Tuli pakollinen tauko töissäkäyntiin, kun tiistaina iski hirrrrveä kurkkukipu ja vajaassa tunnissa nousi korkea kuume. Kävin keskiviikkoaamuna lääkärissä ja angiinahan se siellä todella ärhäkkänä ja tulehdusarvot 200. Siinä säikähti niin lääkäri kuin potilas, mutta osastoreissun sijasta sain lähteä kotiin lepäämään. Vuosiin mulla ei oo angiinaa ollut eikä kyllä varmaan koskaan näin pahana. Siksi varmaan menin ihan lukkoon ja ehdin kaikki mahdolliset jälkitaudit ja entäs jos -tilanteet läpi.

Suurimpia ongelmiani on juurikin sellanen jatkuva huolen kantaminen ja entäs jos ja mielettömät ahdistukset, kun en tiedä kaikesta kaikkea etukäteen. Noiden asioiden kanssa psykoterapiassa painin, joskus paremmalla ja joskus huonommalla menestyksellä.

Mutta tää paikka lohduttaa, että teitä/meitä on täällä eikä kukaan (toivottavasti) pidä toista ihmistä yhtään sen huonompana, vaikka ei välttämättä ihan suoraan saman ongelman kanssa eläisikään. Mutta tietty joudun minäkin välillä pitämään taukoa juttelusta täällä, koska saatan upota niin syvälle muiden oloihin ja tiloihin, että se ajaa minutkin todella ahdistuneeksi. Mutta kiitos että saan olla täällä ja vatvoa murheitani 🌻🙂🌻

Surutiuku, tuo jatkuva huolenkantaminen ja pelko on mulle tuttuja juttuja. Etenkin nuorempana, säikähdin helposti, jos jotakin ikävää tuli eteen. Ei tarvinnut tulla kuin flunssa, joka kesti vähän kauemmin tms. Pelko ja herkkä huolestuminen asuivat kintereillä, ja yleensä kuvittelin pahinta. Iän myötä tämä huolestuminen on vähentynyt, kun on vähitellen oppinut, ettei se kaikkein kauhein mahdollisuus välttämättä toteudukaan. Huolentunne vie energiaa ja lamaa, eikä ole tahdonalaista tai järkeistettävää. Sillä lienee juuret siellä varhaislapsuudessa. Ei ehkä ole saanut riittävää hoivaa tarvitsemallaan hetkellä. On oppinut, että elämään (tai hoitajaan ) ei voi luottaa. Hetki mikä tahansa voi suistaa katastrofiin.
Miten siis uskoa, että elämä kantaa? Itse saan ehkä lohdutusta siitä ajatuksesta, että tämä oma reagoimiseni (hätä, ahdistus) on virheellinen tulkinta ympäröivästä todellisuudesta, ja sen tulkinnan peruste on siellä aivojeni rakenteessa, joka varhaislapsuudessa kehittyi aivan liian stressiherkäksi ja pelokkuutta liikaa tuntevaksi. Ei tuosta säikkyydestä silti kokonaan irti pääse, sen kanssa vaan joutuu jotenkin elämään☹️. En tiedä sitten, onko mitään sellaista täsmäterapiaa tuohonkin asiaan tarjolla.
Surutiuku: pikaista paranemista sulle tuosta angiinasta! Kirjoittelehan voinnistasi tänne palstalle. En nyt muuten osaa lohduttaa kuin sanoa " kyllä se siitä paranee". Eikä jälkitautejakaan ilmaannu, kun lepäät riittävästi.
Lukossa, kiva, että sulla oli vireä "perjantai" 😋. Älä välitä, multakin päivät menee usein sekaisin, kun useimmat päivät ovat sitä samaa viikonloppua lukuunottamatta. Onneksi voi katsoa lehdestä, mikä päivä on 😀.
Voisin tänään taas laittaa jotain itämään, vaikks niitä salaatteja. Lenkillekin olisi tarkoitus mennä.
Vähän on kökkö ja pessimistinen olo. Näin taas unta, että sekä mies (ideaaliminä ?) ja minä (normaali päiväminä?) kirjoitimme kirjaa, jossa oli samat henkilöt ja sama juoni, mutta kummatkin (sekä mies että minä ) kirjoitimme sitä omalla tyylillämme ja sanoillamme). Arvelin, että lukija sitten lukisi nuo kaksi hiukan erilaista kirjaa, niin siitä voisi tulla ehyt kokonaisuus ja aidompi tarina kuin kummastakin kirjasta yksinään. Unessa kuitenkin heräsi pessimismi : kirjan sivut muuttuivat ilmapalloiksi (olivat siis tyhjää täynnä). Aamulla herätessä oli oli ankea. Tuumasin, onko tästä vatuloinnista sittenkään mitään hyötyä. Lukemassani kirjassa kuvattiin viiltävän tarkasti, millaisia rakenteellisia aivomuutoksia ongelmat varhaisessa kiintymyssuhteessa aiheuttavat. Jos vaikkapa mun aivojen hippokampus on kutistunut, niin voiko maailman mikään terapia tai tiedostaminen saattaa aivojani enää normaaleiksi. 😞.
Taidan tästä mennä lenkille ja tyhjentää aivoni sillä tavoin.
Terkut kaikille tasapuolisesti!

