Tuo oikeusjuttu, johon aiemmin viittasin, syö minua päivittäin. En olisi uskonut, että virkamiehillä riittää juhannuksen jälkeisellä viikolla virtaa ja intoa ihmisten jahtaamiseen 😭😭😭. Olin jo haaveillut lähteväni tänään ulos luontoon, mutta aina kun tulee näitä puheluita yms., niin menetän voimani pitkäksi ajaksi. Eli mennee kotona huonosti voiden tämäkin päivä 😞🤕😠☹️😭.

Aurinkoinen aamu, tulossa vissiin lämmin päivä. Tekisi niin mieli lähteä jonnekin ulos. Luontoon. Yleensä arkipäivät ovat minulle helpompia. Tällä viikolla on kuitenkin virka-aikaan tullut noita ikäviä puheluita, joten nyt on toisaalta helpottavaakin, että on viikonloppu. Ainakaan puhelin ei soi sellaisesta syystä.

Heti aamulla katsastin samettikukkien tilanteen. Itsekasvatetuista kolme kukkii ja kahdeksan on puhkeamassa. Taimia on kaikkiaan 24. Ostetuissa ei ole nyt yhtään kukkaa, hirveästi nuppuja vain, mutta kaksi nuppua on puhkeamassa. Nyt ymmärrän, että puutarhan hoitoon voi hurahtaa pahasti.

Delffi: Mitä siellä tallilla on tapahtunut? Tai miten se vaikuttaa sinuun? Oletko muuten koskaan käynyt siellä kavereidesi luona, 300 kilometrin päässä, kyläilemässä?

Kuulin torstaina että tallilla loppuisi tuntitoiminta.
Mutta eilen tuli tallin facebook sivuille päivitys, ettät tuntitoiminta muuttuiskin silleen, että tallilla alettais pitään vain pienryhmätunteja 3-5/ryhmissä, mut kuitenkin harmillista on se, että ilmeisesti tän hetkinen tuntiope ei jatka enään sitten tallilla.

Vähän nyt mietityttää, että mitä sitä tekee.. kuitenkin tuolla haluaisin jatkaa tunneilla käymistä, koska ko. talli on kohtuullisen matkan päässä.

Mutta joo..pitää lähteä kiertään vaatekaupoissa, vaikka ei hirveästi kiinnostais (en tykkää shoppailemisesta).

Aikamoista myllerrystä tämä elämä. Tänään olis isän syntymäpäivä juhlat, haluaisin kyllä mennä ja kyllä minä menenkin tosin paikalla on vain isän kavereita jotka ovat mukavaa porukka mutta häpeän itseäni niin paljon ja toisaalta pelkään että äijät eivät päästä mua porukkaan osalliseksi.
On tässä ollut muutenkin aika rankkaa. Jatkuva yksinäisyys vaivaa eikä asiaa ole helpottanut yhtään kesäkuussa sattunut osastojakso, jonka jälkeen vaihdoin puhelin numeroni poistin facebookkini ja lakkasin pitämästä yhteyttä ihmisiin joista välitän.
En vaan kestä sitä häpeän tunnetta mitä joudun kestämään jonka aiheutin itselleni puhumalla harhaluuloistani osastojaksoa edeltävänä iltana. En enään tiedä haluaako ketään ystävistäni olla minuun enään yhteydessä.

Enpä käynyt vaatekaupoissa tänään, kun vaatekaupoissa käynti ahdistaa, mutta tavarataloissa käyminen ei niinkään ahdista.
Kävin siis kuitenkin yhdessä kaupassa eli Tokmannilla katsomassa housuja, mutta eipä oikein löytynyt. Oli joko liian kapet ja tiukat lahkeet tai sitten jos lahkeet oli just hyvät, niin vyötärö oli liian iso.
Ei edes lasten puolelta löytynyt itselleni vaatteita (kyllä, olen ihan täysi-ikäinen, mut oon niin pätkä, että joskus saattaa löytyä lastenpuolelta vaatteita) esim. 170 cm farkut oli lahkeista just hyvät, mutta vyötäröstä ne oli aivan liian isot.

