Smöggis kirjoitti 21.7.2016 7:57
Anteeksi, jos olen vähän yksitoikkoinen näissä kirjoituksissa 🤔

Kuule Smöggis, sun kirjoitus oli tosi hyvä kuvailu sun päivästä ja avasi ainakin mulle paremmin sun tilannetta. Meillä useimmilla taitaa olla vähän sellainen tilanne, että pyöritään sattuneesta syystä enemmän tai vähemmän pientä ympyrää omien ongelmiemme ympärillä. Silti tästä kirjoittelusta ja ajatusten vaihdosta on ainakin itselleni hyvötyä. Tuo sun ammatillinen tilanne on varmasti vaikea ja ahdistava. Ymmärrän myös tuota kilpailua, koska sitä on omallanikin alalla. Musta on hienoa, että kuitenkin olet tekemisissä tuttujesi kanssa ja tuollaiset totuudenmukaiset keskustelut on rohkeita. Ymmärrän kyllä, että niistä tulee huono fiilis. Ymmärrän muuten jossain mielessä tuollaisia ystäviäkin, jotka tekee vaikeita kysymyksiä, sillä nehän varmaan kuitenkin jotenkin yrittää tsempata sua yrittämään. Sekin on mun mielestä hienoa, että jaksat pitää blogia ja pidät kiinni kiinnostuksen kohteestasi. Sitä mä kyllä edelleen mietin, että voisiko sulla kuitenkin olla masennusta.

Tänään on ohjelmassa vaihteeksi kotona puuhailua (mistä sotku syntyy aina vaan?) eli siivoamista, pyykkäämistä ja leipomista. Ainakin parikymmentä banaanikärpästä on asettunut taloksi ihan omine lupineen 😠, asetin niille pulloansan, mutta ei näytä appelsiinimehu kelpaavan. Kun olen ahkeroinut riittävästi, herkuttelen mansikoilla ja vaniljajäätelöllä. Tänään en ehkä mene mihinkään. Huomenna on sitten useampikin meno.

Delffi: Kiva, että sait sitä sähköpostia. Miten sulla sujuu sen kaverin kanssa?

Pompula: Sulla on vaikuttanut olevan paljon tekemistä koko ajan. Niin varmaan nytkin. Kiva aina lueskella sun kuulumisia.

Eilen peruin sitten kaikki kolme menoa. Se yksi niistä oli kultturellia. No minä en sitten sinnekään, vaan haisin toista päivää paskaisessa yöpuvussa ja mietin parvekkeella, että siellä se Lukossa nyt menee ja minä kökin vuorostani täällä sohvan nurkassa.

Tänään hoidin sitten yhden noista kolmesta. Sain minä vaihdettua pahan hajuisen yöpaidan toiseen eilen, eli kävin edes suihkussa. Huomiselle on ohjelmaa ja tuleville päiville. Kaikki kultturellit ohjelmat on jääneet. Eikä minulla ole edes kenellekään mitään kommentoitavaa, kun PMS-oireet puskee taas voimalla päälle. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Vituttaa. 😠 Kaikki.

Voihan pöllö. Tämän päivän työt ovat edenneet tosi nihkeästi. Olen sen sijaan monessa välissä herkutellut. Herkuttelun piti olla palkintona urakan eri vaiheissa ja jotenkin se aluksi toimikin, mutta sitten iski laiskuus. No, kyllä minä siis jotain olen saanut tänään tehtyä, mutta aika vaatimaton saldo loppujen lopuksi. Kai. Huomiselta täytynee perua yksi juttu, jotta saan nämä hommat tehtyä määräaikaan mennessä. Peruminen ei ole kyllä mikään katastrofi, vaan ehkä jopa hyvä asia. Ja ehkä minun pitäisi olla sallivampi itseäni kohtaan, niinkuin minulle usein sanotaan. Eli tästä päivästä ei nyt pitäisi panikoida eikä syyttää itseään, vaan ottaa lunkisti vaan. Nukuin eilen parvekkeen ovi auki ja kurkku on ollut koko päivän kipeä. Muuten ei kyllä ole kipeä olo. Hellekelejä on lupailtu, mutta ainakin yöllä oli siis kylmä. Heräsinkin siihen pari kertaa. Missä lie ne helteet sitten. Pengoin tänään vähän käsitöitäni ja iski pieni käsityöpuuska. Ehkä syksyn tullen on taas kiva tehdä tilkkutöitä. Minulla on yksi kiva malli, jota olen tehnyt jo jonkin verran ja käyttötarkoituskin on nyt tiedossa. Nyt kesällä aion lähinnä vähän neuloa ja jos hyvin käy, niin myös ommella. Tällaista ajatuksen virtaa tällä kertaa.