Taas unohdin, sorry sorry. Voi, jospa nämä teidän kirjoituksenne olisivat samaan aikaan näkyvillä, kun tänne vastailee. Paulasta siis Paulista minäkin Viisikossa tykkäsin. Olin itse myös "poikatyttö" pienenä. Kiitos Lukossa ruokajutuista 🙂. Keitot onkin kelvollisia siinä mielessä, että maku vain paranee uudelleen lämmityksessä, ja annokset on helppo pakastaa. Olisi varmaan aika tyhjentää pakastinkin. Mulla ainakin tahtoo sen käyttö olla vajavaista ja edellisvuoden marjoistakin osa käyttämättä.
Mutta nyt mun on mentävä, että saan aikaiseksi tuon lenkin! Perjantaipäivää 😉 teille kaikille!

Kivan paljon kirjoituksia täällä nyt! On niin mukava lukea teidän viestejä kahvia samalla lipitellen. Rinan unikuvaukset olivat kiinnostavia. Minusta olisi ihan järkeenkäypää, että saatat olla samaistunut unessa mieheesi ja että eri hahmot voivat edustaa oman minäsi eri puolia. Minäkin näin pitkästä aikaa jotain unia viime yönä (tai siis muistin uneni). Olin ainakin yhdessä ax-avomieheni kanssa ja meiltä meni kaikki rikki. Mm. laseja rikkoontui ihan alvariinsa ihan mystisillä tavoilla. Valitettavasti en nyt muista unesta enempiä.

Surutiukun ja Rinan tavoin minäkin olen persoonaltani hätäilevä hätähousu. Hätäännnyn herkästi, vaikka en sitä näytä ulospäin. Pelkään aina pahinta vaihtoehtoa jne. Minulla asiat menevät niin, että kun olen masentunut, vaikka vain lievästi, pelot valtaavat mieleni ja alan pyörittämään päässäni niitä merien muovijätteitä ja vastaavia oikeasti etäisiä ongelmia. Päässäni pyörii ja pyörii erilaiset pelot, uhkat ja muut. Kun en kärsi masennuksesta (sellaisiakin aikoja muistan) olen rohkeampi mm. ottamaan pikkuriskejä ja luottamaan siihen, että elämä kantaa. Uskon myös tuohon, että olen jäänyt lapsena vaillinaiselle hoidolle tai en ole ainakaan saanut ihan sellaista hoitoa, jota olisin tarvinnut. En tiedä, oletteko te tutustuneet tuohon erityisherkkyyteen (highly sensitive person, HSP). Siinähän on ajatuksena, että henkilön hermosto on jo synnynnäisesti tosi herkkä ja henkilö on ahdistumisherkempi kuin ihmiset yleensä. En tiedä olenko HSP, mutta uskon ainakin siihen, että minulla on ihan ihan hermoston tasolla taipumus reagoida voimakkaasti nimenomaan pelottaviin, jännittäviin ja uhkaaviin asioihin. Olen aina pelännyt mm. kauhuleffoja ja jännittäviä urheilusuorituksia saatan seurata kädet märkinä sohvalla pomppien jne. Eli tarkoitan sitä, että äitini ei ole välttämättä pahaa pahuuttaan jättänyt minua vaillinaiselle hoidolle (sekin on mahdollista), vaan hän on saattanut olla kyvytön vastaamaan suuren suureen turvallisuuden tarpeeseeni ja yliherkkään ahdistumistaipumukseeni. Samoin nykypäivänä kun ahdistun tai jännityn, yritän muistuttaa itse itselleni, että reaktioni on turhan voimakas tilanteeseen nähden ja ylivireä hermostoni vain siellä mellastaa.