Nooh, huomenna pitäis sit jaksaa lähteä käymään Torniossa katsomassa farkkuja, josko sieltä löytyisi.

Mutta jooh.. tosiaan kun kävin tänään sit päivällä lenkillä koirien kans ja nyt illallakin kun kävin vielä lenkillä, niin kyllä vaan tuo kaveriporukoiden näkeminen pistää masentaan.

Tosiaan noista kavereista puheen ollen, niin toisen kaverin tykönä joka asuu noin 300 km päässä, niin oon käynyt useamman kerra..mutta en nyt pitkään aikaan, ku ko. kaverin kans on vähän viileät välit (jutellaan kyl skypes aina välillä).
Toisen kaverin tykönä joka myös asuu noin 300 km päässä, niin oon käynyt vain kerran, koska sinne ei saa ottaa koiria mukaan..niin siinä on sit se hankaluus.

Lisäks on yhtä henkilöä ikävä, vielä pitäis jaksaa ainakin noin 2 viikkoa että hän palaa lomalta töihin..

Loppujen lopuksi tänään on ollu ihan ok päivä. Ainoa asia mikä ärsyttää on se että ystävä kyseli jutulle mutta tyrin homman huonolla yhteydenpidolla. 😠

Joskus ihminen voi vain hämääntyä siten, että oma elämä ja muiden kokemukset tai ”jutut” voivat sekoittua aivan toivottomasti keskenään. Silloin tulee syyteltyä muita henkilöitä siitä, mitä itselle on vuosikymmeniä sitten tapahtunut. Kaikki myötätuntoni tällaisissa tapauksissa, eihän loukkaantunut ihminen mitään itselleen voi! (Vai voiko?)

Olen usein myös havainnut, että lapsettomien henkilöiden lapsia koskevat neuvot ovat hmmm…. epäadekvantteja.

On tietenkin aivan hauskaa, että erilaisia mielipiteitä tuodaan esille. Silti ajattelen, että kenenkään elämä ei ole aivan johdonmukaista (olis aika pelottavaa elää jotain robottielämää). Ilmoittautukoon se, jonka elämä on täysin vapaa epäjohdonmukaisuuksista!!

Usein myös kielellinen ilmaisu ja tekstin ymmärtäminen ovat hieman puutteellisia mielenterveyden ongelmista kärsivien ihmisten keskuudessa (olen itsekin kokenut tämän). Tästä syntyy monenlaisia väärinkäsityksiä ja -ymmärryksiä. Niihin tulee suhtautua suurella ymmärryksellä.

Ei ole myöskään asianmukaista kuvitella olevansa perillä muiden elämäntilanteista. Perheellisillä ihmisillä on kaikenlaisia monimutkaisuuksia meneillään ihan normaalistikin 🙂

Kaikkein kurjinta on tietenkin joutua kateuden valtaan, se on kovin yleistä kaikkien suomalaisten ihmisten keskuudessa. Itse olen hyvin tyytyväinen aina kuullessani, että jollakulla menee hyvin! Ja iloinen siitä, että itselläni menee juuri nyt tosi mukavasti, olette varmaan kaikki muutkin siitä iloisia!

Eli kateudesta irti ja eteenpäin omassa elämässä!

Voimia Lukossa haasteisiin! ..miten sinä olet tuollaiseen suohon joutunut?

Joillakin ihmisillä (näin epäsuorasti ilmaistuna), ei ole koskaan mitään ongelmia. Ongelmat ovat aina muilla ihmisillä.

Se siitä, täällä sataa ja vähän väsyttää, eilen oli niin monenlaista tekemistä. Tänään lepoa.

Aaahh… Aiheena lapsettomuus/vanhemmuus. Laitanpa lusikkani soppaan, vaikka tämä aihe ei minussa niin suuria tunteita herätäkään.

