Yleistä turinaa, mitä kuuluu tänään?
Hei kaikille!
Kirjoitinkin jo johonkin viestiin, että viihdyin vuosia sitten täällä Tukinetissä ja nyt koin tarpeelliseksi tulla takaisin. Keskustelut ovat nykyään täällä erilaisia. Minua ilahdutti huomata, kuinka paljon täällä on kirjoittajia, mutta samalla ahdisti huomata kuinka paljon ja vaikeita ongelmia monilla on. Yritän kommentoida aina silloin tällöin teidän omiin ketjuihinne, mutta minun on tunnustettava etten voi lukea niitä kauheasti, etten itse ahdistuisi lisää.
Ajattelin, että onnistuisikohan avata tällainen uusi ketju, johon kaikki saavat kirjoittaa vaikka kuulumisiaan. Saa kirjoittaa, vaikka olisi paha olo, mutta olisi mukava lukea positiivisistakin asioista.
Toivon kaikille hyvää, tai edes siedettävää, tätä päivää! 🙂🌻
Ai nis, vielä sana, vaik taisi tulla jo liikaakin 😉. Jäin kiinni Pompulan viimeiseen lauseeseen. Et tappaisi, mutta satuttaisit. Äijäpaha aktivoi sussa sekä kaltoinkohtelijaminän että puolustuksen. Kaltoinkohtelijaminä aktivoituu, koska se valmistautuu oppimaansa ja ennakoimaansa pahaan. Mitä tuumisit, jos terapeutti kysyisi sulta, voiko tuo ukko enää satuttaa sinua eli tarvitseeko sinun vielä aktivoitua puolustukseen tai vihaan. Lapsuudentrauman ei tarvitse enää aiheuttaa sinussa reaktiota, koska traumahetki on päättynyt. Voisiko näkökulmaa vaihtaa? Nähdä ukko heikkona ja sairaana. Miltä se tuntuisi? Milainen on lohduttaja- ja auttajaminäsi? Miten saisit liikkumattoman minän henkiin. Ja ennenkaikkea: mikä persoonanosa sinusta tuntuu kuolleelta. Kirjoitin aiemmin, että mun turvattomien kiintymyssuhteiden kaverina oli onneksi turvallinen kiintymyssuhde kissoihin. Mutta auttaja- ja lohduttelijaminäni kyllä joutuu ristiriitoihin kaltoinkohtelijaminäni kanssa. Siksi kirjoitan, että ne pitäisi saada paiskaamaan kättä. Ja että vahvat, lapsuudessa opitut uskomukset pitäisi vähitellen saada rakennettua niin, etteivät ne toistaisi vanhaa traumaa yhä uudelleen. Esim häpeäminäni lakkaisi aktivoitumasta. Äidin tekojen ajattelu ei aiheuttaisi enää vihaa jne. Avuton puoleni tulisi rohkeaksi ja epäonnistumisiä pelkäämättömäksi. Myötätunto ja empatia muita kohtaan lisääntyisi. Olisi ihan eri tavalla voimavaroja, kun ei koko kompastelisi vanhoissa toimintamalleissa. Uskon, että muutos on mahdollinen. 🙂🌻
Hihii, Lukossa. Hauska sana tuo "reklamointipersoonanosa". Meinasin tikahtua nauruun 😀. Niinhän se menee, että miesparka hoitaa mulle ahdistavat tehtävät. Tai ainakin hänen läsnäolonsa on suotava, jos tunnen tarvitsevani tukea. Olethan sä pitkällä itsenäisyydessä, Lukossa, kun kykenet hoitelemaan asioita itseksesi, ja peräti kilpailuttamaan eri tahoja. Saa siitä itsevarmuutta, kun onnistuu hoitamaan asioita. Siitä olen huolehtinut, että ajan autoa (kun niitä on kaksi), ettei käy niin, että ajokyky menee autoilun puutteessa. Tiedän vanhempia naisia, jotka ovat ulkoistaneer ajamisen puolisolle. Se ei ole hyvä juttu alkuunkaan..jos mies sairastuu ennenaikojaan ja vieläpä syrjäseudulla, niin nainen joutuu opettelemaan uudestaan ajamisen taidon.
