Mulle kävi näin ihan vahingossa. Kevättalvellahan en jaksanut mitään muuta kuin maata sohvalla ja korkeintaan kirjoittaa tänne. Kävin toki tapaamisissa psykiatrian poliklinikalla. Niihin tapaamisiin aloin vähitellen yhdistää käyntejä läheisen ostarin apteekissa, Hesburgerissa, marketissa jne. Tajusin jossain vaiheessa, että sillä oli piristävä vaikutus. Nimenomaan aloin kokea, että olen olemassa ja osa maailmaa. En jaksanut keskustella kenenkään kanssa, mutta pakolliset keskustelut kassalla riittivätkin mulle silloin. Aloin käydä joskus kahviloissa, joissa join kahvia ilman leivosta (halvempaa ja vähäkalorisempaa). Kun kahvikupposensa juo hitaasti ympäristöään seuraten, se on aika jännä kokemus.

Rina kirjoitti 25.8.2016 11:23
Lukkis sokerikoukussa? Mielihyväähän se sokeri tuo, millähän sen voisi korvata? Siis voiko mikään korvata Fazerin sinistä tai lakritsaa (herkkuani).

Makuasiat ovat jänniä. En voi sietää Fazerin sinistä, mutta lempisuklaa mullakin on. Siihen en kuitenkaan ole koukussa, vaan jäätelöön. Olen nyt keksinyt kaksi herkkua, joista en aio luopua sitten, kun on jäätelöstä luopumisen aika. Se vääjäämättä lähestyy, kuten talvi jouluhössötyksineen. Olen siis edistynyt itseni motivoimisessa. Tulevien päivien jäätelömässäyksiä (pakasteessa on paljon jätskiä) säestänee luopumisen tunteet.

Ihmiset muuten osaavat olla todella törppöjä. Tarkoitan muutamien henkilöiden sanomisia liittyen läheiseni kuolemaan. Ei tahdikkuuden hiventäkään joillakuilla. Oi, osaisinpa olla erilainen kuin he, silloin kun niitä taitoja tarvitaan.

Olen tänään ollut kirjoitustuulella. Ties mitä jännitän ja stressaan. Tai taidan kyllä tietää mitä...

Äh, unohdin että minun piti toivottaa Delffille hyvää mahdollista kuskin pestiä. Varmasti sinulle tulee eteen sopivia ajokertoja ja veljen kuskiksi ryhtyminen olisi hyvä juttu. Jos ei tänä viikonloppuna, niin jonain toisena kertana sitten. Sain tänään kehuja taistelutahdostani. Toivotan sinullekin sitä: taistelutahtoa!

Jup, kannustan myös Delffiä ajoreissulle. Ei vain yhdelle vaan monelle🙂. Varmuus karttuu, kun huomaa, ettei se auto itsekseen mihinkään kaseikkoon aja (ainakaan vielä- saas nähdä, miten käy siinä vaiheessa, kun niistä tulee robotteja).
Te "itkijänaiset"! Onko itkun jälkeen helpottunut, puhdistunut olo? Itse en ole itkenyt kuuteen vuoteen, eikä itkemättömyys tunnu musta normaalilta. Olen jähmettynyt joko kyynisyyteen tai kyynelettömään masennukseen. Tunteet ovat siis latistuneet niin hyvässä kuin pahassa, liekö SSRI lääkkeet syynä. Saatan silti hetkittäin tuntea onnellisuutta tai vihaa. Olla möllötän teflonpintaisena kuin krokotiili rantapenkalla. Matelijanaivoni kyllä suorittaa päivän tehtävät, mutta ei osaa tarkkaan kertoa, miltä todellisuudessa tuntuu. Pääasia, että päivän suunnitelma on hanskassa ja että illalla ainakin osa siitä on toteutunut. Olen joskus maininnutkin, että huomaan, että masennus on ainakin jossain määrin voitettu siinä vaiheessa, kun elämä tuntuu mielekkäältä.
Pompula on ollut rohkea kuitenkin lopulta, kun on päässyt irti vahingoittavista ihmissuhteista 🙂👍. Ihmissuhteesta irrottautuminen kun vaatii jonkinlaista selvänäköisyyttä siitä, että mikä oma identiteetti on. Jos suhde menee siihen pisteeseen, että kadottaa itsensä, niin on hyvin vaikeaa lähteä suhteesta. Silloin ei enää erota oikeaa tai väärää. Kun riittävästi epäilee itseään, niin väistämätön lopputulos on se, että kokee olevansa itse syypää ja epäonnistunut, eikä silloin auta muuta kuin jäädä suhteeseen😐. Puhunko nyt itsestäni, tiedä häntä😐. Joskus jotkut asiat kummastuttavat - esim. se, että miksi elämä on niin tavattoman paikalleenpysähtynyttä tai miksi joka ikinen kotityö nurmikon leikkuutta, siivoamista, ruoanlaittoa ja myös "miestentöitä" myöten on minun vastuullani puhumattakaan monista muista asioista, joita en kehtaa tässä mainita...Siis mullakin on asioita, joista kannan häpeää😳, hitto soikoon. Mutta ei ole nyt tarkoitus ruotia tätä parisuhdeasiaani; itse olen puoliskoni valinnut ja tähän tilaan tyytynyt.
Kivalta kuullostaa Lukkiksen "ihmissuhdeprojekti"😎. Persoonallasi sinä tuon uuden tuttavuuden kanssa kommunikoit, eikä masennus saa määrittää sinua. Ja jos tuttavuus on Mr Right, niin hän viis veisaa, onko sulla liikavarpaita tai masennusta taustallasi.
Olen samaa mieltä,Lukkis, että elämä on tässä ja nyt, ja että unelmien pitää olla realistisia. Unelman voi käsittää myös tavoitteena, sillä sehän on kaiken toiminnan edellytys. Peter Gabrielin laulun sanoin :
"looking down on empty streets, all she can see
Are the dreams all made solid
are the dreams made real

