Tiedättekö kuntoutustukilaiset eläkeläisalennuksista. Olen siis vielä sairauslomalla, mutta poissaolo töistä jatkunee kuntoutustueksi. Sehän on käsittääkseni määräaikainen työkyvyttömyyseläke. Saako kuntoutustukilainen eläkeläisalennuksia mm. bussissa, junissa ja pääsylipuista? Jos saa, niin miten?

Kai sitä on oppinut olemaan itselleen jotenkin armollinen Lukossa. Minullakin oli tälle päivää tehtävälistaa, mutta aika menee vähän liian nopeaan. Minä taasen en saa ollenkaan aikaiseksi lukea oma-apu kirjoja tms. Ne ovat ahdistavia. Kaunis ilma, mutta tekisi mieli vaan olla möllöttää. Ja edellispäivänä sainkin jotain aikaiseksi, niin seuraavana päivänä ei usein sitten jaksa paljoakaan. Eilen koulin salaatin isompaan astiaan, mutta minulla on aika tavalla ruukut ja aluslautaset kadoksissa, tai sitten niitä ei ole. Salaattia odottaa siis uusi kouliminen, jos menestyvät ja minä löydän ruukkuja. Tekisi totta tosiaan mieli jäädä tähän istumaan ja ihmettelemään. Se Viisikko Lukossa oli minunkin lempilukemisia lapsena 🙂 Ja oliko myös Neiti Etsivä. Seikkailut 😍

Olipa taas mukava lukea juttujanne. Se, että ei nähdä elävässä elämässä, vaikeuttaa vähän toisen ihmisen voinnin hahmottamista. Kirjoitusten perusteella sulla, Lukossa on ainakin vaihtelua päivien välillä, onko näin? Kiitos linkistä, kyllä tuohon tuiskahtamiseen tarvisi löytää työkaluja: koen ärsyyntymiseni sen verran kuormittavana ja voimavaroja vievänä. En tiedä, kuinka hyvin se hetkittäin pintaan nouseva kiukkuni näkyy, koska toisaalta olen varovainen ihmisten kanssa, ja pyrin nielemään kiukkuni. Veri vain alkaa kohista korvissa eli sen verenpaineen nousun tuntee välittömästi.
Ei auta, vaikka laskisi kymmeneen, kun keho reagoi joka tapauksessa. Juu, Pompula 🙂, väänsin törppöilystä tuiskahtamisen. Arvelin sen olevan vähän kauniimpi sana samalle asialle 😀. Vaikka käsittääkseni se kakka ja rumempi versio samasta tavarasta edustavat ihan samaa asiaa😎.
Vähän tuli huoli sinusta, Lukossa. On todella raskasta, kun voimat ovat sitä tasoa, että pyjamapäivä alkaa olla normi tai kun ei jaksa hampaanpesuja tai suihkuja. Tai kun ei jaksa keskittyä mihinkään, kun on niin ahdistunut. Tekisi mieli tulla kiskomaan sinut pihalle tai tehdä jotakin, että olosi paranisi. Ja tarkoitan tätä todella. Vakava masennus on kamalinta, mitä elämässäni on ollut. Niin mustaa ja pelottavaa, että terveempänä ei edes pysty käsittelemään sitä tuntemusta. On kuin olisi heitetty pimeään kuiluun ja vankityrmään kahleet käsissä ja jaloissa ilman minkäänlaista toivetta päästä sieltä ikinä pois.
Anteeksi, että sorruin kuvailemaan.
Lainasin muuten tiiliskiven paksuisen kirjan, josta odotan paljon, vaikka pääsin vasta alkuun. Kirja on suhteellisen uusi ja sisältää 19 psykoterapeutin ajankohtaista artikkelia. Siinä pureudutaan vakavaan traumatisoitumiseen (myös varhaislapsuuden kiintymissuhteissa) ja osansa saavat dissosiaatiohäiriöt. Kirjan nimi on "Häpeästä myötätuntoon" Näkökulmia vakavaan traumatisoitumiseen. Kirjassa kerrotaan myös kiusaamisen aiheuttamasta traumasta sekä syömishäiriöistä. Vaikka paha mennä sanomaan, kuinka paljon kirjasta on hyötyä, niin aihepiiriltään se on minusta oiva ja itseäni kiinnostava. Mutta pitää lukea se ensin 🙂.
Nyt taas tuntuu, etten muista kaikkea, mihin piti vastailla. Yritän kuitenkin kuvitella Pompulan värikkäisiin pukeutuneena 🙂. Ja saadaan tuiskahdella, juukos.
Mulla itselläni on vointi parantunut sitä tahtia kuin lumi tuolla ulkona sulaa. Ja vetelen naamaani D-vitamiinia ronskilla kädellä (ei sentään myrkytykseen asti). Toinen tärkeä on tuo kalaöljy. Suojaa hermoyhteyksiä aivoissa. Näitä katkenneita pätkiä mun pitääkin suojella 🙂.
Paljon jää taas kirjoittamatta, mutta mun tarttee lähteä hoitamaan asioita.
Mukavaa, kun Satoshin tomaatintaimet itävät. Mulla on ikivanhoista siemenistä noussut "peräti " kahdeksan tainta.