Kaprispizza, nam 😋. Onhan se sielua repivää, kun joutuu kiittämään huonosta palvelusta. Siis samma här.Mutta se kohteliaisuus istuu niin syvässä (vai istuuko sittenkään, sillä ristiriitaiset eleet helposti paljastavat todelliset tunteet. Toisaalta sitä tulee ajatelleeksi, että nyt tarjoilijalla on vain huono päivä (sitä sattuu) ja ei halua enää tehdä toisen päivää huonommaksi. Sitten sitä joskus näkee huonosti käyttäytyviä asiakkaita, jotka kiroilevat ja kiukuttelevat asiakaspalvelijalle asioista, joille kyseinen asiakaspalvelija ei edes voi mitään. Silloin tulee mieleen satu prinsessasta ja herneestä. Tai sen herneen vetämisestä nenään 😋. Kyllä nuo asiakaspalvelijat taitavat olla helisemässä tänä päivänä yhä vaativampien asiakkaiden kanssa. Mutta se on selvää, että reklamointisi on asiallista ja ystävällistä, Lukossa, ja sellaista kritiikkiä tuleekin esittää. Oppisinpa minäkin ;).
Rina kirjoitti 22.4.2016 9:18
Mamma toimillaan on uhannut psyykkistä vointia niin pahoin, että lapsen on sietämätöntä kipua välttääkseen täytynyt "tappaa" ja eriyttää jokin tunteva osa näennäisen normaalin minästä. Unen miehen voimat näkyivät olevan kuitenkin jo heikot eli nykytilassa nuo mamman aseet eivät enää pure.
Liikkumaton osa saattaisi olla myös välittävä lapsiosa, joka tekeytyy kuolleeksi, ettei sen tarvitse tuntea tarvitsevuuttaan ja rakkauttaan, ja sitä voimakasta ristiriitaa, jonka vihaosa (puolustaja) ja mies(hyökkääjä) hänessä aiheuttavat.
Ja mulle tuli sellainenkin etiäinen, että unen miehen rooli voi olla jotakin muutakin.
Voisko sanoo "ystävät" vai meneekö jo overiksi 😉
Hui, Rina! Mitä taikasauvaa sä siellä heiluttelet? Tuo pitää ihan paikkansa. Jain kappaleisiin, niin on helpompi vastata. Toista kappaletta jäin miettimään, että ollaanko kartalla, samalla. Unen miehen rooli voi olla muutakin. Menee överiks 😋
Mä näin taas unia, useita, mutta en enää muista niitä. Yhtä mikä toistui, jännästi ja sitten jonkun yksittäisen. En tiiä jaksanko vastata seuraavaan kommenttiin. On tosi väsynyt olo.
Lukossa kirjoitti 21.4.2016 12:1
en saanut itseäni liikkeelle, koska en ollut etukäteen riittävän hyvin valmistautunut. Olisi tullut vähän kiire ja hösellystä sekä epävarmuutta ja se on syy, miksi jarrut löi kiinni. Tällä hetkellä saan hommat hoidettua vain silloin, kun asiat on hyvin valmisteltu ja olen etukäteen (vähintään edellisenä päivänä) ollut tietoinen asiasta ja valmistautunut siihen.
Päädyin taas välillä tänne ja silmiini osui heti tämä kirjoituksesi, sillä samaa asiaa olen tässä viime aikoina pyöritellyt itsekin.
Huomaan siis tämän saman itsessänikin, mutta minulla on ollut tämä ominaisuus aina. Kaikkeen pitää tarkkaan valmistautua etukäteen, muuten jännitän liikaa. Kun kuulin erityisherkkyydestä, niin uskoin, että tämä on yksi sen piirre. Nyt kuitenkin vaivaa, että onko kyse erityisherkkyyteen liittyvästä luonteenpiirteestä vai sittenkin vain masennuksesta, epävarmuudesta ja huonosta itsetunnosta, joka olisi muutettavissa?
Erityisherkäksi lokeroitumisessa on se ansa, että uskoo jonkun asian luonteenpiirteekseen, joka ei ole muutettavissa, vaikka se hankaloittaa elämää. Toisaalta sitten sekin helpottaa oloa, että jonkun asian vain hyväksyy itsessään ilman että sitä yrittää väkisin muuttaa (ei tarvitse vaikka väkisin muuttua spontaaniksi).
Itse en ole tätä vielä osannutkaan sanoiksi pukea.. mutta tässä se nyt on. Kuin minua kuvailisi.