All of the buildings, all of those cars
Were once just a dream
In somebody's head"

Hyvä, jos olet löytänyt tyylisi, Lukkis🙂. Oma vartalotyyppi määrittelee jossain määrin, mikä vaate imartelee päällä. Mullakin on leveät olkapäät, ja kapeampi lantio, joten A-linja saattaisi istua. Mutta koinsyömiä kinttujani en esittele😀, siis jotain rajaa sentään! Toisaalta-niin kuin Liiza2 vinkkasi, että haittaisko tuo, jos kukaan ei katselis kuitenkaan!
Nyt juttu jää kesken, mutta tarttee mennä.

Liiza2,
Tähän väliin: Triptylin tarkoitus kai onkin väsyttää? Ehkä päiväunien määrä voi aikaa myötä vähetä, mutta muistaakseni väsyttävä vaikutus jatkui koko lääkkeen käyttämisen ajan. Eihän Triptyl ole kipulääke, vaikka vaikuttaakin keskushermostoon. En tarkemmin tiedä sen vaikutustapaa. Itselläni toimi hyvin siinä mielessä, että sai nukuttua paremmin kivuista huolimatta.

Unelmista - mun koululaisella on unelmia ja hän sanoikin, että ne on mahdollista saavuttaa. Esim käydä USA:ssa, hankkia tietyn merkkinen auto ja koira yms. Mullakin omat unelmat auttavat selviytymään arjessa ja tekee tylsän työn mielenkiintoisemmaksi kun välillä voi haaveilla ja puhuakin niistä esim tauoilla.

Nyt kävin kampaajalla. Ihan kiva on pitää hiukset huolettomammin kikkaralla, softnerilla vaan kuivattiin kampaamossa. Mies tykkäis kai enemmän Kyllikki Virolaisen tyylisestä 😐 Pitäiskö ostaa softneri, siis kuivaaja, jonka päässä on se iso pyöree juttu.

Tänään on perjantai ja pizzapäivä meillä 😋

Mukavaa viikonloppua kaikille 🙂🌻

Mä toivoin lämmintä ja kesäistä loppukesää sekä alkusyksyä. Joskushan on vielä syyskuussakin kesäisiä kelejä. Sellaista ei kuitenkaan nyt tarjota, joten kesä tuntuu ihan loppuneen. Aika paljon sain tehtyä juttuja, mutta monta kesäsuunnitelmaa jäi toteutumattakin. Tarkoitan siis sellaisia käyntikohteita yms., jotka ovat vain kesällä tarjolla. Koko kesäkuuhan mulla paloi selkäkipuun ja välillä lähtemisen esteenä oli mm. sateinen sää. No, ensi kesänä sitten taas.

