Eilisessä Helsingin Uutiset -lehdessä oli kolmekymppisenä masennuksen vuoksi eläkkeelle jääneen naisen haastattelu. Juttu löytyy myös netistä: http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/383939-talta-tuntuu-jaada-elakkeelle-alle-kolmekymppisena-masennuksen-sairastanut-kertoo

Onko kokemusta tappavasta väsymyksestä? Psykiatri oli kirjoittanut minun väsymyksen olevan tappavaa. Aika ajoin tulee väsymys joka tuntuu myös fyysisenä kipuna. Sitalopraami on vielä kokeilematta lääkkeistä, sitä kai psykiatri seuraavaksi kokeilee minulle. Pelkään lihomista, jos ruokahalu kasvaa sen myötä?

Liiza2, mä syön essitalopraamia, eikä se mua ainakaan ole lihottanut (vaan se, mitä olen muuta suuhuni pistänyt 😉). Kyllä kai tuo kääke jossain määrin tehoaa, mutta saman saattaisi tehdä placebo, kuka tietää 😋. Mä luulen, että psykiatrisi vain kuvasi väsymystäsi sanalla "tappava" , tuskin hän tarkoitti, että se sananmukaisesti tappaa. Tuntemuksesi on niin voimakas, että se tuntuu ihan fyysisesti kipuna. Masennus tekee ikäviä tepposia ☹️.
Kaivelin muististani, että Lukossa tuumasit joskus, että suret masennuksen takia hukkaan heitettyjä vuosia. Jäi takaraivooni, sillä mulle se kuullosti vieraalta. Tarkoitan, että jos ajattelisin noin, niin saisin surra, että suurin osa elämästäni on mennyt hukkaan. En kuitenkaan muista ajatelleeni noin. Koen kyllä valitettavana, että meikän taakka on näin raskas kantaa, ettei tahdo jaksaa, mutta pidän arvokkaana kuitenkin kaikkia näitä hetkiä tuskasta huolimatta. Ei siitä tuskasta mitään hyötyä ole, eikä se jalosta tms., mutta se on kuitenkin ainoa elämä, mitä mulla on ja on ollut. Hukkaan heitetty elämä on elämätön elämä, ja sitähän tämä ei kuitenkaan ole, koska olen elänyt juuri niin hyvin tai huonosti kuin olen kulloinkin jaksanut. Ei sillä hyttysen elämälläkään paljon virkaa ole (paitsi linnunpoikasen ravintona), mutta silläkin on arvokas elämä. Tai ainakin minä koen niin😋, vaikka ne pistävätkin.

Kyllä on kokemusta väsymyksestä. Minusta tuo tappava väsymys on kamala termi, en kyllä ala sitä käyttämään. Miten joku lääkäri voi noin sanoa Liiza2? Vai kuka se nyt oli. Muisti pätkii taas. Ja anteeksi, huomasin vasta, että olen kerta toisensa jälkeen kirjoittanut nimesi väärin Liiza2 😟

Voi kun voisitkin Rina tulla. Olen monesti toivonut, että olisi sellainen ystävä, jonka kanssa voisi yhdessä tehdä kotiaskareita. Hän samalla auttaisi ja kannustaisi. Makaan taas sängyssä, sain vähän tiskattua. Siinäpä tämän päivän tekemiset. Ruokaa pitäisi saada laitettua.

Kiitos Lukossa artikkeli linkistä. Minua syö, että on unelmia joihin en kykene. Kun jokapäiväinen jaksaminen on sitä, että hyvä kun saa jotenkin asiat hoidettua, niin unelmat lentää kyllä taivaan tuuliin.

Ostin sitä E-Epaa jokin aika sitten ja tänään se sitten nousi suuhun. Aiemmin on möllerit jääneet, kun ne nousevat suuhun. Tämä ei ollut niin paha maku. En ymmärrä miksi näin käy? Juon paljon vettä, että kaikki pillerit menevät alas, vaan ei nämä kalaöljykapselit halua pysyä siellä.