Omalta kohdaltani voin todeta, että joskus teini-iässä varmaan jokainen minut tunteva olisi veikannut minun perustavan lapsiperheen, jopa suuren sellaisen. Hoidin nimittäin paljon muiden lapsia, ohjasin lasten harrastuksia, halusin lasten pariin töihin jne. Varmaan muitakin arvauksia olisi ollut. Minä luulen monen ajatelleen, että tulen asumaan maalla omakotitalossa, hoitavan innolla puutarhaa jne. No, näin ei ole käynyt! Tänä päivänä en osaisi kuvitella asuvani maalla, enkä omakotitalossa, enkä edes kovin kaukana kaupungin ytimestä. Joskus ajattelen, että siirtolapuutarhamökki kaupungissa voisi olla kiva, mutta nyt en kaipaa mökkielämääkään. Tulevaisuudesta en toki tiedä.

Lasten suhteen olen eniten miettinyt sitä, mitä annettavaa minulla heille olisi. Oma lapsuuteni ei ollut ruusuinen ja seurasin vierestä sukulaisperheitä, joissa oli mm. alkoholismia, väkivaltaa, mielenterveysongelmia jne. Sekä äitini että isäni suvuissa on paljon joko sukulaisten välisiä riitoja tai sellaisia perhesuhteita, joissa lasten välit etävanhempiin ovat katkenneet. Olen täysi-ikäisenä saanut kuulla muutamista serkuistani. Kaikkia serkkuja en ole ikinä tavannut, yksikään serkkuni ei lähetä minulle joulutervehdystä (suhteet niin etäisiä). Pikkuserkuistani en tunne yhtäkään. Ehkä ideaalini olivat liian korkeita, mutta ajattelin aina että lapsella olisi hyvä olla omien vanhempien lisäksi sukulaisia. Omalta puoleltani en olisi tätä oikein voinut tarjota. Päinvastoin, olisin joutunut tarjoamaan sukupuun tuntemattomista ja puolituntemattomista ihmisistä, joista useat ovat kamppailleet jonkin suuren ongelman kuten päihde- tai mielenterveyshäiriön kanssa. Mielenterveyshäiriöksi luen myös esim. narsistisuuden, vaikkei henkilö olisi koskaan ollut minkäänlaisessa hoidossa mielenterveytensä vuoksi.

Suvussani sattui hiljattain nuoren henkilön itsemurha. Sitäkin olin miettinyt omalle kohdalleni. Lapsuuteni mielenterveysongelmaisten vanhempien lapsena on ollut niin raskasta, että en olisi varmaan enää kestänyt omien lasten mielenterveysongelmia tai päihderiippuvuuksia. Tuttavapiiriin kuuluu myös pariskunta, jonka lapset ovat hyvin pienestä kasvaneet sijaisperheessä. Lasten ja biovanhempien väliset suhteet ovat kyllä jääneet tosi ohuiksi. Omassa suvussanikin kun on paljon eroja ja uusperheitä, niin kyllä lasten suhteet etävanhempiinsa ja muihin sukulaisiin on todella hatarat. Joskus välimatkatkin ovat yksinkertaisesti pitkiä tai välissä on jopa maiden rajoja sekä kielimuuri. Jossain tapauksissa lapselle on jopa valehdeltu hänen isästään, mikä on sitten myöhemmin tullut dramaattisesti ilmi.

Kärsin lapsena paitsi vanhempieni mielenterveysongelmista niin myös isättömyydestä, sukulaisten puutteesta, köyhyydestä ja omien juurien (suku, taustat yms.) heikosta tuntemuksesta. Kaikki tuo oli omiaan aiheuttamaan huonoa itsetuntoa, josta kärsin vielä tänä päivänäkin. Aikuisena olen tehnyt aika paljon sen selvittämiseksi, kuka olen ja mistä tulen. Olen tutustunut aikuisena sukulaisiini ja löytänyt monenlaista murhetta, mutta tavallisuuttakin. Suvuissani ei ole juuri ollut puhumisen kulttuuria. Joku voisi ajatella, että olen aikuisena paikannut lapsuuteni puutteita. Materiaalisestikin. Voihan se olla niinkin. Olen yrittänyt tarjota itselleni asioita, joista lapsena haaveilin. Myös mm. koulutuksen ja harrastusten muodossa.