Pompula: Psykiatri on vähän hoputtamassa mua eteenpäin. Hän vaikuttaa itse aika energiseltä tyypiltä. Sairaanhoitaja enemmän jarruttelee mua, mutta hän tapaakin mua enemmän ja on nähnyt huonoja päiviä. Onneksi ollaan molempien kanssa samaa mieltä siitä, että realistisena tavoitteena syksyn osalta on pidettävä muutamalle työväenopiston kurssille osallistumista. Aika kaukana siis ollaan vielä mun omaan työhön kykenemisestä. Olen samaa mieltä kuin Rina, että vaatii itsenäisyyttä ja vahvuutta irrottautua tuhoisista suhteista.

Lueskelin englanninkielistä materiaalia yksineläjistä, siis tutkimustietoa, ja sinkkuudesta. Tiesittekö, että sinkut elävät tilastollisesti pidempään kuin parisuhteissa elävät? Niiden matskujen kautta sinkkuus näyttäytyy mukavalta - en nyt sano että täydelliseltä, mutta mukavammalta kuin yleiset asenteet esim. Suomessa antavat ymmärtää. Siitä huolimatta on ihan mukava jutella uuden nettituttavuuden kanssa. Ihan rauhalliseen tahtiin edetään. Rinalle kiitos liikavarvasjutusta!

Liiza2: Mukavaa pizzapäivää. Olet helpon ruokapäivän varmasti ansainnutkin. Miten muuten kävi sen osa-aikaeläkkeen kanssa? Oliko se hylky ns. viimeinen sana asiasta?

Lukossa, sä muistat hyvin mun asiat 🙂 Kyllä hylky tuli osatyökyvyttömyysasiassa. Toisaalta lääkäri ei liittänyt yhtä tärkeää paperia siihen ja se varmaan osaltaan vaikutti päätökseen. Lääkäri siis mokasi ja sanoin siitä hänelle hienotunteisesti. Olin pettynyt alussa, mutta sitten rupesin miettimään, että eläkkeeni olisi ollut surkean pieni elämiseen. Koska viimeisen 5 vuoden palkka katsotaan kun lasketaan eläkkeen määrää. Ja tein osa-aikaista työtä 5 vuotta sitten.

Nyt olenkin vähän tuuliajolla, töissä olen minkä pystyn. Minähän en kulje terapioissakaan, saatteko te apua terapeutiltanne - ihan suoria neuvoja? Kun ei itse tiedä mitä tehdä, mitä kannattaa tehdä, niin joku valaisisi asiaa 😑❓

Tuosta Triptylistä vielä, minulle se on määrätty kipukynnystä nostamaan. Ei ole vielä ollut apua enkä halua sitä nostaa 20 mg:aan enää sivuvaikutusten vuoksi. Eikä isäntä tykkää jos nukun joka yö sängyssä kuin tukki 😳

Alkoi naurattaa Liiza2 :n Kyllikki Virolaisjuttu😎. Kiva, jos sait mielestäsi mukavan kampauksen🙂. En ole käynyt kampaajalla about vuoteen, siitä voi päätellä, että hamppua löytyy- ei pellolta kuitenkaan. Nykyisin vedän tiukan ponnarin ihmisten ilmoille. Puuttuu vaan se entisajan huivi päästä: siis solmu leuan alle. Ei siis kovin kaukana burkhasta sun muista. Joissain maissa on koulupuvut. Ei ole hullumpi juttu😐 Oppilaat ovat pukeutumisen suhteen samalla viivalla, eikä ketään voida syrjiä ainakaan vaatteiden perusteella.
Taas eksyin aiheesta😋. Mutta Lukkis on oikeassa: tarttisin tyylikonsulttia🙂. Hyvää viikonvaihdetta 🌻🙂🌻!

Lukossa ja Rina: Kiitos kannustuksesta.

Täällä on kyllä tänään ollut ihana ilma ulkoiluun, ja oonkin tälle päivälle jo käynyt koirien kans yhen noin 3 km lenkin. Lisäksi kävin keskustassa pyöräilemässä ja pyöräilyä tuli vähän päälle 9 km.