Annan itseni levätä tänään, että jaksaisin loppuviikon. Olisi menoja. Tänäänkin tekisi mieli mennä ulos, mutta se olisi taas huomiselta pois. Pysyn siis petissä.

Liiza2 kirjoitti 28.4.2016 16:20
Onko kokemusta tappavasta väsymyksestä? Psykiatri oli kirjoittanut minun väsymyksen olevan tappavaa. Aika ajoin tulee väsymys joka tuntuu myös fyysisenä kipuna.

Jaa-a. Enpä ole ennen ajatellut yhteen sanapareja 'tappava' ja 'väsymys', mutta kyllähän ne voi toisiinsa liittää. Olen kyllä kokenut hyvin hyvin voimakasta väsymystä, johon lisäväriä on tuonut masennuksen ja somaattisen sairauteni liitto. Minullakin oli talvella kipuja sekä jaloissa että käsissä. Ei niille oikein muuta syitä ollut kuin masennus. Siis masennukseenhan osalla kuuluvat kivut. Olin kyllä talvella niin väsynyt, että jokaisen pakollisen käynnin (esim. kauppa tai lääkäri) jälkeen kaaduin väsymyksestä sohvalle, jossa sitten toivuin pitkän aikaa. Ruoanlaittoakin harrastin niin, että seisoin hetken, lepäsin tuolilla, seisoin hetken, lepäsin tuolilla jne. Yksinkertaisesti pidempään seisominen oli liian raskasta. Ulkona kävely tuntui kuin olisi ikuista vastatuulta vastaan kävellyt, vaikka todellisuudessa ei ehkä yhtään tuullutkaan. Miten sinulla Liiza on tuon työelämän kanssa, muistelen että jossain vaiheessa kirjoittelit, että ehkä ryhtyisit tekemään osa-aikaisesti työtäsi? Muistanko väärin?

Olin tänään puhelimitse yhteydessä hoitotahooni, kun oli siirrettävä tapaamisia. Kun kerroin siivoamisestani, niin sieltä toppuuteltiin ja kehoitettiin lepäämään. Näin hullu tilanne on... Siis minulla on ollut paljon kaikenlaista touhuamista viime vuosina. Vaikka olen ollut masentunut, olen vihoviimeisillä voimin yrittänyt tehdä asioita. Työpaikalla minua kehotettiin hakeutumaan sairauslomalle, kun vain istuin useamman päivän kykenemättä tekemään mitään. Kotona saatoin lämmittää ruokaa mikrossa ja unohtaa ruoan sitten mikron sisälle kylmenemään. Joskus puolestaan katsoin mikroon, kun yritin arvailla, olenko jo syönyt sinä päivänä vai taas unohtanut ruoan mikroon. Kuten kerroin hoitotahoni yrittää nyt kannustamalla auttaa minua tekemään rästitöitäni, mutta sieltä myös yritetään suitsia turhanpäiväistä touhuamistani ja pingottamista, johon olen vaativuuteni vuoksi taipuvainen.

Lukossa, muistat oikein. Toiveena on, että osatyökyvyttömyyshakemus menee läpi ja voisin aloittaa osa-aikatyön.

Olen huomannut että esim psykologi ja mieheni patisti liikuntaa harrastamaan ja psykiatri ja fysiatri sanoivat ettei masentuneelle sanota "ota itseäsi niskasta ja liiku". Niin ristiriitaista😑❓ Eräs tuttuni on töissä mt-kuntoutujien asuntolassa ja he kehottavat kuntoutujia esim petaamaan sängyn ja kaikkeen toimintaan edes vähän.

Ensimmäistä kertaa kirjoittelen tänne ja vähän jännittää. En ole aikaisemmin kovin paljoa kenellekkään omasta sairaudestani puhunut. Luukunottamatta tietenkin tuota omaa lähipiiriä joka on tavallaan vähän väkisinkin nähnyt minut huonoimpina hetkinäni ja ollut tukena.