Hei, Lukossa! Mä olen kanssa tuossa "välivaiheessa". Koko ajan jaksaa enemmän, mutta ei tosiaan niinkuin terve ihminen. Olen jo vuosia ollut tuollaisessa "välitilassa". En pysty, en tule koskaan pystymään siihen, mitä terve tekee.

Tänään olen käynyt kangaskaupassa, pessyt koneellisen pyykkiä, istunut koneella ja vielä aion mennä kuokkimaan viljelypalstaa. Eli aikamoinen päivä. Ohjelmaa riittää. Mutta kodin ulkopuolella olen tänään ollut pari tuntia. Ja maan kuokkimista jaksan ehkä yhden tunnin verran. Muun ajan olen kotona, mitä en oikein edes laske tekemiseksi.

Mutta nyt jaksan paljon enemmän kuukausi sitten. Mulla masennus alkaa ensin korjaantua toimintakyvyn lisääntymisellä. Ennen mielialaa. En vain edes tiedä, haluaisinko jaksaa enemmän. Tai mikä on realistinen tavoitteeni. Taukopäiviä ainakin tiedän tarvitsevani.

Onko sinulla, Lukossa, jokin tavoite, mihin asti haluaisit jaksaa?

Liiza2: Kuinka mahtoi sujua se sinun käyntisi siellä lääkärin vastaanotolla? Mietin vain, että mitä siellä keskusteltiin esim. työelämän jatkoista. Toivottavasti kaikki on sinulla hyvin.

Tuo ”ole armollisempi itsellesi” on hyvin vaikea tehtävä minulle. Olen jossain ketjussa aiemmin kertonut, että minulla on todettu vaativa persoonallisuushäiriö. Olen hyvin taipuvainen piiskaamaan itseäni ja kokemaan itseni koko ajan kelvottomaksi ja saamattomaksi. Asiaa vaikeuttaa se, että yleensäkin yhteiskunnassa (mm. media, työelämä) kannustetaan tiristämään itsestä enemmän irti. Nyt masennuksen hoidossa itseä pitäisi maanitella ja pakottaa, vaikka minä en elämässäni juuri muuta ole tehnytkään kuin pakottanut. Hoitotaho kannustaa minua hyvää tarkoittaen, mutta minä helposti kiristyn kuin viulun kieli. Samalla kuitenkin pakotan itse itseäni eri asioihin milloin huonommalla ja milloin paremmalla menestyksellä.

