Pompula kirjoitti 16.6.2016

Pöytä on edelleen puoliksi raivattu. Nyt pitää ottaa tuumaustauko, muuten vain siirtelen roinat paikasta toiseen, enkä järjestä järkevästi. Lukossa: se oli valmisliina, ei hätää! 😉

Täällä on taas monta kirjoitusta, joita haluaisin kommentoida, mutta tartun nyt ainakin ensin vain tähän. Pompula, jotenkin niin hassua että olen itse taistellut ihan samanlaisen asian kanssa jokin aika sitten. Piti saada pöytä raivattua että sain siihen uuden Vallilan liinan. Ongelma on juuri tuo että nyt ne roinat on vain siirretty toiselle pöydälle. Tämä tuntuu juuri nyt niin koomiselta. Muuten olen itkenyt koko päivän ja on ollut tosi raskasta, mutta on kai sitten hyvä merkki että näkee koomisuutta jossain touhuissaan!

Minuakin muuten houkuttelisi saada jäätelökone. Ehkä se ilo pitäisi itselleen suoda? Jos innostuisi eri resepteistä ja tekemään terveellistä jäätelöä (en tiedä onko mahdollista). Ainakin tietäisi kaikki ainesosat mitä siinä on.

Lukossa kirjoitti 16.6.2016 15:24
[...] Kuulkaa naiset, mä olen kauhean onnellinen teistä ja siitä että tällä tavalla tsemppaamme toisiamme täällä netissä 😍. [...]

Onko itse asiassa mainittu, mitä sukupuolta kirjoittajat ovat? Eikö ole ennakkoluuloista ja stereotypioihin perustuvaa olettaa, että vaikkapa neulomisen harrastuksekseen sanova olisi välttämättä nainen? Onko sillä merkitystä, onko mies vai nainen?

Desper kirjoitti 17.6.2016 0:51

Lukossa kirjoitti 16.6.2016 15:24
[...] Kuulkaa naiset, mä olen kauhean onnellinen teistä ja siitä että tällä tavalla tsemppaamme toisiamme täällä netissä 😍. [...]

Onko itse asiassa mainittu, mitä sukupuolta kirjoittajat ovat? Eikö ole ennakkoluuloista ja stereotypioihin perustuvaa olettaa, että vaikkapa neulomisen harrastuksekseen sanova olisi välttämättä nainen? Onko sillä merkitystä, onko mies vai nainen?

Mietin tuota, onko sukupuolella väliä, ennen kuin kirjoitin, mutta päätin kuitenkin käyttää noita sanoja. Sukupuoli-päättelyni ei perustunut neulomiseen, vaan PMS-oireisiin, aviomiehestä kertomiseen ja muihin vastaaviin asioihin, joista on ollut puhetta. Sukupuoliasioita on joskus tullut ajateltua ihan hirveästikin nimenomaan siltä kantilta, mikä on soveliasta missäkin tilanteessa (mm. seksuaalivähemmistöjä on tuttavapiirissä). Kirjoitin nyt niinkuin halusin kirjoittaa ja näköjään moderaattori sen hyväksyi.

LonelyWolf kirjoitti 16.6.2016 22:35
Piti saada pöytä raivattua että sain siihen uuden Vallilan liinan. Ongelma on juuri tuo että nyt ne roinat on vain siirretty toiselle pöydälle. Tämä tuntuu juuri nyt niin koomiselta. Muuten olen itkenyt koko päivän ja on ollut tosi raskasta, mutta on kai sitten hyvä merkki että näkee koomisuutta jossain touhuissaan!

Juuri tuollaista haahuilua minun toiminta on ollut. Pari päivää vietin "siivoten" tavaroita paikasta A paikkaan B ja sitten takaisin paikkaan A. Minullakin pöydät ja tasot pursuilevat tavaroita ja papereita. Erilaisia keskeneräisiä asioitahan ne useimmat ovat. Viime aikoina olen kyllä jopa onnistunut saamaan jonkun asian joskus päätökseenkin, mikä on hyvä. Tekemistä olisi silti vielä paljon 😞. Ylipäänsäkin olen huomannut, että elämäni on jäänyt ihan kesken, kun olen aikoinaan masentunut, ja nyt pitäisi jotenkin viedä niitä keskeytyneitä ja viivästyneitä asioita päätökseen - tai luopua niistä tyystin. Ei voi aloittaa alusta, eikä tyhjältä pöydältä, vaan pitää aloittaa pursuilevalta pöydältä, jostain keskeltä kaikkea. Koomisuus tuo ainakin minulle joskus lohtua tai edes sellaisen kevyemmän hetken itkun väliin.