Minulla on takanani useampi masennusjakso elämässäni ja ensimmäisen kerran sairastuin vaikeaan masennukseen, koulupelkoon ja pakko-oireiseen häiriöön 9-vuotiaana. Siitä asti olen syönyt myös erilaisia mielialalääkkeitä. Edellinen masennusjaksoni oli vuonna 2011 ja nyt taas tänä keväänä muutama viikko sitten sain diagnoosiksi tuon tutun F32.2 vaikea-asteinen masennustila, sekä F41.1 yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (mikä on kulkenut mukana koko ajan). Näiden väliin mahtui melkein neljä vuotta hyvää tasaista aikaa, jonka aikana sain paljon aikaan ja tunsin oloni melkein normaaliksi ihmiseksi. Jostain syystä mulla oli sellainen olo, etten mä nyt enää uudestaan masennu. Kasasin itselleni liikaa vastuita ja yritin yli oman sietokykyni ja se seinä tuli vastaan nyt sitten viime helmikuussa, vaikka aloinkin oireilemaan jo viime marraskuussa. Sitä vaan jotenkin kielsi itseltään kaiken.

Kolme viikkoa sitten kotiuduin sairaalasta vietettyäni siellä pari viikkoa, kuulemma itsemurhariskin takia. En mä varsinaisesti kokenut, että olisin ollut itsetuhoinen vaikka viiltelinkin ahditukseen. Lääkäri kuitenkin suositteli osastohoitoa ja menin sinne sitten ihan omasta tahdosta.

Nyt kotona ollessa olot vaihtelee lähes päivittäin. Välillä olen niin väsynyt etten pääse edes sohvalta ylös. Kotitöitä en juurikaan jaksa tehdä ja tää siivottomuus ahdistaa välillä. Ruokahalu on lähestulkoon kokonaan kadonnut ja mikään ruoka ei maistu miltään ja syömisestä ei saa minkäänlaista nautintoa. On mulla myös päiviä, että tunnen oloni pirteämmäksi ja saan käytyä kaupoilla yms. mutta ne vievät aina hirveästi voimia. Tämä saamattomuus ja jaksamattomuus ahdistaa. Tuntuu kauhean raskaalta olla taas täällä kuopassa, kun tietää millaista se oma elämä parhaimmillaan oli. Se miten pääsisin takaisin sinne mistä putosin, tuntuu tällä hetkellä kovin kaukaiselta...

Rina kirjoitti 28.4.2016 14:36
Lukossa, hyvä, että tunnustit niistä hoitotahon kahveista 🙂😉. Hörpi ne vaan ilolla, saat ilmaiset kahvit 🙂 ja toivottavasti pullaa kans.

Heh, Rina... Tekee mulle hyvää puhua tästä aiheesta, sillä itse asia tuntuu edelleen häpeälliseltä. Mua ei hävetä hoidon piirissä oleminen, vaan se että minuun käytetään verorahoja. Kaikenlaisen "ylimääräisen" saaminen on kaikkein kamalinta. Olen myös ahdistunut siitä, miten tiiviisti saan tapaamisia, kun tiedän että joillain muilla potilailla on vähemmän tapaamiskertoja. Olen myös huono ottamaan vastaan apua, lahjoja, huomionosoituksia jne. Kaikesta sitä voi ahdistua!

Rina kirjoitti 28.4.2016 14:36
Sä Lukossa vaadit itseltäsi aika tavalla, kertoilitkin, että olet ns. vaativa persoonallisuus. Joku siihenkin on syynä, en usko, että se olisi millään muotoa synnynnäistä. Ja masennusta ja uupumistahan se aiheuttaa, kun ei riitä itselleen, eikä tämä nykyajan työelämä auta siinä tippaakaan, kun vaatimukset ovat koko ajan koventuneet. Voisitko ajatella, että vaativuuden taustan selvittäminen voisi auttaa sua? Nyt ruoskit aika tavalla itseäsi. Hoidettavat asiat pitää hoitaa (jos jaksaa), mutta minuuden sitominen suorittamiseen on raskasta. Taas pälpätän täällä, anna mulle vitsaa. Eihän juurtuneista tavoista kukaan irti pääse noin vain, eikä ainakaan hyvää tarkoittavista tuupiskeluista johtuen.