Minä tosiaan sekoilin eilen päivästä ja elin perjantaita. Nyt on sitten ns. ylimääräinen kotipäivä ja seuraavat haasteet ovat vasta lauantaina. Täällä kotona on kyllä omia haasteitaan, kun on jäänyt hommia tekemättä ja koti on ajautunut sekasortoon. Minulla on paha tapa jättää nyt masentuneena kirjeitä avaamatta. Veropäätöksen avasin pari päivää sitten, kun se oli lojunut viikon verran avaamatta. Useampi lasku on nyt jo vähän myöhässä ja yksi inhottava kirje avaamatta. Siinä urakkaa kotipäiväksi. Haluan kyllä pukea nyt kotioloasun pyjaman sijasta ja pyrkiä tekemään kaikki päivätavoitteeni tänään. Eilen sain kuin sainkin tarjouksesta kangastennarit ostettua, jospa kesällä askeleeni olisivat kevyet. Parina vuotena olen herännyt kesävaatteiden ostoon vasta kesän alennusmyyntien aikaan, jolloin kokoja ei ole enää ollut tarjolla. Onneksi nyt olin ajoissa hereillä ja viimeisen parin kokoani veinkin. Jäätelöä ja mansikoitakin sain ostettua, sen sijaan mullan osto jäi ehkä lauantaille. Tänään olisi paljon tehtävää, jos sitä bortsch-keittoakin meinaan saada tehtyä.

Unelmista kun oli puhetta... En tiedä, mikä on realistista työelämäni osalta. En tiedä, tulenko jaksamaan työelämää omassa ammatissani. Kohdallani on myös mietitty vaihtoa astetta kevyempiin tehtäviin. Se voisi olla hyvä ratkaisu. Voi kunpa tietäisin, mikä olisi oikea ratkaisu. Onneksi vielä ei tarvitsekaan tietää.

Mutta toinen unelma... Löysin halpoja päivämatkoja Tallinnaan. Ja minun alkoi tehdä mieli sinne keskiaikaiseen vanhaan kaupunkiin vaeltelemaan ja kahvilaan istumaan. Sielläkin on luonto heräämässä, sipulikukat, puistot... En tiedä jaksaisinko, se on aika rankka päivä, jos tekee päivämatkan. Toisaalta minulla on jo niistä reissuista kokemusta, mikä keventää urakkaa (jännitän aina uutta, vanhat tutut jutut ovat rennompia). Aion miettiä tätä unelmaa nyt lähipäivinä. Tekisi niin mieli uskaltaa. Voisin käydä vaikka yhdessä käsityökaupassa kuten Laamaton suositteli ja maleksia lopun ajasta vanhassa kaupungissa.