LonelyWolf kirjoitti 16.6.2016 22:35
Minuakin muuten houkuttelisi saada jäätelökone. Ehkä se ilo pitäisi itselleen suoda? Jos innostuisi eri resepteistä ja tekemään terveellistä jäätelöä (en tiedä onko mahdollista). Ainakin tietäisi kaikki ainesosat mitä siinä on.

Googlailin vähän. Kyllähän useimmat jäätelöohjeet sisältävät kermaa, mutta löysin joitain pelkkään jugurttiinkin perustuvia reseptejä ja sitten sellaisia, joissa on osa kermasta korvattu maidolla. Eli jonkinlaisia hieman terveellisempiä jäätelömäisiä kylmiä herkkuja olisi varmaan mahdollista valmistaa. Toki ilman jäätelökonettakin voi tehdä jäätelöä ja jäädykkeitä, mutta kyllä minäkin edelleen mietin sellaisen pienen jäätelökoneen hankintaa. (Jotain hyvää yksinäisyydessä - voi harkita pieniä eriä tekevää pientä konetta, joka ei veisi kaapista ihan mahdottoman suurta tilaa.)

Keskenjäänyt elämä, hmmm Lukossa, tunnustaudun omistajajäseneksi ilman jäsenkorttiakin. Toisaalta sen kanssa on tehtävä jonkinmoinen sovinto tai menee hukkaan loputkin tästä kakusta, jota elämäksi kutsutaan. Positiivisiin asioihin tai ajatuksiin tarttuminen on keino, jota soisin harjoittavani enemmän. Eipä ihmisestä juuri mitään jäljelle jää, joten vielä tekoja tai aikaansaannoksia tärkeämpää on se, miten elämänsä kokee ja mitä siitä ajattelee. Useimmiten ajatukseni ovat ristiriitaisia ja urautuneita, mutta yritän muuttaa niitä myönteiseen suuntaan niin paljon kuin tällä päävärkillä kykenen. Ei mene joka kerta häävisti😋.
Tänään on masennuspäivä pitkästä aikaa. Huomisen koitos tuntuu ylivoimaiselta. Silti se on vain tunne, joka ei ole järjellä perusteltavissa. En ole menossa teloitettavaksi, eikä pommeja ole odotettavissa. Masennushetkellä suhteellisuudentaju on vain kateissa. Mitään todellista hätää minulla ei ole. Palastelen ahdistustani Pompulan ohjeiden mukaan 🙂. Miksi oma mahdollinen epäonnistuminen tuntuu niin suurelta asialta? Jos joku muu epäonnistuu, niin se on hetkessä unohtunut. Omat epäonnen hetket sen sijaan jäävät ikuisiksi viilloiksi ja tahroiksi. Tutkimuksen mukaan vertailu ei ole synnynnäistä, vaan se opitaan. Hyi vanhempia ja opettajia, jotka laittavat lapsiaan paremmuusjärjestykseen. Minulla on muuten ihan mukavaa olla luuserina, mutta yritys vaihtaa tuosta luokasta toiseen (menestyvämmät) tuottaa mulle ahdistusta ja epämukavaa oloa. Voihan terapeutti, mitenkä selvittäisi syyn tuohon. On alisuoriutujan angstinen päivä, eikä piiloon pääse. Menen ostamaan jäätelöä, jospa se helpottaisi. Jäätelökone olisi kiva !