En anna vitsaa. Juurtuneista tavoista irti pääseminen on juuri se ongelmakohta. Ja voin vakuuttaa, että joistain jutuista olenkin päässyt irti. Olen siis aiemman masennukseni yhteydessä käynyt pitkähkön yksilöterapian, jossa näitä asioita ruodittiin. Elin lapsuuden kahdestaan mt-ongelmaisen yh-äitini kanssa ja elämä oli monin tavoin minulle pelottavaa ja turvatonta. Jo lapsena vaadin itseltäni paljon, sillä se oli yritys kontrolloida elämää tehden siitä turvallisempi. Olin koulussa hikari, harrastin eri asioita oikein tosissani ja noudatin kurinalaista viikko-ohjelmaa. Muistan myös jo lapsena tehneeni itselleni kirjallisen "kehityssuunnitelman". Edelleen vaativuus on tapa, joka nostaa päätään erityisesti turvattomuuden tunteiden iskiessä. En ole kuitenkaan enää lainkaan yhtä vaativa kuin aiemmin, mutta piintyneistä tavoista on tosi vaikea päästä irti. Minusta tuntuu, että vertaistukiryhmä (vaativien) voisi auttaa tai jonkinlainen treenausryhmä, jossa keskityttäisiin vaativuuteen. Myös yksilöterapia, jossa oikein treenattaisiin uusia toiminta- ja ajattelutapoja, eikä vain pohdittaisi syitä ja seurauksia, voisi auttaa. Koen ymmärtäväni syistä aika paljon, mutta ajatuksia on vaikea muuttaa eikä tunteista meinaa saada ajoissa kiinni, jotta niitä saisi hillittyä. Ja juuri kuten kirjoitit, hankalinta on se, että ympäröivä todellisuus koko ajan ruokkii vaativuutta. Kaiken voisi tehdä paremmin ja tehokkaammin: työt, kotityöt, kierrätyksen, suhteet ystäviin, vapaa-ajan vieton, ajankohtaisten asioiden seuraamisen jne. Rennoksi ajankuluksi tarkoitettu naistenlehti sisältää vähintään kymmenen asiaa, jotka voisi tehdä paremmin: siivoa vaatekaappisi, helli kevätihoa, käytä vähemmän rasvaa ruoanlaitossa, pidä yhteyttä sukulaisiisi, laita parveke kesäkuntoon, uudet verhot kesäksi... Tässä muutamia asioita, joihin vaativan mieli tarttuu väkisinkin. Onneksi sentään osaan jonkin verran ohittaa olankohautuksella, mutta sisuksissa usein möyrii riittämättömyyden tunne, jota erilaiset turvattomuuden, epävarmuuden ja ristiriitojen häivähdykset ruokkivat. Olen aika huono kestämään esim. työelämän erimielisyyksiä. Nyt masennuksen yhteydessä ongelmana on sekin, että liikkeelle päästäkseen ja toipuakseen on ihan pakkokin pakottaa itseään jonkin verran. Minulle itseni pakottaminen on kuiten veitsenterällä kiikkumista. Joskus se onnistuu ja välillä taas epäonnistuu aiheuttaen morkkista. Rina sinäkin kirjoitit jotain sellaista, että aamupäivällä suunnittelet isoja urakoita, joita et sitten ehdi toteuttaa. Minulla on samaa vikaa ja välillä yritän vahingossa pakottaa itseäni mahdottomiin tehtäviin. Niissä epäonnistuminen tuo morkkista, vaikka tajuaisin tavoitteen olleen liian suuri. Minulle tulee epäonnistumisista voimakas ahdistumisen tunne, vaikka kukaan muu ihminen ei olisi ollut tietoinen asiasta. Siis kun asetan itselleni tavoitteen (esim. tee tänään borssikeittoa) ja se jää toteutumatta vaikka hyvästäkin syystä, tunnen voimakasta morkkista. Morkkis saattaa olla niin voimakas, että tarvitsen ahdistuslääkettä tunteiden tasaamiseen. Ja hullua on, että kukaan muu ei ole edes ollut tietoinen keittotavoitteesta, eikä sillä ole mitään vaikutusta mihinkään. Vastaavasti isompiin tehtäviin liittyy isommat morkkikset. Tässä syitä, miksi joudun todella ylittämään itseäni niitä rästitöitä tehdessäni. Ja tarvitsen paljon aikaa, kun osa päivistä menee ahdistukseen ja ahdistuksen hoitoon.