Rina kyseli, onko päivieni välillä vaihtelua voinnissa. On kyllä ja paljonkin! Kuten Pompula kirjoitti, minullakin on usein niin, että vireän päivän jälkeen tulee alavireinen ”krapulapäivä”. Tunnen silloin ihan kehollisesti itseni väsyneeksi ja ”elpymistä tarvitsevaksi”. Niin sanottuina vireinä päivinäkin kylläkin joudun pakottamaan itseni liikkeelle ja toimintaan, mutta sitten toiminnasta kiinni saatuani pyörät pyörii kohtuullisen helposti. Voimavarat ovat kuitenkin vielä rajalliset. Jos joudun pakosta olemaan aktiivinen useina peräkkäisinä päivinä, minusta tulee tosi väsynyt, ahdistunut ja äreä. Ja kun Rina olit huolissasi voinnistani, niin on hoitotahokin. Olen luonteeltani herkkä, mutta en itke hirveän herkästi. Nykyään kuitenkin, kun käyn hoitotahossani vastaanotoilla itken kuin Niagara. Kaikkein pohjimmillani olin kuitenkin tammi-helmikuussa. Kun avasin tämän keskusteluketjun, olin pohjamudissa ja tartuin Tukinettiin kuin viimeisillä voimillani. Sieltä on hieman kyllä noustu ylöspäin ja parina viime kertana en ole hoitokäynnilläkään itkenyt aivan alusta loppuun vaan on ollut taukojakin. Edistymisen vuoksi olen itse nyt aika toiveikas toipumiseni suhteen. Ainakin edistymistä on tapahtunut. Hoitotahoni on koko ajan ollut kovin toiveikas toipumiseni suhteen ja työhön palaamisesta puhutaan usein. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että ensi syksyn aikana ei vielä välttämättä tehdä mitään työkokeilua tms., vaan parantelen rauhassa itseäni. Tarkemmin näitä suunnitellaan toukokuussa.

Kiitos Rinalle ”pihalle kiskomis”-ajatuksista. Arvostan todella tätä netin kautta tulevaa vertaistukea ja kannustusta! Ja jännää on, mitä mielikuvia täältä syntyy. Minäkin kuvittelin näkeväni Pompulan värikkäästi pukeutuneena ja Rinankin näin mustassa & harmaassa.

Rina minäkin tunnen sen kiukun, mikä suhisee korvissa. Voin joutua siihen tunnetilaan pelkkiä nettikeskusteluita lukemalla (Tukinetissä ei ole niin käynyt). Minunkin täytyy ehkä suunnitella aktiivisemmin D-vitamiinia ja jotain muutakin lisää. Se on jotenkin niin kurjaa, että kun elämänhallinta lipsui käsistä aikanaan joitakin vuosia sitten, joutuivat kaikki perusasiat toinen toisensa jälkeen rempalleen. D-vitamiinikin kuului joskus päivittäisiin rutiineihini.

Jardin Prive: Kiitos kommentistasi. Tämä tilanne on tosiaan välitila kuten totesit. Mielessäni pyörii jatkuvasti työhön palaaminen ja se on tavoitteeni. Mutta kun kysyit tavoitetta, minkä haluaisin jaksaa, niin varmaan haluaisin päästä sellaiseen vaiheeseen, että kävisin päivittäin ulkona. Sitä ennen tulisi ehkä se, että haluaisin jaksaa kuntopyöräillä edes 5-15min päivässä. Ja sitä ennen tulisi varmaan se, että jaksaisin saavuttaa päivittäiset tavoitteeni eli pukea päivävaatteet, hampaiden pesu aamuin illoin, lääkkeet aamuin illoin, suihku kerran päivässä, lämmin ateria kerran päivässä, pedin petaus ja verhojen avaaminen. Kiitos kysymyksestäsi. Tuntuu jotenkin hävettävältä kirjoittaa näitä asioita tänne, mutta tiedän että te ymmärrätte, kun tarvottekin samassa upottavassa suossa.

Kirjoittelen tätä sohvalla pyjamassani. Tänään saatan lähteä yhteen tilaisuuteen tai jäädä kotiin. Vielä en tiedä. Rakas rutiinini aamukahvi on jo nautittu. Ympärilläni leijuu hajuveden tuoksu! Olen nyt käyttänyt aikoinaan lahjaksi saamaani Cliniquen Happy-hajuvettä, joka on tosi pirteä tuoksu. Ajatella, miten paradoksaalinen tilanne; Vaikea masennus vs. Happy-hajuvesi.