Voin mielestäni rehellisesti sanoa, että minulla olisi useamman kerran elämässäni ollut tilaisuus perustaa perhe. Joskus kun ihmisten välisestä kemiasta on jäänyt puuttumaan, on ehdoteltu ystävyyteen perustuvaa kumppanuutta. En välttämättä usko rakkauteen ensisilmäykseltä tai jalat alta vievään rakkauteen, mutta en ole halunnut perustaa parisuhdetta lapsiperheestä puhumattakaan ystävyyden tai kumppanuuden varaan. Olen kuitenkin huomannut, että paine olla sosiaalisten normien mukaisesti parisuhteessa ja vanhempi on hurjan kova. Toisaalta se on hyvä asia, sillä yhteiskunta tarvitsee uusia ihmisiä. Olen kuitenkin tiukasti pitänyt kiinni omista periaatteistani. Välillä olen moittinut itseäni liian tiukoista kriteereistä, välillä tuntenut itseni onnelliseksi ja normeista vapaaksi. Joskus käyn vilkaisemassa tuolla Parisuhde- ja perhekeskusteluissa joitakin ketjuja, enkä kyllä kadehdi ihmisten pettämis- ja erotuskia. Tuen myös erästä ystävääni verisessä huoltajuuskiistassa.

Minulla on ollut epäonnea sairastua useampiin fyysisiin pitkäaikaissairauksiin. Joku voisi nähdä yhteyksiä niiden ja stressaavan lapsuuteni välillä, mutta en sitä ajattele. Sairauksien ongelma on ollut siinä, että elämä niiden kanssa työllistää minua jonkin verran. Tiettävästi mikään niistä sairauksista ei olisi ollut lasten hankinnan este, mutta tietysti olisi täytynyt jaksaa hoitaa itsensä lisäksi lapsi/lapset. Vaikka nautinkin pikkulasten suorasukaisesta olemuksesta ja varsinkin nuorempana tykkäsin kovasti hoitaa lapsia (vasta nyt aikuisena tajuan, miten paljon minua hyväksikäytettiin lastenhoidossa ja miten rikkinäisiä ne perheet sisältäpäin olivat), en tiedä kuinka hyvin olisin jaksanut hoitaa omia lapsiani. Vaativana ihmisenä olisin tietenkin vaatinut itseltäni äitinä paljon ja myös sen takia, koska olisin halunnut tarjota jälkikasvulleni enemmän mitä itse lapsena sain. Lasten hoidon tekniikka ei pelottanut, vaan se 24/vrk työmäärä. Kaikkein pelottavin ajatus oli jäädä yksinhuoltajaksi, vaikka olin nähnyt oman äitini ja monen muun pärjäävän. Tajusin kyllä, että minulla olisi ollut heikommat tukiverkostot kuin äidilläni aikoinaan. Arvostan vanhemmuutta korkealle, mutta samalla koen surua siitä, että joka päivä monet lapset kasvavat huonoissa oloissa. Olot eivät toki ole kiinni siitä, onko perheessä yksi vai kaksi vanhempaa.