Rina kirjoitti 28.4.2016 14:36
Tehtäviä, lepoa, huilausta, tehtäviä. Noin se mullakin menee. Säännönmukaisesti aamupäivällä olen tomera ja kuvittelen saavani maailman valmiiksi iltaan mennessä. Iltapäivällä eli nyt mua alkaa hieman ahdistaa, ja joudun keventämään. Illalla saatan olla taas innostunut, mutta silloin pitää mennä maate. Eli hirveästi en saa aikaan.

Tuon tehtävien ja levon vuorottelun suhteen ollaan samanlaisia, mutta minä en huomaa tuollaista vuorokauden aikoihin liittyvää vaihtelua itsessäni. Sinä tosin oletkin pidemmällä masennuksesta toipumisessa.

Rina kirjoitti 28.4.2016 14:36
Sellaisena päivänä, kun on mentävä kotoa pois joko hoidettavan asian tai jumpan takia, mulla on melko normaali fiilis. Mitä kiireempi on lentää paikasta toiseen, sitä parempi mulle. Fokus on silloin tehtävässä, eikä päässä pyöri liikoja niinkuin kotona touhutessa.

Minulla on tavallaan samaa, mutta en koe fiilistäni melko normaaliksi, vaan olo on koko ajan lievästi hermostunut ja ylivirittynyt. Asioimispäivän päätteeksi on usein tosi väsyneen tyytyväinen fiilis, mutta seuraavana päivänä tarvitsen yleensä kotipäivän tasatakseni fiiliksiäni. Ainakaan toistaiseksi en ole jaksanut peräkkäisinä päivinä hoitaa asiointeja tai edes ulkoiluja, mutta toivottavasti sekin aika vielä tulee. Kotona tosiaan pyörii ajatuksia päässä, mutta kotona saa myös ladattua akkuja uusia haasteita varten.

Rina kirjoitti 28.4.2016 14:36
Just tuo päättämisen vaikeus ja sen aiheuttama ahdistus! Olis paljon parempi kuin olisi vain yksi vaiihtoehto, ettei tarvitsisi päättää. Autojutussakin minun piti päättää, mihin päädyn: yritetäänkö korjata vanhaa vai alanko etsiä uutta. Ihan kamalaa, hui. Mä olen myös niin turvallisuushakuinen, etten kykene muuttamaan niitäkään elämänkohtia uusiksi, jotka sitä vaatisi. Kainalosauvoillakin voi kävellä silloin, kun pelkää menettävänsä jalkansa.

Kirpputorille ajattelin kesällä raastaa tavaroita. Aamulla tätä ajattelin ja siitä innostuin. Mutta hui hai, ei sitä tunnelmaa nyt ole. Näin se menee😋.

Minäkin olen turvallisuushakuinen. Pahastikin! Tosin mietin kerran sellaista, että kun elämässäni oli masennusten välinen ei-masentunut jakso, niin silloin uskalsin hyvillä mielin ottaa vastaan tavanomaisia haasteita (vaihtaa paikkakuntaa, hakea töitä, suorittaa opinnot loppuun, aloittaa harrastuksia, olla aktiivinen sosiaalisesti). Masentuneena maailma tuntuu uhkaavammalta ja riskit mahdottoman suurilta.

Kirpputorisuunnitelma kuulostaa hyvältä. Toivottavasti jaksat pitää siitä kiinni. Minullakin olisi jotain kirpputorille vietävää, mutta en taida ryhtyä itse myymään, kun tavaraa on sen verran vähän. Varmaan annan vain niitä hyväntekeväisyyskirppareille.