Lukossa: Iha hyvi on mennyt. Eilen tuli vihdoinkin heitettyä talviturkki pois.

Nyt ollaan matkalla kotia.

Huomenna olis tarkoitus käydä koiranäyttelyssä kuvaamassa. Mut kaveri haluais mennä kuntosalille :/

Pompula: En minä eilen ollut missään menossa. Kotona möllötin ja siivosin. Tänään on menoa ja sosiaalista toimintaa, koska olen niin sopinut enkä voi enää perua, vaikka ahdistaakin ja jännittää.

Katselin valokuvia, joita olen ottanut mm. samettikukistani. Ne itsekasvatetut olivat tosiaan melkoisia rääpäleitä, kun istutin ne lopulliseen ruukkuun. Nyt ne ovat kuitenkin tosi vankkoja, vehreitä ja kukin taimi on tehnyt paljon nuppuja, ja useimmilla on jo kaksi kukkaa. Homma alkoi toimia ehkä sen vuoksi, kun tajusin lopulta alkaa lannoittamaan. Eli siemenestä kukiksi kasvattaminen onnistui sittenkin tosi hyvin. Voisin sittenkin tehdä saman homman ensi vuonnakin, vaikka jo muuta ehdin vannoa. En kuitenkaan lupaa, sillä ensi vuodeksi saatan vaihtaa parvekekukkien väriä.

Mitäkö kuuluu?
On vaikea elämäntilanne. Tuntuu että on yksin. Ja läheisille pelkkä rasite. Kun puhuu liikaa asioistaan ja ongelmistaan.
Ehkä ihminen ei aina saa tässä maassa niin paljon apua kun tarvis?
Ja mun auttaja on tietty lomalla. Niinku monen muunkin.

Tietty on tullut riitaa läheisten kanssa. Yks vaan siunaili kuin vaikee mun tilanne on. Kuraa tuli kahdelta suunnalta.

Onneksi nyt on kesä ja voi pyöräillä. Leipominen on luovaa työtä.

Siis oikeesti mä tunnen oloni surkeeks ja itteni turhaksi.

Mitä teille kuuluu?

Nyt on taas tämmöinen päivä, että pitää ihan pakottamalla pakottaa itseään asioihin. Periaatteessa tänään pitäisi olla kiva juttu tiedossa, mutta se jännittää mua kovasti ja joudun pakottamaan itseäni sitäkin kohti. Onneksi ei vielä ainakaan ahdista, jännittää pelkästään. Kroppa tuntuu painavan kuin tuhat kiloa, kun pitäisi tehdä kotitöitä yms. Ei sentään itketä. Mun masennuslääkettä nostettiin muuten hiljattain taas. En tiedä vaikuttaako se vielä mihinkään, en ole huomannut mitään eroa. Tai no ehkä olen itkenyt vähemmän, en ole varma. Nyt mikro kilahti, että ruoka on valmis. Menee ihan tankkauksena tää syöminen eli ei maistu eikä tunnu miltään. Syön koska tiedän, että syömättömyys pahentaa ahdistusta ja tänään en kaipaa yhtään ylimääräistä ahdistusta. Eli tällaista kuuluu. Eipä voi vielä kehuskella, että olis parantunut masennuksesta, vaikka joskus onkin ihan hyviä hetkiä 🤔😮.