Pompula ja Lukossa, Viisikko oli lempikirjojani, taisin lukea ne useaan otteeseen🙂. Sulla on ihan kelpo lista, Lukossa. Tuo lämmin ateria/pv jää multa aika usein väliin, kun yksinkertaisesti en jaksa laittaa ruokaa. Sitä ennen pitäisi käydä kaupassakin. Ei hyvä juttu. Mies syö töissä ja viikonloppuna käydään ainakin toisena päivänä ulkona syömässä. Siivoaminenkin on mulle helpompaa kuin ruoanlaitto. Ei ole kyse siitä, ettenkö osaisi sitä ruokaa laitttaa. Se ruoanlaitto alkaa ahdistaa jo kaupassa, kun pitää valita raaka-aineita. Jotenkin ne raaka-aineet on tungettu niin isoihin pakkauksiin, että on vaikea suunnitella pientä ateriaa. Vihannekset nahistuvat. Liha pilaantuu, ja kala vielä herkemmin. Pitäisi olla niin suunnitelmallinen, ettei mitään jää yli, ja että kaikki tulee hyödynnettyä. Jostakin syystä ahdistaa kovasti heittää vanhentunutta ruokaa pois.
Jardin Prive, normaaliin elämään en oikeastaan ole kyennyt koskaan. Näitä ahdistus- ja masennusjaksoja on tullut sen
verran taajaan, että mitään työuraputkea ei takana ole. Opiskelutkin venyivät vakavan ahdistuneisuuden vuoksi.
Jatkotutkinto jäi kiinni yhdestä ainoasta tentistä. Isäni kuoli noihin aikoihin ja sairastuin myös tuolloin fyysisesti. Tämä keskeneräisyyden tunne tulee uniin jatkuvasti. Unikin on sama kerrasta toiseen. Kyseisessä unessa edellisten unien lähtökohdat ovat jo tuttuja ja unimaailmassa tosia. Siinä unimaailmassa miehelläni on ollut suhde nuorempaan opiskelijaan, joka työskentelee hänen rinnallaan. Unessa jään sivuun kyselemään, olenko miehelle vielä tärkeä. En hetkeäkään valvetilassa usko, että kyse olisi uskottomuuden pelosta. Pikemminkin nuo unihahmot edustavat minäni eri puolia ja toteutumattomia toiveita. Olisin halunnut olla mukana työelämässä, olisin halunnut olla vahva ja terve, ja suren syvästi, etten siihen kyennyt.
Tavoitteiden asettamista pidän kuitenkin tärkeänä toivon ylläpitämiseksi. Vaikka lista on nuoruudesta kaventunut ja rusinaksi surkastunut, niin ilman tavoitteita ei ole tunnetta elämän merkityksellisyydestä. Onnellisuus on itselleni kiteytettynä juuri tuota merkityksellisyyden kokemista, ei sen enempää tai vähempää. Elämän merkityksellisyyttä voi kokea myös vastoinkäymisten yhteydessä. Se on kantava voima, joka saa ihmisen pysymään toiveikkaana. Ilman merkityksellisyyttä voisi yhtä hyvin olla kuollut.
Salaattia pitäisikin laittaa itämään. Pompula sen keksi🙂. En ole ennen salaattia purkkiin laittanutkaan. Paremminhan se siinä kasvaa kuin pihamaalla etanain ruokana.
Eilen aloittamassa kirjassa olen päässyt lapsuuden turvattomiin kiintymismalleihin. Niitä on peräti kolme erilaista mallia, johon lapsi kiinnittyy. Pitääkin laittaa kirja suosituksiin myöhemmin. Kirjassa puhutaan myös näistä persoonallisuudenpiirteistä (esim estyvä kuten mahdollisesti itselläni) ja niihin vaikuttavista tekijöistä.
Lukossa, en usko, että hoitotahosi on väärässä paranemisesi suhteen 🙂. Kyllä terapialla ja seurannalla on suuri merkitys kuntoutumiseen. Ja sillä, että itse aktiivisesti pyrkii eteenpäin. Jos huonona päivänä menee askeleen taaksepäin, niin hyvänä päivänä voi yrittää ottaa kaksi askelta eteenpäin.
Voimia taas kaikille ja lämmin halaus. 🌻🙂🌻