Liiza2 kirjoitti 28.4.2016 19:51

Lukossa, muistat oikein. Toiveena on, että osatyökyvyttömyyshakemus menee läpi ja voisin aloittaa osa-aikatyön.

Olen huomannut että esim psykologi ja mieheni patisti liikuntaa harrastamaan ja psykiatri ja fysiatri sanoivat ettei masentuneelle sanota "ota itseäsi niskasta ja liiku". Niin ristiriitaista😑❓ Eräs tuttuni on töissä mt-kuntoutujien asuntolassa ja he kehottavat kuntoutujia esim petaamaan sängyn ja kaikkeen toimintaan edes vähän.

Liiza: Pidän peukkuja tuon hakemuksen puolesta! Se olisi varmaan helpotus.

Tuo masentuneen patistaminen taitaa olla kaksiteräinen miekka. Masentuneenkin pitäisi tehdä asioita, mutta kuitenkin voimiensa rajoissa. Monilla masentuneilla on uupumus takanaan ja masennukseen sisänsäkin kuuluu vähäenergisyys, niin kovin ihmeellisiä suorituksia masentuneilta ei voi vaatia. Liikunta voi varmasti olla hyödyksi, mutta jos joku sattuu esimerkiksi aidosti vihaamaan liikuntaa, niin patistaminen voi olla vain inhottavaa kiusaamista. Liikunnan lisäksi tai sijasta jokin muukin asia, vaikka käsityöt, leipominen tai musiikin kuuntelu, voivat uskoakseni tuottaa ihan samanlaista hyvää.

Virvatuli89: Tervetuloa joukkoon kirjoittelemaan. Sinun tapaus vaikuttaa onin tavoin samanlaiselta kuin omani. Minunkin on jälkikäteen arvioitu kärsineen masennuksesta jo lapsena, vaikka silloin en minkään hoidon piirissä ollut. Ensimmäinen virallinen masennusjaksi minulla oli parikymppisenä, toinen muutama vuosi sitten ja nyt on menossa kolmas jakso. Lasken kyllä tavallaan tämän masennuksen vasta toiseksi, koska koen etten koskaan kunnolla parantunut pari vuotta sitten olleesta masennuksestani. Minullakin oli ensimmäisen masennuksen jälkeen vahvasti sellainen olo, että enää en masennu, koska olen käynyt terapiat ja kaikki. Samoin kuin sinä, otin itselleni paljon vastuita työelämässä jne. Minäkin olin tämän masennuksen vuoksi osastohoidossa ja sen jälkeen kotona "tosi pohjamudissa". Minulla oli vielä tammi-helmikuussa mahdottoman vähän voimia mihinkään ja päivittäin oli paljon ahdistusta. Olen täällä kirjoitellutkin siitä, miten rankkaa on ollut tehdä kotitöitä vähillä voimilla. Ja tosiaan kauppareissut vievät edelleen voimia paljon. Mun olo ja jaksaminen on kuitenkin selvästi parantunut nyt kevään aikana. Toivon, että sulle käy samoin. En minäkään vielä näe sitä hetkeä, että pääsisin palaamaan ns. normaalielämään. Suosittelen sinulle, että pidät huolta syömisestä, vaikka mikään ei maistuisikaan. Ja niitä kotitöitäkin kannattaa tehdä vaikka pikkuriikkisen joka päivä, sillä ympäristö vaikuttaa mielialaan. Jos sinua kiinnostaa, niin jatka kirjoittelemista tähän ketjuun. Meitä on tässä useampi masentunut mukana ja kaikenlaisesta arkipäiväisestä keskustellaan, välillä syvällisemminkin sävyin.