Hitsi, taas on alivireinen minä päällä. Kuvasit, Lukossa jossain aiemmassa viestissäsi sitä tunnetta, että on ensin toiveikas ja uskoo asioiden järjestyvän (esim kylväessä siemeniä) ja sitten heti kohta päälle iskee alivireinen minä, joka yhtäkkiä onkin melko varma, ettei ne siemenet mitään idä... Minusta tuntuu usein ihan samalta. Saatan aloittaa jonkin projektin ja tsempata toivoen, että nyt minusta on siihen ja suhtaudun optimistisesti tulevaan, ja toivon, että minusta tulee riittävän rohkea. Olen opiskellut toisenkin ammatin, mutta siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt ryhtyä tositoimiin, niin alivireinen, masentunut ja epävarma minä puski esiin. Kun kirjoitin persoonan eri puolista, niin ne on mulle totta, näkyy nuo unetkin niistä toitottavan. En yllä asettamaani tavoitteisiin, joku masennus tulee siinä vaiheessa, kun alan lähestyä tavoitetta. Alivireinen minä melkeinpä sabotoi mahdollisen onnistumisen. En kuitenkaan mielestäni ole maaninen tai sitten manianikin on laimeata kuin yliblissattu mehu. Ei maistu juuri miltään siis. Silti tuntuu, että se yrittävä ja rohkea puoleni haluaisi yrittää, mutta surkea puoleni roikkuu kuin paksulla köydellä kiinni. Eikä se yrittävä ja optimistinen puoleni pääse oikein edes liikkeelle. Ainakin sillä on raskas taakka kannettavanaan.
On mukava, kun jaksat suunnitella reissua Tallinnaan, Lukossa. Vaikka Tallinna on niin lähellä, niin siellä tuntee olevansa jo ihan eri maassa. Kaunis hansakaupunki Vanhan kaupungin kapeine kujineen ja mukavine putiikkeineen. Hyvää ruokaakin siellä saa!

Rina kirjoitti 14.4.2016 15:33

Pitää vielä palata, huoh. Kävin metsässä rauhallisella kävelyllä, en nähnyt ketään. Tuuli vain suhisi puiden latvoissa ja kauempaa kuului autojen ääni. Olo oli suhteellisen hyvä, mutta ajatukset kiersivät kehää, eikä todellakaan missään maailmantaloudessa, eikä merien muovijätteessä tai hädänalaisissa ihmisissä. Joskus oikein yököttää tämä minäkeskeisyyteni, kun pyöritän omaa oloani päivästä toiseen. Toisaalta ei kait terapiassakaan puhuta terapeutin kesälomasuunnitelmista tai pörssikursseista (ellei ne nyt satu ahdistamaan. Mulla nyt ei ole sijoituksia sukanvarressakaan saati Panamassa, joten aihepiiristä terapeutti tuskin saisi kohdallani mitään irti).
Eli siis minä, minä, minä juttua taas 😋

Minä luin tätä Rinan juttua tänään liikennevälineessä ja meinasin melkein ääneen alkaa nauramaan. Tämä oli niin hersyvän pateettisesti kirjoitettu, että oli yritettävä vaan lukea ohi, etten ala ääneen nauramaan. Olisi siinä muutama ihminen varmasti katsahtanut, kun katselen kännykkääni ja nauraa räkätän vedet silmissä. Että vaikka masentuneita ollaankin, niin jossain kohdin vaan kirjoitus on niin hersyvän hauskaa.

Lukossa: kelasta pyydät lapun, jonka sitten toimitat liikennetoimistoon, jotta saat alennusta. En muista saako, ei taida saada junissa ja pääsylippu kohtausta saako, vai ei. Niissä missä täytyy esittää eläkeläislippu, niin ei saa.

Rina, voisitko esittää siitä kirjasta tänne niitä joitakin kysymyksiä mitä terapeutin olisi hyvä kysyä potilaalta persoonan eheyttämiseksi? Kiinnostaisi paljon, minkä tyyppisiä ovat.