Olen myös ajatellut, että mitä tienaan tai perin, sen pyrin itse käyttämään. Itsekästä jonkun mielestä. Maksan tietenkin veroissani toisten lapsilisiä ja koulujen ylläpitoja ja teen sen ihan mielelläni yhteiskunnan jäsenenä. Muut varat kuitenkin käytän mielelläni itse, mitä muuten joutuu jollain tavalla melkein peittelemään ja häpeämään. En ole vielä tehnyt testamenttia, mutta se tuli taas mieleeni erään sukulaisen kuoltua. En ole mikään rikkaista rikkain ja pidän yksinkertaisesta elämästä, mutta minulla on ollut varaa mm. kuukausien oleskeluun kaukomaissa. Kun kerran palasin maapallon toiselta puolelta töihin ja kerroin kyselijöille matkastani, pöydästä nousi ärtyneenä pois eräs neljän lapsen matalapalkattu vanhempi. Kyselijät olivat olleet minun tavoin lapsettomia matkailusta nauttivia ihmisiä. Katseemme kohtasivat ja hymyilimme. En tiedä, mitä he ajattelivat. Minun mielessäni pyöri kuitenkin ajatus siitä, että vuodesta toiseen työpaikan kahvipöydissä on täysin luvallista puhua lapsen pottaharjoituksista ja jekuista sekä koristella työhuone oman kullanmurun taideteoksilla. Ainakaan omalla työpaikallani lapsettoman elämän nautinnoista puhuminen ei kuitenkaan ole samalla tavalla sallittua. Tämä on yksi esimerkki siitä, että lapsettomat ihmiset kuuluvat vähemmistöön. Ja sillä on sosiaalinen hintansa. Kuulun myös uskonnolliseen vähemmistöön ja se on auttanut minua todella paljon suhtautumaan kaksinkertaiseen vähemmistörooliini niin, ettei se ihan hirveästi kuormita minua. Voimakkaan sosiaalisen paineen vuoksi on kyllä tullut mietittyä mm. tahattomasti lapsettomien rankkaa kohtaloa. He olisivat halunneet lapsia, mutta joutuivat pettymään ja sitten vielä kokemaan toisten asiattomia kommentteja sekä käytöstä ko. asiasta.

Ikäni puolesta lasten hankkiminen ei taida vielä olla täysin myöhäistä. Yksinäinen nainenkin voisi yrittää hedelmöityshoitojen avulla saada lapsen. Se on kuitenkin minulle täysin poissuljettu ajatus ja on aina ollut. Kumppanin – siis hyvän kumppanin – kyllä mielelläni ottaisin. Minulle taitaisi olla melkoinen kriisin paikka, jos kumppani haluaisi vielä yrittää raskautta. En tiedä, miten siihen suhtautuisin. Minä olen kuitenkin aina halunnut lapsia. En vaan ilmeisesti ole halunnut niitä tarpeeksi. Jaksamisen kannalta esimerkiksi ajatus yhdestä lapsesta oli joskus ihan mukava. Ajattelin kuitenkin asiaa lapsen kannalta: Hänellä ei olisi sisaruksia, hänellä ei olisi minun puoleltani serkkuja eikä pikkuserkkuja (paitsi biologisessa mielessä) jne. Joku voisi sanoa, että mietin ja suunnittelen liikaa. Ehkä se on totta, mutta ainakaan nyt en kadu asiaa. Kukaties olen joskus vielä kovin katkera vanha akka.

Lukossa, erittäin mielenkiintoinen pohdinta tuo viimeisin pitkä kirjoituksesi!

Lukossa kirjoitti 3.7.2016 18:53

Olen kuitenkin huomannut, että paine olla sosiaalisten normien mukaisesti parisuhteessa ja vanhempi on hurjan kova. Toisaalta se on hyvä asia, sillä yhteiskunta tarvitsee uusia ihmisiä.

Tämä on niin totta! Mielestäni ei kuitenkaan ole hyvä asia, että joku perustaa perheen vain siksi, että olisi muiden silmissä tarpeeksi hyväksyttävä ihminen. Valitettavasti niitäkin varmasti on paljon ja pidetään hyvän perhe-elämän kulisseja yllä, vaikka oikeasti voidaan huonosti.

Lukossa kirjoitti 3.7.2016 18:53

Joskus käyn vilkaisemassa tuolla Parisuhde- ja perhekeskusteluissa joitakin ketjuja, enkä kyllä kadehdi ihmisten pettämis- ja erotuskia.

Enpä kadehdi minäkään. Välillä mietin, että olenko ilman parisuhdetta juuri siksi, että en koskaan hyväksyisi suhdetta, jossa minua kohdeltaisiin millään tavoin huonosti. Moni tuntuu sietävän todella huonoa kohtelua kumppeneilta, joiden käytös tuntuu käsittämättömän itsekkäältä ja lapselliselta.