Pixa kirjoitti 16.2.2016 11:21

Heipä hei 🙂🌻. Olipa jotenkin piristävä viesti sinulta. Minulla todettiin ahdistus/ paniikkihäiriö noin kuukausi sitten. Siitä saakka ollut saiaraslomalla. Sain lääkityksen ja tämä viikko on alkanut tuntumaan paremmalta jo. Ainoa asia on se että kotona ja yksinollessa en saa aikaani kulumaan millään 😐.
Tänään ihanaa kun tuo aurinko tuolla möllöttää ja pian on kevät ja sitä rataa....🌻🙂🌻.
Olen myös yrittänyt löytää netistä keskustelupalstoja mutta heikolla menestyksellä. Aika yllättävää mielestäni....
Palaillaan turisemaan ! 🙂

moi mikä lääkitysta sulle annetiin. itse aolitin 15v sitten.

Tuntuu kyllä ehkä vähän ulkopuoliselta kirjoitella tänne. Mutta noo..enpä kyl itekkään kommentoi muitten tekstejä, koska en osaa kommentoida.
Mutta tekee vaan mieli jonnekkin nyt kirjottaa (ja täähän on yleistä turinaa).

Mutta kyllä sitä itsellänikin on välillä huonompia ja välillä parempia päiviä.

Keskiviikkona oli ihan mukava päivä, kun kävin nuoremman koiran kanssa mätsäreissä ja näin siellä yhen tallikaverin, ja sitten yhen tuttavan (jolla on whippet ja greyhound).

Mutta toisinaan sitä kun käy koiran/koirien kanssa lenkillä tai yksin pyöräilemässä, niin saattaa tulla semmoinen masennus fiilis, varsinkin jos näkee kaveruksia tulevan vastaan.
Kavereita kun ei itselläni pahemmin ole täällä kotikaupungissani :/

Olisihan täällä semmoinen kuin SoKu-hanke, mutta en taida oikein uskaltaa mihinkään ryhmään lähteä mukaan. Ainakaan yksin en oikein uskalla..
Voipi olla että odotan siihen asti, että yks henkilö palaa lomalta töihin, niin ehkä sit vois miettiä uudestaan tuota SoKu-hanketta..(heinäkuun loppupuolelle luultavasti menee).

Mutta onneksi sitä ennen on tälle kesälle jotain hyvääkin tiedossa, nimittäin mökkireissu, jonne mahdollisesti tulee yks kaveri mukaan (ko. kaveri asuu noin 300 km päässä).

Onhan mulla siis muutama kaveri kyllä, mutta 2 kaveria asuu noin 300 km päässä, joten niitä nään harvoin ja yleensä vaan jutellaankin skypessä.
Lisäksi sitten tallikaveri, mutta tallikaveri asuu noin 20-30 km päässä ja hällä on poikaystävä, niin niimpä me pääasiassa nähdään vain tallilla.

Mutta tosiaan täällä kaupugissa missä asun, niin eipä mulla täällä pahemmin kavereita ole.. :/

Sosiaaliset taidot myös on itselläni vähän niin ja näin, kaupassa kyllä uskallan käydä ja tietysti koirien kanssa lenkillä ja yleensä lenkki päättyy koirapuistoon.
Mutta eipä sitä koirapuistossa pahemmin tuu ihmisten kans juteltua, yleensä kiertelen omissa oloissani..
Lisäksi tietysti välillä tulee käytyä pyöräilemässä.

Mutta muuten sitä ei kyllä tule yksin lähdettyä mihinkään..
Eli suurimman osan ajasta sitä tulee vietettyä kotona koneella istuen. Vaikka olisihan sitä kiva tehdä välillä jotain muutakin, kuin olla kotona.

Olisi mukavaa, kun olisi kaveri, jonka kanssa voisi viettää aikaa ja jonka tykö voisi vaikka mennä silloin, kun ei vaan jaksa/huvita olla kotona.
Mutta eipä ole..

Olispa aikakone, jonka avulla voisi mennä ajassa taaksepäin..niin menisin todella monen vuoden päähän takaisin ja haluaisin elää ne ihanimmat lapsuuden hetket uusiks (eli ne ajat, kun vielä oli kavereita).