Pompula: Viikko pari sitten siivottu pöytä (sitä ennen oli puolet rojun peitossa, puolet pöytänä) on pysynyt siistinä. Hieno homma! Toivottavasti sunkin pöydälle ja liinalle kuuluu hyvää. Mun pitäis ommella uusi pöytäliina, kun kangaskin on jo olemassa, mutta se tuskin tapahtuu ihan pian.

Nyt sapettaa.

On pakko vielä sanoa.

Oletetaan että asiakas on esim mielenterveyspalveluissa, ihan missä vaan sellaisessa, täysin rehellinen.

Mutta olenpa huomannut että auttajat eivät aina itse ole. Tiukan paikan tullen huomio käännetään keskustelussa aivan epäolennaiseen. Korostetaan jotain (esim pärjäämistä) ja väheksytään esim ongelmia.
Yritetään päästä vähällä.

Surullisinta on se että ihminen ei tule autetuksi kunnolla ja voi mennä huonoon kuntoon.

Näin surullisia ajatuksia. Onneksi nyt on aika hyvä auttaja. Kun se vaan tulis lomalta...

Kesä on jo yli puolen välin ja tuntuu,ettei siitä ole ehtinyt vielä nauttia ollenkaan. Ensin kova odotus ja yhtäkkiä huomaa,että syksy jo kurkkii ovelta. Miksi nämä odotukset,samanlaisenahan se elämä jatkuu.Matkalle Lappiin olisi tarkoitus huomenna lähteä,mutta ei jaksaisi niitä satoja km:jä autossa.Miksi mikään ei tunnu enää miltään?Periaatteessa kaikki pitäisi olla ihan hyvin,mutta jotakin on pielessä kuitenkin..
.

Hei!
Kävin torstaina lääkärissä ja kerroin rehellisesti millä tolalla asiat on ja että pelkään, etten pian pysty käymään enää töissä ym. Laittoi kiireellisen lähetteen psyk. polille ja sieltä jo soitettiin että ens viikolla olis aika sitten sinne. Toivottavasti sieltä löytyisi vihdoin apu. Saisi oikenlaiset lääkkeet ja pääsisi myös sinne psykologille.

Ehkä olis pitänyt ennemmin vaatia kunnon apua eikä vain yrittää omin voimin jaksaa. Ei ehkä olisi mennyt näin pahaksi.

Eli nyt on usko parempaan. Lääkäri määräsi nyt aluksi diapam 5mg ahdistukseen, joita olenkin joutunut ottaa 3tbl/pv, eikä siltikään meinaa auttaa, on vain niin jäätävä ahdistus päällä koko ajan. Se alkaa aamusta kun herään, pahenee päivää myöden ja iltaa kohden onneksi helpottaa. On se erikoista ettei noi diapamitkaan meinaa auttaa?

Mutta toivottavasti sieltä psykiatriselta löytyy apu ja ennenkaikkea jos pääsen sinne psykologille ja se osaisi antaa neuvoja kuinka hallita tätä ahdistusta.

Onneksi on vielä viikko lomaa, että saa kasata itteensä. Sairaslomalle en haluaisi jäädä, vaikka se ehkä olis tässä mun tilanteessa viisainta. Mutta se tarkoittaisi sitä, että mun pitäis töissä kertoa tästä ahdistuneisuushäiriöstä ja en haluaisi kertoa, kun sitten ne alkais kohdella erilailla ja eikä ne varmaan edes uskoisi että mulla voi sellaista olla, kun oon onnistunut ulospäin näyttämään reippaalta ja hyväntuuliselta. Mutta kovin kauaa en enää pysty tätä peitellä, ellen saa tätä sairautta hallintaan.

Oon miettinyt jopa että vain irtisanoutuisin töistä, niin ei tarvisi selitellä kellekkään mitään, mutta se ei ole rahallisesti mahdollista, kun on asuntolainat yms. päällä.. Toki lääkäritkin sanoo, että kolmivuorotyö, jota tällähetkellä teen, pahentaa tätä sairautta. Meillä toki olisi töissä mahdollista tehdä esim. 50% työaikaa ja vaikka pelkkää aamuvuoroa, mutta siihenkin tarvisi lääkärintodistuksen ja sekin merkitsisi sitä, että pitäisi töissä tästä kertoa.