Minäkin tarvitsen aikaa valmistautumiseen, tai muuten iskee jarru pohjaan/stressi päälle. Spontaani en juurikaan tästä syystä ole ikinä ollut. Ja tuo jännittäminen. Minä jännitän kaikkea etukäteen, kaikkea uutta ja sosiaalisia tilanteita.
Aamulla aikaisin meneminen jonnekin on yhtä tuskaa, koska olen yökukkuja ja huonosti nukkuva.
En myöskään voi olla menossa joka päivä, koska en kestä sitä, tarvitsen aikaa rauhoittua ns. latautua uudelleen.. muuten ahdistun.
Ja jos on pakko, vaikka en haluaisi, niin sekin tuottaa pahoinvointia pidemmän päälle.
Minulle tuottaa jo pelkkä jatkuva meteli, kiire tai samoista asioista jankkaaminen henkisiä oireita.
En sitten tiedä tosiaan, että johtuvatko nämä tuosta mitättömästä itseluottamuksesta, masennuksesta & ahdistuksesta? -Mutta lohduttavaa lukea täältä, kuinka samanlaisia tunteita meistä moni käy läpi.
Tsemppiä kaikille "herkille"! 🙂🌻
*****************
LonelyWolf kirjoitti 23.4.2016 9:2
Lukossa kirjoitti 21.4.2016 12:1
en saanut itseäni liikkeelle, koska en ollut etukäteen riittävän hyvin valmistautunut. Olisi tullut vähän kiire ja hösellystä sekä epävarmuutta ja se on syy, miksi jarrut löi kiinni. Tällä hetkellä saan hommat hoidettua vain silloin, kun asiat on hyvin valmisteltu ja olen etukäteen (vähintään edellisenä päivänä) ollut tietoinen asiasta ja valmistautunut siihen.
Päädyin taas välillä tänne ja silmiini osui heti tämä kirjoituksesi, sillä samaa asiaa olen tässä viime aikoina pyöritellyt itsekin.
Huomaan siis tämän saman itsessänikin, mutta minulla on ollut tämä ominaisuus aina. Kaikkeen pitää tarkkaan valmistautua etukäteen, muuten jännitän liikaa. Kun kuulin erityisherkkyydestä, niin uskoin, että tämä on yksi sen piirre. Nyt kuitenkin vaivaa, että onko kyse erityisherkkyyteen liittyvästä luonteenpiirteestä vai sittenkin vain masennuksesta, epävarmuudesta ja huonosta itsetunnosta, joka olisi muutettavissa?
Erityisherkäksi lokeroitumisessa on se ansa, että uskoo jonkun asian luonteenpiirteekseen, joka ei ole muutettavissa, vaikka se hankaloittaa elämää. Toisaalta sitten sekin helpottaa oloa, että jonkun asian vain hyväksyy itsessään ilman että sitä yrittää väkisin muuttaa (ei tarvitse vaikka väkisin muuttua spontaaniksi).
LonelyWolf kirjoitti 23.4.2016 9:2
Huomaan siis tämän saman itsessänikin, mutta minulla on ollut tämä ominaisuus aina. Kaikkeen pitää tarkkaan valmistautua etukäteen, muuten jännitän liikaa. Kun kuulin erityisherkkyydestä, niin uskoin, että tämä on yksi sen piirre. Nyt kuitenkin vaivaa, että onko kyse erityisherkkyyteen liittyvästä luonteenpiirteestä vai sittenkin vain masennuksesta, epävarmuudesta ja huonosta itsetunnosta, joka olisi muutettavissa?Erityisherkäksi lokeroitumisessa on se ansa, että uskoo jonkun asian luonteenpiirteekseen, joka ei ole muutettavissa, vaikka se hankaloittaa elämää. Toisaalta sitten sekin helpottaa oloa, että jonkun asian vain hyväksyy itsessään ilman että sitä yrittää väkisin muuttaa (ei tarvitse vaikka väkisin muuttua spontaaniksi).
Hei LonelyWolf! Mukavaa huomata, että meillä on yhteinen piirre. Olen joskus kuullut, että puhutaan hitaasti lämpeävistä ihmisistä vs. seikkailunhaluiset. Erityisherkkiä on niin moneen lähtöön, että voisin kuvitella että näistä molemmista ryhmistä on olemassa ihmisiä erityisherkkinä painoksina. Minuakin on mietityttänyt aika paljon se, että mitkä piirteet ja asiat itsessään olisi vain parempi hyväksyä ja mitä voisi yrittää muokata. Vaikea kysymys.