Meinaa hermo mennä. Tein eilen suunnitelmamuutoksen ja päätin tehdä kotityöpäivän, koska kotona on hirveästi töitä eikä niiden tekemiseen yksi eilinen riittänyt. Tänään olen sitten jatkanut viime viikolla aloittamaani puhelintyötä parin firman palveluista. Kilpailutin jo niitä ja päädyin yhteen päätökseen (huoh, päätöksen teko on niin raskasta). Nyt kuitenkin kuulin, että olen muka puhelimitse jo tehnyt toisen firman kanssa sitovan kaksivuotisen sopimuksen. Nyt sitten riitelen tätä asiaa ja olen valmis etenemään kuluttaja-asiamiehelle. Eikä tämä ole ainoa firma, vaan erään toisen firman kassassa makaa kohtuullinen rahasummani tuotteesta jonka palautin. Nekin rahat pitäisi jaksaa sieltä tapella itselleni, kunhan voimia on tarpeeksi. Yksi homma kerrallaan. Mutta vaikka nytkin pyjama päällä (hitsi olisi pitänyt pukea päivävaatteet ajoissa) täällä sohvalla käyn puhelintaisteluita, on tämä kuitenkin suurta edistystä tammikuuhun, jolloin pelkkä ajatus puhelinsoitoista olisi saanut itkemään sekä lyyhistymään väsymyksestä.

Nyt en pääse oikein palstailemaan, kun on tämä viikonlopun paussi. Yritän olla huomaavainen kotona, ettei yhteinen aika menisi kiinni ruudussa🙂. Äkkiseltään luin viimeisimmät viestinne, pari asiaa pisti silmään 😉. Lukossa, kerroit, että ahdistus seuraa sulla epäonnistumista. Mulla taitaa mennä toisinpäin eli ahdistuksen seurauksena on se epäonnistuminen ? Sitten, jos ja kun joku asia menee pieleen, koen selvää masennusta, mutta en ahdistusta. Masennus=ei tästä tule mitään, eikä mihinkään minusta ole. Sanoit Lukossa, masentuneesi pahemmin nyt tammikuussa, niinhän se oli? Sama vika Rahikaisella, tammikuussa iski pahemmin. Se on muutenkin kuukausista pisin ja ankein, ainakin mulle.
Saattaa olla, että olen piristynyt vauhdilla, mutta en ole vieläkään täysin ok. Näitä huonoja hetkiä päivässä tulee edelleen. Huomaan myös, että kahta aktiivista päivää peräkkäin en oikein jaksa. En oikein osaa sanoa, miksi päivän sisällä on niin paljon vaihtelua. Pitäisi lyödä aivot pöydälle ja tarkastella niitä.
Lukossa: Lapsi, joka teki kehityssuunnitelman itsestään! Luullakseni harvinaista. Mä taas pinnasin koulusta, mutta vasta lukiossa. Silloin alkoi suorittaminen ahdistaa. Menin piiloon päiväksi. Siinä olisi ollut kuraattorille töitä, mutta pinnasin sen verran harvaan, ettei sitä huomattu. En voinut kuvitella meneväni kouluun ilman täydellistä osaamista, mutta jos en ollut jaksanut /ehtinyt lukea läksyjä, niin mun oli pakko jäädä pois tunneilta. Ahdistuksen takia. Nyt täytyy tällä erää lopettaa. Kiva, että olet kumminkin kuntoutumassa, Lukkis. Sait sen kilpailutusjutunkin tehtyä🙂👍.
Tervetuloa, Virvatuli89 . Tänne mahtuu kirjoittelemaan, ja täällä tapahtuu. Hyvä paikkaon minunkin ollut purkaa tuntoja ja täällä "tapaa" sympaattisia immeisiä 🙂

Lukossa, harmillisia juttuja sinulla. Toivon että asiat järjestyy parhain päin.

Mua pelottaa vähän, kävin sydämen rasituskokeessa ja vähäistä (?) Hapenpuutetta löytyi sydämestä😭
Lisätutkimuksia tulenee kunhan työterveyskääkärin luona käyn kuuntelemassa näitä tuloksia. Stressi on varmasti osasyy tähän.

Ja sitten vielä tuli hampilääkärille kutsu, minä olen ikäni ollut porakammoinen - ei auta. Otettava on vastaan mitä tulee.