Nyt tajusin, että unelmani, toiveeni on ihan epärealistisia. Eihän tämä minun vointini ole vuosiin muuttunut. Aina on se "vire" päivä, jota seuraa se lepopäivä. Ei puhettakaan, että jaksaisin esim. 5pv. viikossa putkeen. Mutta saahan sitä ihminen unelmoida? Terveisiä taas sängynpohjalta join juuri aamukahvin ja olen lopenuupunut. Rinalta piti jo aiemmin kysyä, taisin unohtaa, että etkö alkanut syödä E-EPAa? Jos, niin oletko tuntenut mitään vaikutusta? Olen itse suunnitellut sitä myös ostavani. Se kirja mistä mainitsit vaikutti vähän kiinnostavalta. Vähän, koska minusta tuntuu, että vaikka kuinka lukisit (siis kuka tahansa), niin ei se olo siitä välttämättä mihinkään muutu. Lukossa on kyllä lukenut niin paljon, että vaikuttaa jo kävelevältä tieto-opukselta 😉 No, niin. Jos lukisi loppuun mitä olette tänne keksineet kirjoitella.

Pitää vielä palata, huoh. Kävin metsässä rauhallisella kävelyllä, en nähnyt ketään. Tuuli vain suhisi puiden latvoissa ja kauempaa kuului autojen ääni. Olo oli suhteellisen hyvä, mutta ajatukset kiersivät kehää, eikä todellakaan missään maailmantaloudessa, eikä merien muovijätteessä tai hädänalaisissa ihmisissä. Joskus oikein yököttää tämä minäkeskeisyyteni, kun pyöritän omaa oloani päivästä toiseen. Toisaalta ei kait terapiassakaan puhuta terapeutin kesälomasuunnitelmista tai pörssikursseista (ellei ne nyt satu ahdistamaan. Mulla nyt ei ole sijoituksia sukanvarressakaan saati Panamassa, joten aihepiiristä terapeutti tuskin saisi kohdallani mitään irti).
Eli siis minä, minä, minä juttua taas 😋 tulee tuutin tai näytön suunnalta seuraavasti:
Pohdin tuota unta, koska toistuvana se kenties yrittää kertoo jotakin oleellista. Tuli sitten mieleen, että ehkä se menestyvä mieheni siinä unessa edustaakin itseni persoonalohkoa eli sitä ideaaliminää, joka olisin ehkä halunnut olla. Nuori nainen on myös persoonan lohko, joka haluaisi työskennellä ideaaliminän kanssa tullakseen yhdeksi sen kanssa. Se sisältää myös menneisyyden haaveet ja niihin liittyvän epärealismin. Minä persoona (lohko), joka kysyy mieheltä (tai siis ideaaliminältä), voitko vielä rakastaa minua, vaikka rakastatkin tuota nuorta naista enemmän, edustaa päiväminääni, joka on vallitseva tämä minä, joka toimii tässä ja nyt: realistisena "luuserina". Eli päiväminäni ei voi tulla yhdeksi ideaaliminäni kanssa. Mutta voisiko ideaaliminä silti rakastaa päiväminääni, vaikka jälkimmäinen ei ole kyennyt täyttämään sille juurtuneita ja juurrutettuja odotuksia. Kysymys on sinänsä kiinnostava, sillä unessa on kuin onkin tapahtunut pieniä muutoksia. Aiemmin unen mies on sanonut jyrkän ein ja uhannut jättää minut. Viime yönä vastaus oli kuitenkin varovainen kyllä.
Tämä käsite persoonan eri lohkoista voisi olla kelvollinen työkalu itselleni. Ahdistus ymmärtääkseni johtuu siitä, että jokin tiedostamaton ja torjuttu persoonan osa yrittää tulla päivänvaloon. Eheytymiseen tarvitaan, että persoonan eri osat tulevat toimeen rakentavassa hengessä ja että ne pystyvät keskustelemaan keskenään. Ihmisestä tulee kokonainen. Voin kuvitella miltä persoonalohkot samalla kentällä näyttävät. Lapsi parkuu yhdessä nurkassa "olen avuton, tarvitsen hoivaa, kukaan ei rakasta minua". Teini sättii toisaalla ja haistattelee "voisin tappaa teidät tai itseni", "kostan varmasti", "hel....tin kersa, lakkaa parkumasta siinä, ei sua kukaan auta". Ideaaliminä kuiskii myös, että ei ole sopivaa olla heikko, häpeäisit. Kyllä ihmisen nyt pitää vaikeuksista huolimatta ponnistaa arvostettuun asemaan ja kunnialliseen elämään, eikä ainakaan jäädä laakereilleen lepäämään. Et varmasti ole yrittänyt kaikkea, olet laiska ja saamaton, surkea luuseri." Fantasiaminä istuu taas omassa nurkassaan haaveksimassa "Jospa minä vielä. Joku päivä. Vaikka tumput suorina. Istun tässä tahi makaan, olen turvassa omassa kuplassani." Pimeäminä ei istu hiljaa, eikä ääneti. Se heittää santaa niinkuin sontaa kaikkien muiden päälle. Siihen sisältyy kiellettyjä puolia: kateutta ja katkeruutta. Se on pahantahtoinen, ylemmyydentuntoinen ja syyttelevä. Keksii syyllisiä ja myös tekosyitä.
Miten nämä kaikki persoonanlohkot saataisiin saman pöydän ääreen ? Miten tulla kokonaiseksi? Tuntea itsensä, hyväksyä itsensä. Rakastaa itseään, jotta voisi rakastaa toisia ihmisiä.