Minun unelmani tällä hetkellä on kadota koirani kanssa jonnekkin kaukaiseen korpeen, jossa ei ole ihmisiä lähimainkaan. Muut ihmiset aiheuttavat jatkuvasti murhetta ja kun on monesti joutunut petetyksi niin alkaa oma seura kummasti viihdyttää... Olen jo miettinyt, että opiskelujen päätyttyä hankin erämajan ja erakoidun sinne. Ainut paikka missä tunnen olevani onnellinen ja rauhallinen on metsä.

Rina kirjoitti 15.4.2016 10:57

Miten siis uskoa, että elämä kantaa? Itse saan ehkä lohdutusta siitä ajatuksesta, että tämä oma reagoimiseni (hätä, ahdistus) on virheellinen tulkinta ympäröivästä todellisuudesta, ja sen tulkinnan peruste on siellä aivojeni rakenteessa, joka varhaislapsuudessa kehittyi aivan liian stressiherkäksi ja pelokkuutta liikaa tuntevaksi. Ei tuosta säikkyydestä silti kokonaan irti pääse, sen kanssa vaan joutuu jotenkin elämään☹️. En tiedä sitten, onko mitään sellaista täsmäterapiaa tuohonkin asiaan tarjolla.

Tuumasin, onko tästä vatuloinnista sittenkään mitään hyötyä. Lukemassani kirjassa kuvattiin viiltävän tarkasti, millaisia rakenteellisia aivomuutoksia ongelmat varhaisessa kiintymyssuhteessa aiheuttavat. Jos vaikkapa mun aivojen hippokampus on kutistunut, niin voiko maailman mikään terapia tai tiedostaminen saattaa aivojani enää normaaleiksi. 😞.
Taidan tästä mennä lenkille ja tyhjentää aivoni sillä tavoin.
Terkut kaikille tasapuolisesti!

Lukossa kysyi jotain siitä, että miksi edistystä ei ole vuosien kuluessa tapahtunut. Lue tuo yllä oleva. Siinä varmasti suurin syy. Haaveilu totta tosiaan on Rina hyvä asia. Viikkoja mietin nimittäin, että haaveilenko yhtään mistään. Sitten sain jostain "kiinni" ja nyt ymmärrän, että vielä kun saisin ne haaveet realistisiin raameihin. Minulla on ollut dissosiaatiohäiriötä jonkinlaista myös, oliko depersonalisaatio sama asia? Kaikkien muiden häiriöiden lisäksi 😋

Nyt varmaan taas unohdan jotain, mutta oliko Viisikossa kolme "etsivää"? Minullekin on jäänyt muistiin ne eväät. Surutiukulle paranemisia sängyn pohjalle ja muille istutusintoa. Itseni pitää alkaa koulia noita pieniä kasvuryppäitä isompiin ruukkuihin. En yhtään lupaa, että se salaatti ruukussa kasvaa. Viime vuonna ei tainnut onnistua, mutta ne kelit,.

Lukossa kirjoitti 14.4.2016 21:42

Mä uskon, että hyvin monet narsistien lapset ovat psyykkisesti invalidisoituneita.

Sinäpä sen itse sanoit.

Ei varmaan ole siitä E-EPAsta haittaakaan 😉 Katselen tässä samalla TVOF:a. Hyvän biisin esitti tämän Hanger's yhtyeen solisti. Mutta kuuntelepa Lukossa ja muutkin youtubesta se Happy biisi. Se pistää väkisinkin huulet ylöspäin.

Ilonai kirjoitti 15.4.2016 20:22

Minun unelmani tällä hetkellä on kadota koirani kanssa jonnekkin kaukaiseen korpeen, jossa ei ole ihmisiä lähimainkaan. Muut ihmiset aiheuttavat jatkuvasti murhetta ja kun on monesti joutunut petetyksi niin alkaa oma seura kummasti viihdyttää... Olen jo miettinyt, että opiskelujen päätyttyä hankin erämajan ja erakoidun sinne. Ainut paikka missä tunnen olevani onnellinen ja rauhallinen on metsä.