Olen huomannut, että jos olen jo valmiiksi liikkeellä, niin pienet ex-temporee poikkeamat suunnitelmista sujuvat ihan hyvin. Mutta tuossa esimerkkitapauksessa minulla oli suunnitelmissa meno Ikeaan, jonne on pidempi matka ja jossa täytyy tietää aika tarkkaan mitä on ostamassa. Suunnittelin ostavani Ikeasta mm. kankaita ja jotenkin juutuin siihen kankaiden mittaamiseen ja oston suunnitteluun. Kävin mielikuvissa läpi ompeluprosessia saumoineen ja mietin kuinka paljon saumavaroihin täytyy varata kangasta jne. Eli jumituin aika pikkutarkkaan etukäteissuunnitteluun. Niin aina välillä käy. Joskus saa iloita siitä, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Välillä taas projektit eivät pääse käyntiinkään tai jumittuvat johonkin vaiheeseen, kun en saa polkaistua niitä eteenpäin. Vähän liioitteluksi ehkä meni, kun suunnittelin mielessäni matkat Ikeaan ilmaisbussin aikataulujen mukaan ja mietin kuinka kauan menee ostosten tekoon, miten leikkaan kankaat ja ehdinkö syömään samalla reissulla. Nyt masennuksen kourissa olen vaan niin herkkä epäonnistumisille, että sitä haluaa yrittää välttää niitä niin paljon kuin mahdollista. Olen aika itkuherkkäkin eikä olisi mahdotonta, että pillahtaisin itkuun Ikeassa. Että siinä mielessä ajattelisin, että jos tuossa asioiden varmistelussa on kyse pysyvästä luonteenpiirteestä, niin masennus varmasti ainakin voimistaa sitä. Masennus muutenkin vaikeuttaa liikkeelle lähtöä ja heikentää aloitekykyä. Yksi masennukseen liittyvä juttu on voimattomuus ja väsyminen. Minun ainakin täytyy suunnitella tekemisiäni niin, että jää riittävästi aikaa levolle. Enkä voi samalla päivälle suunnitella liian montaa urakkaa. Huomaan myös vältteleväni ruuhka-aikoja, tungoksia ja pitkä jonotuksia.
Näin ajattelen aika monista asioista: masennus ja ahdistus voimistavat pysyviä luonteenpiirteitä tehden niistä häiritseviä. Sinänsähän tuollainen suunnittelutaipumus voi olla ihan hyväkin piirre! Minä ainakin suunnittelen usein shoppailureissujani (reitti, mitkä vaatteet kerään ennenkuin menen sovituskoppiin, tärkeysjärjestys, heräteostosten mahdollisuus, aukioloajat, tavaroiden kantaminen), sillä inhoan shoppailua. Olen usein tyytyväinen ostosreissujeni sujuvuuteen, joten ei etukäteissuunnittelu ihan hullua ole. Joskus se toki ilmenee turhanpäiväisenä jäykkyytenä, mutta ajattelen, että itsensä pakottaminen suunnittelemattomiin juttuihin ei ole välttämättä hyvä juttu. Puhuisin itsensä pakottamisen sijasta mieluummin itsensä maanittelusta, joka on hyvä asia. Itseään voi yrittää maanitella vähän spontaaneihinkin juttuihin.
Kai tässä on jollain tavalla kyse häpeän välttämisestä. Häpeästä, joka iskisi, jos löytäisi itsensä päämäärättömästi jostain pyörimästä tai vastailemassa jonkin myyjän kysymyksiin 'en tiedä'. Olen nimittäin huomannut, että jonkun kaverin kanssa ei ole ongelmaa lähteä spontaanista mihin vain, mutta silloin roolina onkin olla seuralainen eikä asiasta vastuullinen. Yksin kun omia asioitaan hoitaa, niin joutuu yksin selvittämään asiat ja tekemään päätökset. Toisaalta kyllä minulle tuottaa ponnistusta myös lähteä vaikka museoon tai leffaan yksinäni. Siihenkin täytyy valmistautua kuin voimankoitokseen. En tiedä, liittyykö se häpeään.