Hei kaverit, kiva kun olette kirjoitelleet, minä luen ne syventyen myöhemmin. Tulin vain kertomaan, että kun sain kammettua itseni liikkeelle, sain aika hyvän ja kuitenkin rennon höökin päälle. Näin kaupungilla yhden kivan tutun ja sain ostettua sen saviruukun, minkä vielä tarvitsen viherkasvien loppuun asti laittamiseen. Parvekkeellekin löysin kaksi ruukkua, jollainen jo yksi oli eli onneksi niitä oli vielä jäljellä. Ajattelin vielä lähteä saalistukselle. Ruokakauppaan ja multaa ostamaan, jos oikein hyvin käy löydän kesäkengät. Mansikat ja vaniljajäätelö olivat tarjouksessa. Niitä itselleni ostan, jos löydän. Eli nyt on virepäivä - ei mistään (hypo)maniasta tietoakaan. Otin kuitenkin tietoisen riskin, sillä minun on huomenna puolipakko lähteä taas liikenteeseen eli tulee kaksi peräkkäistä päivää aktiviteetteja. Sunnuntain voin halutessani pitää pyjamapäivänä, mutta maanantaina on taas meno. Tällaista tämä on sairaslomalaisen raahustaminen, mutta kyllä tässä eteenpäin taaperretaan itseä vetäen ja työntäen.

Kivaa perjantaita teille kaikille 🌻🙂🌻

Hyvää kuuluu, kiitos Lukossa kun kysyit. Tai siis hitaastihan ne minun asiat etenee, vielä yksi tutkimus (pyörällä ajoa, rasituskoe) ja sitten lääkäri kirjoittaa loppuun B-lausunnon jota jo aloitteli. Itsekin olen omaa hakemusta täytellyt wordiin luonnokseksi. Mietin, että miten osaisin kirjoittaa Kevalle niin, että saisivat mahdollisimman selvän kuvan työstäni ja työkyvystäni. Toisaalta kai pitäisi osata tiivistää asia ettei romaania tule?