Ei yhtään hullumpi unelma. Vielä kun löytyisi koulutus (johon minäkin kykenisin) missä opetetaan, miten tulla toimeen ja asua metsässä. Niin olen sitten siinä viereisellä mättäällä, tai ainakin sopivan hajuraon päässä asuskelemassa 🙂 Ihminen vaan rakentaa nykyisin kaiken mettän täyteen betonitaloja.

Lueskelin kirjoituksianne ja paljon sain hyviä ajatuksia, kiitos🙂🌻
Se mitä syö ja liikkuuko, kuunteleeko musiikkia (Happy-biisi olikin meidän perheen lasten kesälomalle jäämiskappale joku vuosi sitten) ja onko jotain mielekästä tekemistä saa mielenkin voimaan paremmin. Itselle ei pyjamapäivät oikein ole hyvä asia, koska mielikin pysyy matalana silloin. Joskus imetys(yritys)aikoina kyllä nuorena niitäkin oli osan päivästä. Hui, olipa se raskasta aikaa, mieli ihan maassa. Nyt vasta ymmärrän sen.

Pompula kirjoitti 15.4.2016 19:18
Lukossa: kelasta pyydät lapun, jonka sitten toimitat liikennetoimistoon, jotta saat alennusta. En muista saako, ei taida saada junissa ja pääsylippu kohtausta saako, vai ei. Niissä missä täytyy esittää eläkeläislippu, niin ei saa.

Kiitos Pompula vastauksesta. Ryhdyin itsekin asiaa googlaamaan, ja se vaikuttaa vähän kimurantilta. Joitakin alennuksia selvästikin saa, jos jaksaa selvittää asioita ja nähdä vaivaa sen eteen. VR:llä pitäisi saada 20% alennus normaalihintaisista lipuista. Matkahuollon (normaalihintaisista?) lipuista saa 30% alennuksen, jos yhdensuuntainen matka ylittää 60km. Matkahuollon alennuksen saadakseen täytyy ostaa Matkahuollon oma eläkeläiskortti (6e), joka täytyy maksullisesti uusia, jos kuntoutustuki jatkuu. Myös paikallisliikenteestä voi saada alennuksia esim. pk-seudulla jopa 50% "takuueläkkeen" saajille. En ymmärrä kaikkia noita ohjeita, kun termit eivät ole tuttuja. Laitan tähän muutamia linkkejä:

https://www.matkahuolto.fi/fi/aikataulut-ja-liput/alennukset/elakelaislippu-ja-elakelaiskortti/#.VxHgT3rkBa4

http://www.kela.fi/elakkeella-olevalle-tarkeaa_elakelaiselle-alennuksia

https://www.keva.fi/fi/elakkeet/elakkeella/Sivut/tyoelakekortti.aspx

https://www.vr.fi/cs/vr/fi/elakelaiset_uusi#VRE-kortti

Rina kirjoitti 15.4.2016 18:44
Hitsi, taas on alivireinen minä päällä. Kuvasit, Lukossa jossain aiemmassa viestissäsi sitä tunnetta, että on ensin toiveikas ja uskoo asioiden järjestyvän (esim kylväessä siemeniä) ja sitten heti kohta päälle iskee alivireinen minä, joka yhtäkkiä onkin melko varma, ettei ne siemenet mitään idä... Minusta tuntuu usein ihan samalta. Saatan aloittaa jonkin projektin ja tsempata toivoen, että nyt minusta on siihen ja suhtaudun optimistisesti tulevaan, ja toivon, että minusta tulee riittävän rohkea. Olen opiskellut toisenkin ammatin, mutta siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt ryhtyä tositoimiin, niin alivireinen, masentunut ja epävarma minä puski esiin. Kun kirjoitin persoonan eri puolista, niin ne on mulle totta, näkyy nuo unetkin niistä toitottavan. En yllä asettamaani tavoitteisiin, joku masennus tulee siinä vaiheessa, kun alan lähestyä tavoitetta. Alivireinen minä melkeinpä sabotoi mahdollisen onnistumisen. En kuitenkaan mielestäni ole maaninen tai sitten manianikin on laimeata kuin yliblissattu mehu. Ei maistu juuri miltään siis. Silti tuntuu, että se yrittävä ja rohkea puoleni haluaisi yrittää, mutta surkea puoleni roikkuu kuin paksulla köydellä kiinni. Eikä se yrittävä ja optimistinen puoleni pääse oikein edes liikkeelle. Ainakin sillä on raskas taakka kannettavanaan.