Ennen kun hommaatte sitä jäätelökonetta, niin miettikää kumpi nyt oikeasti on epäterveellisempää: kerma, vai jogurtti. Terveisiä mun sipsipussilta! 😋

Ja astuin rikkomaani juomalasin palaan tänään. En oo juonu, kun 2 olutta eilen. Alkoi tökkiä. Kolmatta vähän ja tänään sen jämät. Ihana sade taas ja vaikka mitä! Miettikää kun raivaatte niitä kasoja, että tarviinko tätä? Heitänkö roskiin? Lahjoitanko? Vienkö kirpulle, vai lajittelenko samankaltaisten tavaroiden joukkoon? Mulla on nyt tää tuumaustauko.

Ei kai sillä ole mitään merkitystä kutooko sitä sukkaa mies, nainen, vai androgyyni 😋 Kunhan ei ole olio vieraalta planeetalta, ei kun se voisi olla vielä mielenkiintoisempaa 😝 😳

Minä palastelen näitä kirjoituksiani nyt ja mietin, että usein nauran ihan ääneen omalle koomisuudelleni. Sille kai eniten ylipäätään nauran, tai nauru vaikuttaa silloin aidoimmalta.

Rina kirjoitti 17.6.2016 13:24

Positiivisiin asioihin tai ajatuksiin tarttuminen on keino, jota soisin harjoittavani enemmän. Eipä ihmisestä juuri mitään jäljelle jää, joten vielä tekoja tai aikaansaannoksia tärkeämpää on se, miten elämänsä kokee ja mitä siitä ajattelee. Useimmiten ajatukseni ovat ristiriitaisia ja urautuneita, mutta yritän muuttaa niitä myönteiseen suuntaan niin paljon kuin tällä päävärkillä kykenen.

Miksi olisit Rina luuseri? En minä sinua ainakaan kutsuisi luuseriksi. Minulla on ollut noita luuseri kokemuksia lapsuudessa ja nuoruudessa, mutta nyt vähemmän. Miksi kenenkään elämä olisi sen luuserinpaa, kun kenenkään muunkaan? Elämä on kaikilla keskeneräistä aina siihen saakka, kunnes kuolee. Ainakin meille näkyvässä maailmassa. Sanoit itsekin, että tärkeämpää on se miten elämänsä kokee ja mitä siitä ajattelee, itse.

Delffi kirjoitti 17.6.2016 13:56

Mutta toisinaan sitä kun käy koiran/koirien kanssa lenkillä tai yksin pyöräilemässä, niin saattaa tulla semmoinen masennus fiilis, varsinkin jos näkee kaveruksia tulevan vastaan.
Kavereita kun ei itselläni pahemmin ole täällä kotikaupungissani :/

Olisihan täällä semmoinen kuin SoKu-hanke, mutta en taida oikein uskaltaa mihinkään ryhmään lähteä mukaan. Ainakaan yksin en oikein uskalla..
Voipi olla että odotan siihen asti, että yks henkilö palaa lomalta töihin, niin ehkä sit vois miettiä uudestaan tuota SoKu-hanketta..(heinäkuun loppupuolelle luultavasti menee).

Mutta onneksi sitä ennen on tälle kesälle jotain hyvääkin tiedossa, nimittäin mökkireissu, jonne mahdollisesti tulee yks kaveri mukaan (ko. kaveri asuu noin 300 km päässä).

Onhan mulla siis muutama kaveri kyllä, mutta 2 kaveria asuu noin 300 km päässä, joten niitä nään harvoin ja yleensä vaan jutellaankin skypessä.
Lisäksi sitten tallikaveri, mutta tallikaveri asuu noin 20-30 km päässä ja hällä on poikaystävä, niin niimpä me pääasiassa nähdään vain tallilla.

Mutta tosiaan täällä kaupugissa missä asun, niin eipä mulla täällä pahemmin kavereita ole.. :/

Sosiaaliset taidot myös on itselläni vähän niin ja näin, kaupassa kyllä uskallan käydä ja tietysti koirien kanssa lenkillä ja yleensä lenkki päättyy koirapuistoon.
Mutta eipä sitä koirapuistossa pahemmin tuu ihmisten kans juteltua, yleensä kiertelen omissa oloissani..
Lisäksi tietysti välillä tulee käytyä pyöräilemässä.