Lukossa kirjoitti 3.7.2016 18:53

Kun kerran palasin maapallon toiselta puolelta töihin ja kerroin kyselijöille matkastani, pöydästä nousi ärtyneenä pois eräs neljän lapsen matalapalkattu vanhempi. Kyselijät olivat olleet minun tavoin lapsettomia matkailusta nauttivia ihmisiä. Katseemme kohtasivat ja hymyilimme. En tiedä, mitä he ajattelivat. Minun mielessäni pyöri kuitenkin ajatus siitä, että vuodesta toiseen työpaikan kahvipöydissä on täysin luvallista puhua lapsen pottaharjoituksista ja jekuista sekä koristella työhuone oman kullanmurun taideteoksilla. Ainakaan omalla työpaikallani lapsettoman elämän nautinnoista puhuminen ei kuitenkaan ole samalla tavalla sallittua. Tämä on yksi esimerkki siitä, että lapsettomat ihmiset kuuluvat vähemmistöön.

Pystyn hyvin kuvittelemaan tämän tilanteen, vaikka en ole sellaista itse kokenutkaan. Lasten edesottamuksia on välillä ihan hauska kuunnella, mutta ei tietenkään niin, että ne olisivat ainut hyväksytty puheenaihe. Hienoa, että sinulla on ollut mahdollisuus matkustella!

Lukossa kirjoitti 3.7.2016 18:53

Joku voisi sanoa, että mietin ja suunnittelen liikaa. Ehkä se on totta, mutta ainakaan nyt en kadu asiaa. Kukaties olen joskus vielä kovin katkera vanha akka.

Mietit asioita todella syvällisesti, mutta mielestäni tämä lapsiasia on juuri niin vakava asia, että sitä kuuluukin miettiä tarkkaan. Siinä päätetään kuitenkin sen mahdollisen uuden ihmisen elämästä - hän sen elämänsä "joutuu" elämään. Liian usein mietitään vain sitä mikä itsestä olisi mukavaa.

Tuli tuosta Lukossa tekstistä mieleen, että itse en ole koskaan tosiaan seurustellut. Enkä kyl usko että koskaan edes tuun seurustelemaan, koska en käy baareissa.
Enemmän tällä hetkellä kaipaan kuitenkin ihan vaan kaveria, jonka kanssa vois käydä esim. lenkillä, kaupungilla tai vain viettää aikaa ja jutella asioista.

Minä kun aiemmin julkistin täällä unelmiani, niin yksi oli nähdä noiden itse kasvatettujen samettikukkien kukkivan. Nyt niistä jo kymmenkunta eli melkein puolet kukkii. Sekin unelma on nyt siis saavutettu. Verhot eivät kyllä valmistuneet juhannukseksi, kuten toive oli, mutta ehkä ne vielä joskus valmistuvat.

Nyt pitäisi sitten unelmoida uusia toteutettavissa olevia unelmia, haaveita ja toiveita. Vähän on kyllä sellainen olo, että uskaltaisinko niitä enää täällä Tukinetissä paljastaa. Minulle on aika tyypillistä, että noiden unelmien tai tavoitteiden saavuttaminen ei tunnu oikein miltään, mutta epäonnistuminen (esim. nuo verhot) jää kaivelemaan pitkäksi ajaksi ja tuntuu suorastaan jotenkin musertavalta sekä häpeälliseltä.