Sekin pelottaa, että jos musta tulee täysin työkyvytön, jos mitkään lääkkeet tai terapiat ei vain auta ja tämä ahdistus vain pahenee? Niin monia lääkkeitä kokeiltu jo, mutta toivottavasti ne vielä jotain keksii. Ja odotan kyllä sinne psykologille pääsyä, kun monille on ollut noista terapioista apua. Onko teillä kokemuksia?

Vielä pääsen itseni pakottamalla liikkeelle. Käyn koiran kanssa lenkillä, rullaluistelemassa ja yritän tavata ystäviä yms. Pakotan itseni liikkeelle, mutta tuntuu pahalta, kun hyvien ystävienkään seurassa ahdistus ei katoa, vaan velloo sisällä kokoajan. En pysty olla oma itseni enää juuri ollenkaan.

Ja on tosi raskasta pitää roolia yllä, että kaikki olisi normaalisti. Ehkä tosiaan helpottaisi kun saisi kavereille sanottua tästä. Edes niille parhaille kavereille, jotka on ollu rinnalla jo lähes 20vuotta. Tästä on vaan niin vaikea puhua. Kumma kun ne ei oo huomannut mitään, mutta oon osannut vetää sitä roolia niin hyvin. Ja meillä on kaikilla vuorotyöt niin nähdään harvoin niin sillä oon varmaan pystynyt aina skarpata kun on nähnyt niitä.

Ja eniten ahdistaa sille miesystävälle tästä sanoa kun ollaan tapailtu vasta vähän aikaa. Oon miettinyt, että pitäiskö vain lopettaa tapailu, vaikka kovasti pidänkin tästä miehestä, mutta välttyisin kertomasta tästä.. Toisaalta se auttaa jollain lailla, kun joudun skarppaamaan aina kun nähdään ja ehkä välillä jopa unohdan ahdistuksen hetkeksi. Ehkä odottelen josko sieltä ens viikon lääkärikäynniltä sais apua taas jaksamaan ja mietin kertomista vasta sitten?

Ja jotain positiivistakin: Eilen oli suht hyvä päivä. Oltiin koiran kanssa rullaluistelemassa ja käytiin moikkaamassa samalla tuttuja eikä siinä kohtaa edes juuri ahdistanu. 😀 Ja sitten illalla käytiin uimassakin miesystävän ja koiran kanssa! Mutta tänään on taas ollut ihan toisenlainen päivä... Ahdistanu tosi kovasti koko päivän, vaikka oon sitä diapamiakin ottanut päivän aikana sen 3tbl... Kai tää sairaus vaan aaltoilee että toiset päivät on parempia kun toiset? Kuinka se teillä menee? Huomista odotellessa, olis juhlat tiedossa illalla eli toivottavasti olis parempi päivä. 🙂

Mielelläni lukisin tarinoita, kuinka te ootte selviytyny ahdistuksesta tai saaneet sitä kuriin? Mutta edelleen ainaki helpottaa kun saa kirjoiteltua näitä ajatuksiaan johonkin ja että täälä on ihmisiä jotka kamppailee samojen asioiden kanssa niin on niinsanotusti vertaistukea🙂🌻

Lukossa kirjoitti 20.7.2016 22:9

Tänään oli tosi hyvä konsertti! Onnittelen itseäni siitä, että kehtasin tunkea itseni eturivin viimeiselle tyhjälle paikalle ja varsinkin siitä että olin ajoissa paikalla tehdäkseni sen. Tuli hyvä fiilis hyvästä musiikista ja hienosta muusikon työstä. Eilenkin olin konsertissa ja hyvin sielläkin soitettiin, mutta musiikki oli kyllä vähän out of my box. Eilinen konsertti oli kyllä yleissivistävä ja mielenkiintoinen.

Museoihinkin olen ehtinyt eilen ja tänään. Ja valokuvaprojektiin on kertynyt uusia kuvia.