Mutta muuten sitä ei kyllä tule yksin lähdettyä mihinkään..
Eli suurimman osan ajasta sitä tulee vietettyä kotona koneella istuen. Vaikka olisihan sitä kiva tehdä välillä jotain muutakin, kuin olla kotona.

Olisi mukavaa, kun olisi kaveri, jonka kanssa voisi viettää aikaa ja jonka tykö voisi vaikka mennä silloin, kun ei vaan jaksa/huvita olla kotona.
Mutta eipä ole..

Olispa aikakone, jonka avulla voisi mennä ajassa taaksepäin..niin menisin todella monen vuoden päähän takaisin ja haluaisin elää ne ihanimmat lapsuuden hetket uusiks (eli ne ajat, kun vielä oli kavereita).

Mulla tuli kanssa ennen kun lenkkeilin enemmän, niin noita masennus oloja, kun näin kaverukset lenkillä, usein koirien kanssa. Ja silloinkin, jos näin koiran ulkoiluttajan, että ainakin tolla on toi ihana. Mikä se hanke oikein on sitten? Koirapuistossa voi alkaa vaikka moikkaamaan siellä olijoita ja sinne tulijoita. Siitä se pikkuhiljaa lähtee. Voisit ottaa itsellesi uusia pieniä haasteita. En ehdota muita, mutta Lukossa on esim. maininnut jotain kivoja. Mä haluaisin myös matkata joihinkin lapsuuden tilanteisiin takaisin ja elää ne uudelleen.

Rina kirjoitti 17.6.2016 13:24
Tänään on masennuspäivä pitkästä aikaa. Huomisen koitos tuntuu ylivoimaiselta. Silti se on vain tunne, joka ei ole järjellä perusteltavissa. En ole menossa teloitettavaksi, eikä pommeja ole odotettavissa. Masennushetkellä suhteellisuudentaju on vain kateissa. Mitään todellista hätää minulla ei ole. Palastelen ahdistustani Pompulan ohjeiden mukaan 🙂.

En tiedä ehtiikö tämä viesti enää silmiisi, mutta tiedät ehkä ilmankin, että me pidetään peukkuja pystyssä ja toivotaan parasta. Pompula taisi jo todeta, että koitokset ovat silloin tällöin hyvästä. Ja minusta tuntuu, että olet sellaisessa kunnossa, että juuri nyt on hyvä aika koitokselle.

Tuon masennuksen ja suhteellisuudentajun yhteyden olen kovastikin tuntenut nahoissani viime aikoina. Minusta on tuntunut, että ihan kaikki on minua vastaan. Liikennevalotkin, jos sattuvat vaihtumaan nenäni edestä punaisiksi. Toimintakykyni on parantunut ja välillä mielialanikin on aika myönteinen, mutta pettymysten ja epäonnistumisten sietokyky on tosi alhaalla, kuten myös luottamus omiin kykyihin. Sinä Rina olet kuntoutunut talven jälkeen hirveästi ja uskon, että nyt on hyvä hetki kokeilla jotain. Minäkin yritän koko aika laajentaa omaa mukavuusaluettani tekemällä erilaisia pieniä sosiaalisia ja toiminnallisia reviirin laajennuksia.

Rina kirjoitti 17.6.2016 13:24
Miksi oma mahdollinen epäonnistuminen tuntuu niin suurelta asialta? Jos joku muu epäonnistuu, niin se on hetkessä unohtunut. Omat epäonnen hetket sen sijaan jäävät ikuisiksi viilloiksi ja tahroiksi. Tutkimuksen mukaan vertailu ei ole synnynnäistä, vaan se opitaan. Hyi vanhempia ja opettajia, jotka laittavat lapsiaan paremmuusjärjestykseen. Minulla on muuten ihan mukavaa olla luuserina, mutta yritys vaihtaa tuosta luokasta toiseen (menestyvämmät) tuottaa mulle ahdistusta ja epämukavaa oloa. Voihan terapeutti, mitenkä selvittäisi syyn tuohon. On alisuoriutujan angstinen päivä, eikä piiloon pääse. Menen ostamaan jäätelöä, jospa se helpottaisi. Jäätelökone olisi kiva !