En kovin tarkkaan nyt ole lukenut ajatuksianne, koska olen töissä taas, niin aika menee niin nopeasti. Kun nyt vaan jaksaisi olla töissä, kipee olen vieläkin. Mutta saikulle hävettäs ja harmittaisi taas jäädä, kun saikkupäiviä niin paljon on jo tänä vuonna.

Ihan pienenpieni haave mulla itää - mies innostui yhdestä isosta koirarodusta. Mietitään ja harkitaan sitä☺️❤️ Se ois lempeä, iso vahtikoira, olisi lenkillä turvaa ja ei pelottaisi iltaisin kun mies on töissä. Onhan siinä monta muttaa vielä. Harkitsen yleensä kauan näitä asioita ja tiedän jo keneltä kasvattajalta pennun ottaisin🌻🙂🌻

Kaikille mukavaa viikonloppua😎

Terveisiä sängynpohjalle, Pompula. Eikö se unelmointikin ole hyvä merkki? EPAA olen syönyt tammikuusta lähtien 1-2 kapselia päivässä. Vaikea se on sanoa, mikä milloinkin auttaa, kun lääkkeetkin saattaa sen tehdä. Toisaalta EPA:sta on joidenkin tutkimusten mukaan hyötyä ahdistuksen/masennuksen hoidossa. Eipä EPA sta ainakaan haittaa ole ja on hyödyllistä sydänterveydellekin. Eli sen kun kokeilemaan? Voin itse paremmin kuin tukinettiin tullessa, mutta mikään virallinen tutkimustuloshan se ei ole, kun en vannoa, mistä syystä olo on parempi. Jospa onkin pelkkä lumevaikutus 😉, mutta samahan tuo, kun lopputulos on tärkeämpi tässä tapauksessa.
Tuohon kirjaan palatakseni: jouduin 50 ensimmäistä sivua pikalukemaan ja hyppelehtimään yli, kun sisälsi asiaa, joka ei varsinaisesti tuntunut osuvan millään muotoa minuun (esim katastrofien tai sodan aiheuttamat traumat) ja muutenkin kirjan alkuosa esitteli teoreettista käsitteistöä, jonka lukeminen alkoi käydä jo opiskelusta. Jätin suosiolla väliin 😋, mutta tämä lapsuusiässä traumatisoituminen riittämättömän hoivan puutteessa sähköisti minut eli kiinnostus heräsi niinkuin myös tuo käsite näistä persoonan eri lohkoista ja depersonalisaatiosta, kun sitäkin olen kokenut. Kirjassa esitetään myös niitä kysymyksiä, joita terapeutin kannattaa asiakkaalleen tehdä potilaan persoonan eheyttämiseksi. En tiedä, onko näistä itseapuharjoituksista apua, mutta ei mulla nyt muitakaan työkaluja ole. Terapiaa saavat Kelan korvaamina vain työelämään kuntoutettavat, joten tässä tukinetissä ja kirjoissa on kaikki, mihin voin yrittää nojata. Ja tietty: kirjoittaahan se terveyskeskuslääkäri mulle ainaisreseptiläiselle lääkkeet aina vuodeksi eteenpäin 😋.

Bongasin muuten reissullani sinisiä krookuksia ja scilloja sekä valkoisia lumikelloja. Ihan kohta on puistoissa lisää sipulikukkia kukassa. Hassua kun Rina vasta hiljattain puhui lumen sulamisesta. Täällä lunta ei enää ole ollut aikoihin.

Jaahas, niin joo. Tänään onkin vasta torstai. Olen tänään toivotellut hyvää viikonloppua ja muuta vastaavaa. Tällaisia asioita inhoan sairauslomalaisen elämässä.