LonelyWolf kirjoitti 23.4.2016 9:2
---
Nyt kuitenkin vaivaa, että onko kyse erityisherkkyyteen liittyvästä luonteenpiirteestä vai sittenkin vain masennuksesta, epävarmuudesta ja huonosta itsetunnosta, joka olisi muutettavissa?Erityisherkäksi lokeroitumisessa on se ansa, että uskoo jonkun asian luonteenpiirteekseen, joka ei ole muutettavissa, vaikka se hankaloittaa elämää. Toisaalta sitten sekin helpottaa oloa, että jonkun asian vain hyväksyy itsessään ilman että sitä yrittää väkisin muuttaa (ei tarvitse vaikka väkisin muuttua spontaaniksi).
Minä en käsitä erityisherkkyyttä luonteenpiirteeksi, joka ei olisi muutettavissa. Minusta se on fysiologinen pohja, jolle kaikki rakentuu. Kasvatus ja muut ympäristötekijät yhdessä fysiologisten tekijöiden kanssa ovat muovanneet meistä sitä, mitä olemme. Usein kasvatus on vaikuttanut herkkään negatiivisesti, kun erityisherkkyyttä on pidetty vikana, ja näin herkkä on kokenut olevansa vääränlainen, mikä on murskannut hänen itsetuntonsa. Oikeanlainen kohtelu ja kasvatus taas voi kehittää herkästä hyvän itsetunnon omaavan ja hyvin pärjäävän ihmisen, joka pystyy käyttämään hyödykseen herkkyyteen liittyviä lahjojaan. Tämän artikkelin uumenissa puhutaan siitä:
https://asiakas.kotisivukone.com/files/pirpana2.tarjoaa.fi/tiedostot/kosketuksen_merkitys_-artikkeli.pdf
Lukossa kirjoitti 21.4.2016 12:1
en saanut itseäni liikkeelle, koska en ollut etukäteen riittävän hyvin valmistautunut. Olisi tullut vähän kiire ja hösellystä sekä epävarmuutta ja se on syy, miksi jarrut löi kiinni. Tällä hetkellä saan hommat hoidettua vain silloin, kun asiat on hyvin valmisteltu ja olen etukäteen (vähintään edellisenä päivänä) ollut tietoinen asiasta ja valmistautunut siihen.
Minulla tällainen liittyy Lukossa ja LonelyWolf epävakauteen. Tai siis siihen miten minun tulisi toimia, kun olen liian epävakaa lähtemään ulos. Olen tätä monesti miettinyt. Eräs työntekijä minulle sanoi joskus, että jos tunnistat, että kaikki ei ole ok, niin jätä lähtemästä. En muista tarkoin minkälainen elämäntilanteeni tuolloin oli (tai edelleenhän se on tämä sama). Siitä oli suuri apu ja oli lohdullista, että joku sanoi, että sinun ei tarvitse pakottaa itseäsi. Jos olot on mitä on. Nykyisin en niin tarkkaan tuota neuvoa ole toteuttanut. Ehkä tässä pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Vaativuus voi toki myös olla takana.
Rina kirjoitti 22.4.2016 12:16
Ai nis, vielä sana, vaik taisi tulla jo liikaakin 😉. Jäin kiinni Pompulan viimeiseen lauseeseen. Et tappaisi, mutta satuttaisit. Äijäpaha aktivoi sussa sekä kaltoinkohtelijaminän että puolustuksen. Kaltoinkohtelijaminä aktivoituu, koska se valmistautuu oppimaansa ja ennakoimaansa pahaan. Mitä tuumisit, jos terapeutti kysyisi sulta, voiko tuo ukko enää satuttaa sinua eli tarvitseeko sinun vielä aktivoitua puolustukseen tai vihaan. Lapsuudentrauman ei tarvitse enää aiheuttaa sinussa reaktiota, koska traumahetki on päättynyt. Voisiko näkökulmaa vaihtaa? Nähdä ukko heikkona ja sairaana. Miltä se tuntuisi?