Tuo toteamus "ikuiset viillot ja tahrat" on kyllä hyvin kuvaava. Muistan hyvin, että sinulla oli tuo alisuoriutumisen taakka. Sitä kai voisi yrittää pohtia kysymällä itseltään, että mitä (pahaa) tapahtuisi, jos suoriutuisitkin tavanomaisen tasoisesti tai jopa ylisuoriutuisit. Ja minua kiinnostaisi tietää, kuinka kauan olet alisuoriutunut. Oliko se sinun taipumuksesi jo koulun alaluokilla vai missä vaiheessa se on tullut tavaksi. Jäätelökone ja erityisesti jugurttijäätelöt kyllä houkuttavat...

Istutin vasta äsken samettikukan taimiani lopulliseen ruukkuun. Taimet ovat niin pieniä, että sain ne kaikki mahtumaan yhteen isoon ruukkuun, vaikka alunperin suunnittelin jakavani ne kahteen eri ruukkuun. Pompula mainitsi lannoittamisesta, mutta en minä tietenkään ole mitään lannoittanut. Yksi taimista on tehnyt ison nupun, josta jo pilkottaa keltaista terälehteä. Muissakin taimissa on nuppuja, mutta vasta pieniä nupunalkuja. Kyllä minä nyt uskon, että ainakin jotkut noista kukkivatkin kesän aikana, mutta kovin vähäiset lehdet niissä on. Aika karun näköisiä siis. Istutin toiseen isoon ruukkuun kesäkukkia siemenistä, jotka olisi pitänyt istuttaa jo toukokuussa. Toukokuun reissuni ja toisaalta tuo kaiken alleen peittänyt selkäkipuni saivat minut unohtamaan istutusajankohdan. Eli varsin kokeellisia kukkaruukkuja parvekkeellani nyt sitten on 😮. Kolmanteen ruukkuun - siis siihen johon piti tulla puolet samettikukista - ajattelin käydä ostamassa jotain kaupan taimia 😀. Saanpahan sillä tavalla edes jotain rehevää ja kukkivaa parvekkeelleni 😎. Kyllä tämä viherpeukalointi on vaativa taiteenlaji. Saattaa olla, että tämän kokeiluvuoden jälkeen ostan taimeni ja kukkani kiltisti taimimyymälöistä ja nautin siemenistä lähinnä mysleissä ja salaateissa.

Delffi: Kiva kun kirjoitit kuulumisiasi. Mitä enemmän kirjoitat, sitä paremmin me opitaan tuntemaan sinut ja sitä myöten ehkä ulkopuolisuuden tunteetkin kaikkoavat. Minullakin on ystävien kaipuu, joten et ole ainoa. Tunnistan hyvin tuon tunteen, kun on vaikka yksin pyöräilemässä ja vastaan tulee iloisia porukoita. Minusta se projekti, oliko se soku vai mikä, vaikutti ihan kiinnostavalta. Siitä voisi olla apua/iloa sinulle, joten älä ainakaan hylkää sitä ennen kuin tiedät siitä enemmän. On hyvä, että sinulla on koirat, koiraharrastukset ja ratsastus. Siinä on jo monta hyvää juttua sinulle! Tarkoitan, että joillakuilla on vielä vähemmän aktiviteetteja ja ihmiskontakteja.

Delffi kirjoitti 17.6.2016 13:56

Keskiviikkona oli ihan mukava päivä, kun kävin nuoremman koiran kanssa mätsäreissä ja näin siellä yhen tallikaverin, ja sitten yhen tuttavan (jolla on whippet ja greyhound).