Näin muuten sen yhen tuttavan tänään taas kaupassa, kun kävin pikaisesti ostamassa koirille vähän herkkuja. Siinä sit Hesen edessä mietin, että käviskö ostaan nugetteja (en sit lopulta käynyt kuitenkaa)..niin tämä tuttava käveli ohi ja tervehti, tietysti moikkasin takas.
Vaikka monesti kyllä mietin, että tekis mieli sanoa jotain muutakin kuin vain pelkkä hei (en kuitenkaan koskaan saa mitään muuta sanottua), mut toisaalta, eipä tämä tuttavakaan muutakuin tervehtii (ehkei hän halua jutella ns. asiakkaitten kans vapaa-ajalla).
Välillä kyllä vähän myös mietityttää, että mitähän tämä tuttava musta ajattelee (tai sen työkaverit).

Mutta joo..vielä aattelin kyllä käydä koirien kanssa yhen pitemmän lenkin tälle päivälle. Vaikka onkin kyllä vähän ärsyttävää, jos on molemmat koirat mukana, koska nuorempi mekastaa vastaantuleville koirille ja samalla sit vanhempikin alkaa mekastaan (vaikkei yksinään muuten välitä vastaantulevista koirista mitään, eikä oo tainnut koskaan välittää).

Huomiseks on nimittäin luvattu tänne tylsää keliä, nimittäin sadetta ja ehkä jopa ukkosta :/
Joten huomenna ei välttämättä pääse ulkoileen..

Nonnii... taas tuli omat rajat vastaan ja muistutus siitä, missä mennään. Olen tosiaan päässyt kipuamaan masennuksen syövereistä takaisin joihinkin sosiaalisiin ympyröihini (hyvä juttu!) ja aktiviteetteihini. Nyt kuitenkin uhkaa taas langanpäät karata käsistä. Ohjelmassa kun olisi sellaista ryysimistä, että ensin ollaan iltamyöhään konsertissa ja seuraavana aamuna varhain valmiina yön yli retkeilytapahtumaan. Ja paljon muuta. En jaksa niin paljon, enkä niin nopeasti! Hidasteiksi muodostuvat myös tekemättömät asiani. Koska olen säästäväinen ja koska olen ollut vuosia ylikuormittunut, ovat monet varusteeni ihan loppuunkulutettuja. Kengistä tulee vedet sisään, sadetakki ei pidä sadetta, alusvaattet ovat huvenneet minimiin jne. Pakko olisi siis jaksaa tehdä uusia hankintoa, jotta ylipäätään olisi valmius lähteä nopealla aikataululla aktiviteetteihin. Huomaan, että aika paljon minulla on vielä tekemistä, että saan elämäni takaisin normaaliraiteilleen. Aamu siis alkoi yhdellä peruutuksella ja yhdellä miellyttävästä menosta luopumisella. Kaikkeen en vain kykene venymään. Voimavarat ovat vielä kortilla.

Liiza: Käyn säännöllisesti juttelemassa psykiatrian poliklinikan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän antaa minulle konkreettisia neuvoja kuntoutumiseeni liittyen, mistä on kyllä hyötyä. Minun elämäni varsinaisiin valintoihin hän ei puutu eikä se varmasti hänen tehtäviinsä kuulukaan. Minuakin nauratti Kyllikki-juttu. Kävin ihan googlaamassa Kyllikin valokuvia 🙂. Voisikohan sinun arkea helpottaa jotenkin muuten kuin osa-aikaeläkkeen turvin? Voisivatko mies tai lapset tehdä enemmän kotitöitä? Voisiko teillä käydä siivooja? Voisiko enemmän ruokaa ostaa valmiina/puolivalmiina?

Rina: Mietipä oikeasti sitä tyylikonsulttia! En tykkää shoppailusta. Minua auttoi aikoinaan, kun sain selville omat värini. Nyt tuli vähän selvyyttä myös minulle sopiviin linjoihin, leikkauksiin, asusteisiin jne. En pidä tuollaisia juttuja lainkaan hifistelynä, vaan ihan suoranaisena arjen helpotuksena ja toivottavasti myös rahan sekä säilytystilan säästönä (välttyy huonoilta ostoksilta).

Delffi: Yleensä hoito- ja sosiaalityötä tekevät ammattilaiset eivät oikein edes saa olla lähemmissä tekemisissä asiakkaidensa kanssa vapaa-ajalla. Se opetetaan heille jo ammattia opiskellessa.