LonelyWolf & Delffi: Kiitos kommenteista. Siirryin jo mielessäni muihin aiheisiin, kun on ollut tavallista rankempi viime viikko ja tämäkin viikko alkoi murehtien. Surettaa myös, kun kesä kuluu ihan hukkaan. Kotona neljän seinän sisällä kököttäen. Minua on neuvottu keskittymään muihin asioihin (kuin murheisiin). Se on aika vaikeaa. Kuin taistelisi vesisadetta vastaan. Viime viikolla leivoin kakun sitäkin varten. Nyt olen keskittynyt noihin parvekekukkiini. Ne muuttuvat joka päivä. Tänä aamuna oli puhjennut kaksi ruskeaa kukkaa. Aikaisemmat ovat olleet keltaisia ja oransseja. Olen ottanut niistä kuvia ja harjoitellut kameran säätöjä. Vielä ihanampaa olisi tietenkin päästä ulos kuvailemaan jotain muita paikkoja. Yritän saada itseäni maaniteltua sellaiseen. Ensi viikolla saatte haukkua minua joka päivä, jos en pääse liikkeelle täältä kopistani! Tällä viikolla ajattelin leipoa vieraille ja siivota sekä sitten viettää aikaa vieraiden kanssa. Siis loppuviikosta tulee ihan odotettuja yövieraita.

Eipä kyllä ole ollut kovin kummonen päivä tänään.

Tuli vähän masentava fiilis tänään, kun kävin ulkoilemassa eka koirien kanssa ja sitten kun kävin viel pari kertaa pyöräilemässä ja joka lenkillä tuli kaveriporukoita vastaa. Viimeisimmällä pyörälenkillä vielä lisäksi kuului pihoilta lasten naurua.
Oispa sitä itsekkin vielä lapsi, kun silloin sitä oli vielä kavereita.

Nyt aikuisena ei ole enään pahemmin kavereita, ainakaan täällä kotikaupungissa.

Lisäksi harmittaa kun en tule 3 viikkoon näkeen yhtä tallikaveria, ku se on töissä Kainuussa ne 3 viikkoa. On siis vähän tylsää käydä tallilla, kun ei ole ketään, kenen kans jutella siellä.

Hirveesti tekis nimittäin mieli jutella jonkun kanssa (mieluiten kasvotusten), mut kun ei oikein ole semmoista kaveria :/

Lisäksi tekis mieli laittaa yhelle henkilölle facebookissa viestiä, mutta kun ko. henkilö ei kyl ole facebook-kaveri, niin en kehtaa laittaa.
Pakko vain yrittää jaksaa vielä se 9-10 päivää, että hänellä loppuu loma, jolloin laitan sitten sähköpostia menemään ko. henkilölle.

Olen ollut allapäin. Aina kun ihmisiin pettyy, se tuntuu kerta toisensa jälkeen samalta. Siksi allapäin.

LonelyWolf olen kanssasi samaa mieltä! (LonelyWolfin lainaus, siis Lukossa tekstiin. Mitenköhän tuo nyt itseltäni meni... ).

LonelyWolf kirjoitti 4.7.2016 8:6

Mietit asioita todella syvällisesti, mutta mielestäni tämä lapsiasia on juuri niin vakava asia, että sitä kuuluukin miettiä tarkkaan. Siinä päätetään kuitenkin sen mahdollisen uuden ihmisen elämästä - hän sen elämänsä "joutuu" elämään. Liian usein mietitään vain sitä mikä itsestä olisi mukavaa.

Lukossa kirjoitus oli monin osin kuin omani. Itse en vaan tehnyt ulkomaan matkoja. Toki olisin voinut, mutta käytin rahat tyhmästi. Enkä minä usko, että sinusta tulee katkera vanha akka, ei itsestänikään sellaista tule 🙂

Minä olen hurahtanut vähän liikaakin kaikkeen vihreään ja kukkivaan. Saatoin taas ostaa jotain... 😳 Nyt täytyykin vetää pussin nyörit tiukkaan. On tullut osteltua kaikkea vähän kalliimpaa ja hups, tili näytti ennen kuulumattomalta tänään 😞 Siirränpä siis seuraavat tarvittavat hankinnat ensi kuuhun. Toivottavasti nuo sadeilmat väistyisivät. On niin kylmäkin. Pöytä odottaa edelleen seuraavaa liikettä, eli uusi pöytäliina vielä odottelee. Nyt on kaikenlaista menoa, mutta siivotahan ehtii aina!

Nyt pää tyynyyn, mukavaa keskiviikkoa!