Mutta toisinaan sitä kun käy koiran/koirien kanssa lenkillä tai yksin pyöräilemässä, niin saattaa tulla semmoinen masennus fiilis, varsinkin jos näkee kaveruksia tulevan vastaan.
Kavereita kun ei itselläni pahemmin ole täällä kotikaupungissani :/

Hei Delffi, minulla ei ole koiria, mutta haluaisin kyllä joskus. Koirasi varmaan kuitenkin tuovat sinulle parempaa oloa ja lohtua kun on edes niiden seura olemassa. Olen luullut, että koiraharrastuksissa voisi helpostikin tutustua muihin koiraharrastajiin kun on yhteinen puheenaihe ja koiran kanssa kulkevaa saatetaan helpommin lähestyä lenkillä. Ehkä olen sitten ollut väärässä? Varmaan minulla on muitakin vääriä uskomuksia tyyliin "jos voisin tehdä niin tai näin / olla jotain muuta, niin sitten pystyisin tutustumaan uusiin ihmisiin".

Minullakin on paha tapa vertailla itseäni muihin ("muut ovat onnellisia ja ystävien ympäröimiä, minä olen aina yksin" jne). Minulle riittäisi muutama hyvä ystävä, joilla olisi aikaa tavata tarpeeksi usein. Pelkkien puolituttujen (sellaisten jotka eivät minua oikeasti tunne) seura saa minut pitemmänpäälle vain väsymään kun tuntuu, että ei voi olla ihan oma itsensä (pitää piilotella sitä, että on masentunut).

Tuntuu, että ympäriltä tulee niin ristiriitaista viestiä yksinäisyyteen liittyen, että minulla on jo pää sekaisin. Toisaalla sanotaan, että yksinäisyys pitää hyväksyä ja on ensin voitava hyvin yksin ennen kuin voi tulla muiden kanssa toimeen. Sitten kuitenkin sanotaan, että ihminen voi kasvaa vain suhteessa muihin ihmisiin. Ottaa siitä nyt sitten selvää.

Rina kirjoitti 17.6.2016 13:24

Huomisen koitos tuntuu ylivoimaiselta. Silti se on vain tunne, joka ei ole järjellä perusteltavissa. En ole menossa teloitettavaksi, eikä pommeja ole odotettavissa. Masennushetkellä suhteellisuudentaju on vain kateissa. Mitään todellista hätää minulla ei ole.

Tuo on totta, että masennus tosiaan vie suhteellisuudentajua. Masennus kertoo kaikkia muitakin valheita. Minulle se on huutanut lähes koko ikäni, että olen muita huonompi enkä minkään arvoinen. Lääkitys on nyt vaikuttanut niin, että on vähän semmoinen "tuli mitä tuli, ihan sama" -olo. Ihan kuin olisin kulkemassa kohti jotain totaalikatastrofia, mutta en vain välitä. Tarkoitan, että olen hankkinut ammattiapua ympärilleni, mutta silti kuljen kohti jotain tuntematonta uhkaa. Sitten kun se on edessä konkreettisesti, niin sanon vaan, että "se on moro" tai jotain. Tsemppiä koitokseesi!

Lukossa kirjoitti 13.6.2016 21:57

Yksinäisyydestä ja masennuksesta kun aiemmin puhuttiin. Minulle on monta kertaa ehdotettu psykiatrian poliklinikalla, että "voiko joku tulla kanssasi" tai "voiko joku tulla seuraksesi".

Ihmetyttää vaan se, miten usein tuota on nyt ehdotettu ja mietin miltä se tuntuu sellaisten potilaiden korvissa joilla ei ole ketään ketä pyytää. Eipä minullakaan juuri ole.

Onko heillä sitten ollut joku syy olettaa, että et pärjäisi siellä yksin?
Minulta ei ole koskaan missään kysytty tuota ja jos kysyttäisiin, niin ajattelisin varmaan, että enkö tännekään kelpaa yksinäni ja olenpa surkea kun minusta ei kukaan välitä niin paljoa, että lähtisi mukaani. Tuntisin suurta arvottomuutta. Oikeastihan siinä tilanteessa kuuluisi olla tyytyväinen, että pystyy hoitamaan asioitaan ihan yksin. Masennus pilaa senkin ajatuksen.