Rina: Mun hoitaja juuri viimeksi puhui tästä syömisestä, kun mulla toteutuu lämmin ateria ehkä vain noin 4-5 päivänä viikossa. Tosin jos puuro lasketaan, niin sitten seitsemänä. Ravitsemus vaikuttaa mm. liikunnan tavoin masennukseen ja ahdistukseen. Olen itsekin sen huomannut, että huonosti syöneenä olen alttiimpi ahdistukselle ja paniikkikohtauksillekin. Uskon myös yhteyden masennukseen. Mä tykkään tehdä ruokaa silloin tällöin. Teen isohkoja satseja ja pakastan ylijäämät annoksittain pakkaseen. Eli mulla on vähän niin kuin itsetehtyjä mikroruokia pakkasessa. Syön myös jonkin verran eineksiä. En koe siitä tunnontuskia. Joskus syön ravintolassa, joka on joskus myös Mäkkäri. Mulla on ajatuksena tehdä bortsch-keittoa viikonloppuna, ehkä jo perjantaina. Tykkään ko. keitosta kovasti, mutta sen tekeminen kaikkine pilkkomisineen on aika työlästä. Ajattelin nyt ajatella, että se on mun toimintaterapiaa ja sattuu vaan kuulumaan ohjelmaan. Ajatusten muokkausta, hahaa, katsotaan onnistunko. Mä myös inhoan ruoan laittamista biojätteeseen. Nyt masennuksen aikana olen yrittänyt huolehtia kasvisten ja hedelmien syömisestä niitä ostamalla. Välillä on kyllä ollut ihan tuskaa popsia niitä (ruokahalu on ollut huono) ja ne ovat meinanneet nahistua ennen syömistä. Olen yrittänyt olla tarkkana ja syödä niitä vaan pakolla, ettei tarvitse heittää pois. Lanttu on mun suosikki kasvisnaposteltavista. Ja mitä tuohon mun päivittäisten hommien listaan tulee, niin vaikka listalla on ihan perusjutut, en joka päivä yllä tavoitteisiini. Ostin tänään vitamiineja eli niiden popsiminen pitäisi lisätä listalle samoin kuin ihonhoito ja hajuveden käyttö. Pikkuhiljaa hommia kertyy ja toivottavasti toteutuukin. Yritän kuitenkin vielä pysyä superhelpoissa hommissa, jotta ne voisi oikeasti toteutua. Taso vaikuttaa varmaan jonkun mielestä naurettavalta, mutta vaikuttakoon. Olisi ihanaa, jos jossain vaiheessa kävisin päivittäin ulkoilemassa ja muuta mukavaa. Oli kiinnostava lukea kirjoitustasi elämänkulustasi ja merkityksellisyyden kokemuksista. Kurjaa, että olet kärsinyt mt-ongelmista niin paljon. Mä uskon, että hyvin monet narsistien lapset ovat psyykkisesti invalidisoituneita. Ei munkaan äiti mitään työuraan ole tehnyt. Jos siinä kirjassa tulee vastaan jotain hyviä kohtia, joita haluat jakaa meille, niin laita ihmeessä.

Pompula: Aina saa unelmoida! Unelmat on ihania, kun niitä ei kukaan saa varastettua. Osaatko sanoa, miksi vointisi on pysynyt samana vuosia? Sehän voi olla mt-ongelmien yhteydessä sekä huono tai hyvä asia tilanteesta riippuen. Minua kyllä ahdistaa se, etten pysty 5pvää/vko-suoritukseen nyt, mutta eihän siitä kannattaisi ahdistua, ettei mene energiaa harakoille. Olen tosiaan lukenut noita oma-apukirjoja aika paljon 😉

Saako muuten kysyä keneen Viisikon hahmoista te samaistuitte? Minä samaistuin yleensä Pauliin, mutta joskus pelottavissa jutuissa samaistuin myös siihen arkaan tyttöön oliko nimi Anne. Ne pojat olivat tosi fiksuja, mutta tyttönä en kai osannut poikahahmoon samaistua. Kadehdin niitä eväitä. Mulla oli lapsena sellainen olo, että mä selviän mistä vaan, koska Viisikkokin selvisi. Saisipa nyt aikuisena vastaavan supersankarin idolikseen. Joskus kyllä mietin aiempia sukupolvia ja heidän ongelmia "kun vesi kannettiin kaivosta ja hellan puut kaadettiin metsästä". Sellaisista selviytyjätädeistä olen joskus saanut energiaa.