Tähän minä viittasin Lukossa. Ja ei, ei minun pöydälleni kuulu mitään uutta.

Tänään oli taas kiire ja en voinut käydä syömässä, kun olisi pitänyt ja lääkkeet pamahti päähän, niin että oksat pois! Siinä sitten sinnittelin kunnes pääsin syömään. Sitten, helpotti. Olen mennyt taas sietokyvyn ylärajaa ja sietokyvyn yli. Hyvä, että en käynyt bussipysäkille makaamaan, niin väsynyt tänään olin. Nyt sais joku puhaltaa pilliin. Lopeta lopeta lopeta!!!!!!! Lopeta senkin idiootti!

Piiku990,

Hyvä kun hait apua. Lääkitys ja keskusteluapu on parhaat. Ja tietty vertaistuki sekä se, että pitää ittestään huolta niin hyvin ku voi.

Jos esität esimiehelle sairaslomatodistuksen, niin ei sen pitäis siitä eteenpäin mennä kaikille, eiks niin?
Onhan se kurja että töissä joku tietää omista ongelmista.
Mutta voisko sitä 50% työaikaa kokeilla?
Mulla sama homma, laina painaa harteita...

Ja on mullakin nyt aaltoilevasti ahdistusta. Lohdutin itteeni että ollaan sitä huonommassakin kuosissa oltu ja ollaan eteenpäin pyritty.

Mennään päivä kerrallaan. Tsemppiä!

Moi! Totta tuokin ettei esimies saa näistä puhua eteenpäin. Mutta meillä pieni ja tiivis työyhteisö, niin kyllä ne kyselis mikä nyt on. Mulle on vaikea myöntää itsellenikään että mä en muka pysty, niin joko nyt kertoa siitä muille. Mutta pian kulissit ja seinät kaatuu päälle. Ei edes huvittaisi nähdä ketään tai puhua kellekkään kun kaikki vaan ahdistaa eikä mistään tule mitään vaikka tahtoa kyllä löytyis mutta tuntuu ettei pysty.

En tajua kuinka tämä on päässyt näin pahaksi, 6vuotta tämä sairaus ollut mulla ja pysynyt jotenkuten hallinnassa niin nyt kun kaiken pitäis olla mallillaan niin sitten tulee näin pahaksi tämä yhtäkkiä.. eikä mitään syytä ole tälle..

Monia lääkkeitäkin oon tosiaan syönyt ja ne on lopetettu, kun vastetta ei ole ollut. Onko nämä lääkekokeilut ja niiden lopetukset mut tuhonnut? Toki tossa keväällä mulla vaihdettiin e-pillerit toisiin, niin voisko noilla hormoneillakin olla vaikutusta? Tiedä häntä, toivottavasti vielä joku helpotuskeino tähän löytyy tai muuten mulla menee koko elämä uusiksi kun en pysty työhön en parisuhteeseen enkä edes ystävyyssuhteiden ylläpitoon.. Sitten menee kämppä alta ja kaikki normielämä katoaa pikkuhiljaa ympäriltä ja sitte on jäljellä enää minä ja ahdistus.

Ne illalla olevat juhlatkin ahdistaa jo etukäteen. Miesystäväkin on tulossa ja muutenkin paljon porukkaa eli taas pitää koko ilta vetää roolia. Mutta toisaalta se voi taas saada ajatuksia vähän muualle. 🙂 ottaa vaan kovasti päähän kun oon ennemmin nauttinut ylikaiken juhlista ja ihmisten seurasta.. Kun saisin joskus oman itseni takaisin.. Kai vielä on toivoa?

Piiku,

Kyllä on toivoa. Niin kauan kuin on elämää.

Mulla on tavallaan tapahtunut se, että jäljelle jäi vain minä ja ahdistus. Monelle muullekin on niin käynyt. Mä nousin sieltä kuntoutuksen avulla. Eli ei sekään ollut maailman loppu.

Ja kyllä asiat voi järjestyä muutenkin. Olet tehnyt ihan oikein. Kun hait apua.

Voimia!