Minulla on nyt sairaslomalla ollut kummallinen kriisi siitä, että minun pitäisi jotenkin ulospäin nyt todistella, että olen tosiaan masentunut ja epäilen että joku ei sitä ehkä usko ja arvostelee sairaslomaani. Ihan kuin minulla ei nyt olisi lupaa voida minään hetkenä paremmin kun kerran olen sairaslomalla ja olen saanut masennus-diagnoosin. Jos välillä voin paremmin, niin siitä tulee syyllinen olo. Kyllä ihmisen mieli on hölmö.

Rina kirjoitti 15.6.2016 17:37

Tuo arvokysymys sai mut ymmyrkäiseksi. Moni arvo on niin sisäistynyt, ettei sitä tule edes ajatelleeksi. Rehellisyys on monesti se ykkösarvo, mutta toisaalta tutkimuksen mukaan ihmiset puhuvat valkoisia valheita huomattavasti enemmän kuin yleisesti ajatellaan. Valkoiset valheet ovat osa sosiaalista taitoa, sillä "totuuden" tai siis mielipiteen julkituominen negatiivisessa muodossaan voi aiheuttaa melkoisia konflikteja. Ehkä se aitous ja rohkeus vaativat sittenkin madallettua profiilia, mikäli haluaa tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa siis loukkaamatta tai ainakin ilmaisemalla rakentavasti sen, mikä negatiivista on. En tykkää yhtään esim. Poliittisista ympyröistä, missä haukutaan suorasanaisesti vastapuolta. No, ei se edes kuulosta aidolta, vaan keksityltä (kun hakemalla syitä haetaan).
Onko inhimillisyys arvo? Muista välittäminen, yksilön huomioonottaminen. Taustojen ymmärtäminen. Luonnon kunnioittaminen ja suojeleminen. Jotain tämäntapaista tuli mieleeni 🙂🌻.

Minunkin mielestä tämä arvo-asia on vähän sellainen liukas saippua, josta en saa otetta. Arvot ovat liian lähellä, että niitä kunnolla tajuaa ja siksi sitä on voinut tukahduttaa jonkun puolen itsestään (elänyt arvon vastaisesti). Se taas on ainakin osasyy masennukseen. Arvot voivat olla myös väärässä tärkeysjärjestyksessä. Jos ehdoton ykkösarvo on rehellisyys ja silti kertoilee sujuvasti valkoisia valheita, niin silloinhan kaikki ei ole kohdallaan. Silloin "sosiaalinen sulavuus" pitäisi olla arvona korkeammalla kuin rehellisyys. Se voi aiheuttaa sisäistä ristiriitaa, jos ei syystä tai toisesta tunne voivansa olla täysin rehellinen. Siinä on sitten se toinen probleema, että missä menee kohteliaisuuden ja teeskentelyn raja? En minäkään kannata mitään totuuden huutelua päin kenenkään naamaa, jos se voi loukata. Mutta voiko silloin valheen sijaan olla vain hiljaa? Tai muotoilla sanansa varovaisemmin ja kiinnittää huomiota äänensävyyn? Mielestäni myös sillä on merkitystä puhutaanko small talk -tasolla vai syvällisemmin. Small talk:iahan ei ole tarkoitettukaan niin tosissaan otettavaksi, vaan vain jään rikkojaksi ja tunnelman luojaksi. Ystävien kesken en ehkä hyväksyisi edes valkoisia valheita.

Arvona tulee mieleen myös terveys. Jos tästä arvosta huolimatta ei huolehdi omasta terveydestään niin hyvin kuin voisi, niin eikö se silloin aiheuta masennustakin. Esimerkiksi työ voi mennä arvona terveyden ohi, vaikka järjestyksen pitäisi olla päinvastainen. Kyllä inhimillisyys on arvo ja sen merkitys korostuu tässä kylmässä ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Sillekin voi asettaa vastapariksi työn. Suostuuko palamaan loppuun töissä vai vetääkö rajan siihen mikä on omasta mielestä inhimillistä?

Nyt tulee tästä kellonajasta mieleen, että en elä vieläkään sellaisen arvon mukaan kuin "normaali päivärytmi". Arvostan enemmän hetken mielihyvää/huojennusta, joka tulee siitä, että saan ajatukseni suollettua tänne nettiin. Ja sitten ihmettelen miksi voin huonosti.