Milainen on lohduttaja- ja auttajaminäsi? Miten saisit liikkumattoman minän henkiin. Ja ennenkaikkea: mikä persoonanosa sinusta tuntuu kuolleelta. Kirjoitin aiemmin, että mun turvattomien kiintymyssuhteiden kaverina oli onneksi turvallinen kiintymyssuhde kissoihin. Mutta auttaja- ja lohduttelijaminäni kyllä joutuu ristiriitoihin kaltoinkohtelijaminäni kanssa. Siksi kirjoitan, että ne pitäisi saada paiskaamaan kättä. Ja että vahvat, lapsuudessa opitut uskomukset pitäisi vähitellen saada rakennettua niin, etteivät ne toistaisi vanhaa traumaa yhä uudelleen. Esim häpeäminäni lakkaisi aktivoitumasta. Äidin tekojen ajattelu ei aiheuttaisi enää vihaa jne. Avuton puoleni tulisi rohkeaksi ja epäonnistumisiä pelkäämättömäksi. Myötätunto ja empatia muita kohtaan lisääntyisi. Olisi ihan eri tavalla voimavaroja, kun ei koko kompastelisi vanhoissa toimintamalleissa. Uskon, että muutos on mahdollinen. 🙂🌻
Enhän mä voi laskea mun suojaliiviä. Koska silloin mä olisin heikko ja haavoittuvainen. Olen mä sitä nytkin, mutta se tarkoittaisi täydellisen suojavarustuksen riisumista, ei käy!
Lohduttaja ja auttajaminä on täysin sekopoltsi. Itseäni en osaa lohduttaa ja auttaminen kohdistuu muihin ihmisiin. Voin dissata itseni kokonaan, koska sen osaan parhaiten. Ja, jos etsin lohdutusta, hoivaa niin siitä tulee ilmeisesti kivireki, kun porukka sulkee korvansa, sekä jättää vastaamatta. Tuntuu muuten tosi hyvältä 🙂👍 Mun sisin on kuollut.
Myötätuntoa ja empatiaa on riittänyt muille ihmisille, liikaa. Hylkäsin kai itseni, elän toisten kautta. En osaa elää itselleni ns. Nykyisen myötätunto ja empatia toisia kohtaan muuttuu vihaksi. Koska en koe sitä saavani itse. Minä en todellakaan tiedä mitä tehdä. Olla vielä enemmän yksin, kun ennen.
LonelyWolf kirjoitti 23.4.2016 9:2
Kaikkeen pitää tarkkaan valmistautua etukäteen, muuten jännitän liikaa.
LonelyWolf kiteytti tuossa hyvin. Kyllä minullakin on kyse nimenomaan jännittämisestä. Uskaltautuminen on aina eräänlaista itsensä voittamista, ponnistelua. Nytkin olen suunnitellut erilaisiin pienryhmiin osallistumisia ja uusien harrastuksien aloittamisia. Olen tehnyt aika paljon taustatyötä, kun olen googlannut tietoa ko. ryhmästä, käynyt esittelytilaisuudessa ja käynyt etukäteen katsomassa paikan, missä ryhmä kokoontuu. Ja sitten kun en voi enää saada enempää tietoa, alan jännittää ja lähestyä määränpäätäni. Esimerkiksi teen itseni kanssa jonkun aikataulun uskaltautumisesta ja allokoin muita stressitekijöitä kalenteriin niin, ettei mihinkään tule liian stressaavaa ajanjaksoa. Minäkin olen aina jännittänyt. Lapsena tulin usein jännityksestä kipeäksi. Nykyään jännittämistä tuntuu olevan tavallista enemmän, mutta uskon että siihen on syynä tämä masennus ja masennukseen liittyvä itsetunnon romahdus.
Ja mitäkö sitten jännitän? Kai sitä jännittää mokaamista, epäonnistumista, hölmöksi paljastumista, naurunalaiseksi joutumista, kasvojen menettämistä, itkuun purskahtamista, paniikkikohtausta, taas yhden mahdollisuuden menettämistä...
ElämänhaluKadonnut kirjoitti 23.4.2016 11:11
Minäkin tarvitsen aikaa valmistautumiseen, tai muuten iskee jarru pohjaan/stressi päälle. Spontaani en juurikaan tästä syystä ole ikinä ollut. Ja tuo jännittäminen. Minä jännitän kaikkea etukäteen, kaikkea uutta ja sosiaalisia tilanteita.Aamulla aikaisin meneminen jonnekin on yhtä tuskaa, koska olen yökukkuja ja huonosti nukkuva.
En myöskään voi olla menossa joka päivä, koska en kestä sitä, tarvitsen aikaa rauhoittua ns. latautua uudelleen.. muuten ahdistun.