Ihan kuin nyt kuulostelisin rintatuntemuksia herkemmällä korvalla. Nytkin koskee.

Virvatuli89 minkälaista se oma elämä parhaimmillaan oli?

Voi Lukossa! Ennen nuo asiat meni: tarjouspyyntö, tarjous, tilaus, tilausvahvistus. Kylläpä on firmat oppineet kärkkäiksi.

Olipa päivä! Nyt meditoin, kuunnellen linnunlaulua. Ja nautin auringonpaisteesta. Jotain tässä vielä ehtisi tehdä. Ja juu, en taas nukkunut koko viime yönä. Aavistelinkohan jo tulevaa päivää?

Tää päiväkin nyt meni vähän ohitse, kun tuli herättyä vasta puoli neljältä. Oma unirytmi on kyllä tällä hetkellä ihan sekaisin, mutta olen koittanut ajatella ettei mun nyt tällä hetkellä tarvitse siitä murehtia. Kunhan saa riittävästi lepoa ja tulee nukuttua. Huomenna pitäisi lähteä ostoksille etsimään hääpuvun kanssa natsaavat kengät. Ollaan miehen kanssa menossa kuukauden kuluttua naimisiin ja jännittää kyllä niin pirusti, vaikka samalla on kauhean innoissaan ja onnellinen. Nää hääjärjestelytkin on aiheuttaneet mulle nyt hurjasti stressiä, ennenkö tajusin hellittää ja delegoida osan hommista muille. Jostain syystä ajattelin, itse pitäis kaikki jaksaa ja valitettavasti vaadin itseltäni usein ihan liikaa ja tavoittelen täydellisyyttä. Meidän tilanteesta tekee haastavan, kun mies on samassa tilanteessa kuin minä. Ollaan yhdessä aika voimattomia tällä hetkellä, mutta päätettiin, että ne häät kyllä tanssitaan, kun niitä on suunniteltu jo viime syksystä 😀

Nämä mun masennusjaksot on aiheuttaneet sen etten ole peruskoulun jälkeen vielä saanut suoritettua mitään muuta koulua. Pari kertaa tullut aloitettua ja jätettyä kesken. 2013-2015 olin 1,5 ensin kuntouttavassa työtoiminnassa ja siihen perään puoli vuotta palkkatuella töissä samassa paikassa. Se on pisin aika mitä on tullut oltua missään ja siihen perään aloitin sitten viime heinäkuussa opiskelun koulunkäynninohjaajaksi. Sain mä jotenkin sen tutkinnon pinnistettyä melkein puoleen väliin ja tarkoitus olis kyllä vihdoinkin hankkia itselle se ammatti, kunhan omat voimat riittää palaamaan sinne koulun penkille. Mun elämä oli omasta mielestäni parhaimmillaan juuri noiden vuosien välissä, kun jaksoin tehdä töitä ja tein vielä vapaaehtoistyötäkin eläinsuojelun parissa. Elämä luisti kivasti ilman suurempia ahdistuksia ja alamäkiä. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että on tullut haalittua itselle ihan liikaa kaikkea, enkä osannut enää laskea irti ja poltin itseni loppuun. Myös tuo rakas vapaaehtoistyö eläinten parissa kääntyi mua vastaan niiden muiden ihmisten riitojen ja erimielisyyksien takia. Yksi virhe oli ehkä myös lopettaa viime kesänä hoitosuhde psykiatrian polille juuri siinä vaiheessa kun opinnot alkoi. Se oli kuitenkin mulle kauheen iso juttu lapsuuden koulupelon ja epäonnistuneiden opiskelu yritysten takia.

Jostain syystä en vielä näiden vuosienkaan jälkeen ole oppinut kuuntelemaan itseäni ja olen ehkä osittain syytän itseäni siitä, että olen taas tässä jamassa. Tiedän kyllä, että ei pitäisi. Ehkä tää kesä on mulle nyt tämmöinen rauhoittumisen ja itsetutkiskelun aika 🙂