Hyvin kuvattu Rina! Minulla olisi tänään ollut meno erääseen tilaisuuteen nyt aamupäivällä ja olin sinne kovasti mielessäni menossa. Nyt aamulla iski kuitenkin jarrut päälle. Ikäänkuin juuri tuo alivireinen minä olisi alkanut maanittelemaan minua jäämään pois kuiskimalla erilaisia pelotteluita tyyliin "jos tapaat siellä X:n mitä kerrot hänelle kuulumisistasi, ihmiset ovat uteliaita miksi sinua ei ole näkynyt jne." Vaikka vielä eilen olin toiveikas, tänä aamuna onnistuin kiihdyttämään itseni aika kovasti ahdistuneeksi näine ajatuksineni. Tilanteesta voi todeta, että tavoite oli tällä kertaa liian korkea, mutta saman selityksen käyttäminen kaikista epäonnistumisista ontuu. Tuo on tosi mielenkiintoista tuo alivireisen minän toiminta. Eilen vietin kotipäivän (kotipäivä on melkein kuin pyjamapäivä, mutta silloin on päivävaatteet päällä), enkä saanut juuri mitään tehtyä. Oli tosi alivireinen olo ja tekemättömät työt ahdisti, mutta en saanut tartuttua niihin.

Siemenet ovat muuten itäneet ihan kivasti eli se tunne, ettei mikään kuitenkaan idä, ei pitänyt paikkaansa. Juuri niinkuin arvelit. Se tunne silloin oli kuitenkin hyvin voimakas ja yhtäkkinen. Olen monesti sen kokenut hetkellä jolloin on ihan mukavaa, niin tulee kuin kylmä ja synkkä isku kohti rintaa. Ja se isku kertoo, että kaikki ei ole hyvin, asiat on oikeasti huonosti, nyt ei ole syytä olla rentoutunut eikä onnellinen tai tyytyväinen.

Mitenköhän tuota alavireistä minää saisi kuriin? Minun mielestä masennus vaikuttaa alivireiseen minään vahvistavasti eli masennuksesta kuntoutuminen voisi olla yksi keino suitsia sitä, mutta olisikohan joitain muitakin keinoja, sellaisia positiivisia ajattelukeinoja. Kertokaa, jos olette havainneet jotain toimivia tapoja.

Rina kirjoitti 15.4.2016 18:44
On mukava, kun jaksat suunnitella reissua Tallinnaan, Lukossa. Vaikka Tallinna on niin lähellä, niin siellä tuntee olevansa jo ihan eri maassa. Kaunis hansakaupunki Vanhan kaupungin kapeine kujineen ja mukavine putiikkeineen. Hyvää ruokaakin siellä saa!

Haluaisin kovasti lähteä ja hullua on, että eihän minua oikein mikään estä. Väsymys ja alavireisyys houkuttelevat jäämään kotiin - tietenkin. Mutta todellisuudessa estettä ei ole.

Pompula kirjoitti 15.4.2016 19:18
Rina, voisitko esittää siitä kirjasta tänne niitä joitakin kysymyksiä mitä terapeutin olisi hyvä kysyä potilaalta persoonan eheyttämiseksi? Kiinnostaisi paljon, minkä tyyppisiä ovat.

Hyvä Pompula! Minunkin piti pyytää Rinalta tätä asiaa, mutta unohdin. Minuakin kuitenkin kiinnostaisivat ne kysymykset.