Ja jos on pakko, vaikka en haluaisi, niin sekin tuottaa pahoinvointia pidemmän päälle.Minulle tuottaa jo pelkkä jatkuva meteli, kiire tai samoista asioista jankkaaminen henkisiä oireita.
Hei ElämänhaluKadonnut! Kuvauksesi tilanteesta on hyvä. Minullekin aikaiset aamuhaasteet tuottavat eniten stressiä. Aamu tuntuu olevan liian lyhyt aika latautua koitokseen, sillä viime hetken lautautumista tarvitsee aina vaikka olisikin jo aiemmin latautunut asiaan. Aamuisin lisäksi joutuu usein kiireeseen, ruuhkiin sekä meteliin.
Paljon ootte kirjoitelleet, harmittaa, kun en pääse nyt sen enempää palstailemaan (kun on viikonloppu). Pompulalle erityisterkut 🙂 ja meille kaikille voimasia 🙂🌻. Kunhan maanantai koittaa, niin ...😉
Pompula kirjoitti 23.4.2016 15:42
Itseäni en osaa lohduttaa ja auttaminen kohdistuu muihin ihmisiin. Voin dissata itseni kokonaan, koska sen osaan parhaiten. Ja, jos etsin lohdutusta, hoivaa niin siitä tulee ilmeisesti kivireki, kun porukka sulkee korvansa, sekä jättää vastaamatta. Tuntuu muuten tosi hyvältä 🙂👍 Mun sisin on kuollut.Myötätuntoa ja empatiaa on riittänyt muille ihmisille, liikaa. Hylkäsin kai itseni, elän toisten kautta. En osaa elää itselleni ns. Nykyisen myötätunto ja empatia toisia kohtaan muuttuu vihaksi. Koska en koe sitä saavani itse. Minä en todellakaan tiedä mitä tehdä. Olla vielä enemmän yksin, kun ennen.
Kirjoitin tästä jo aiemmin, mutta se ei silloin ottanut tuulta alleen. Googlatkaa ITSEMYÖTÄTUNTO. Se "uusi keksintö" psykologiassa. Taito jota voi opetella ja kehittää. Youtubessa on Väestöliiton lyhyt filmin pätkä aiheesta.
Täälläkin on hiljainen sunnuntai. Sunnuntaisin ei tule televisiostakaan oikein mitään. Viikko on ollut alavireinen. Olen tainnut itkeä joka päivä. Sanoin hoitotahollekin, että mökötän kotonani koko viikonlopun, kun yrittivät motivoida aktiviteetteihin. Nyt en enää oikein muista, mistä tämä alavireisyys sai alkunsa. Olen ollut myös hiukan tavallista ahdistuneempi. Mököttäminen tekee kuitenkin hyvää, koska jossain vaiheessa se alkaa kyllästyttämään ja sitten tekee aidosti mieli lähteä liikkeelle.
Lueskelin noita itsemyötätuntojuttuja netistä. Ihan järkevän oloista materiaalia. Tuntuu vaikealta uskoa, että omia ajatuksiaan voisi muuttaa niin paljon, että pääsisi eroon turhasta itsekriittisyydestä ja tulisi suopeaksi itseään kohtaan. Mutta uskon kyllä, että se on mahdollista, jos vaan treenaa riittävästi. Mikäköhän olisi hyvä tapa treenata? Netistä löytyi kyllä ihan harjoituksiakin, joita voisi ainakin alkuun kokeilla. Ne ovat ilmaisia äänitteitä: https://itsemyotatunto.wordpress.com/harjoitteet/
Itsemyötätunto ois kyllä tarpeen, pitää tutustua vielä tarkemmin siihen. Kiitos linkistä!
Onko kellään muulla sellanen tosi tylsistynyt olo välillä, että tekisi mieli jollain sitä oloa helpottaa esim. Turruttamalla itseään? Varsinkin sunnuntai-iltoihin liittyy ja siihen kun ei ole aikuisseuraa. Toisaalta hyvin väsynyt olo ja toisaalta haluaisi jotain piristystä. Ihan kuin mulle ei sopisi valveilla oloajaksi niin monta tuntia kuin useimmille. Herään kyllä yleensä tosi aikaisin, arkisin klo 5.30 niin ei ihme jos väsähtää jo iltapäivällä. Kroonista väsymystäkö tämä on?😐