Lukossa: teen asiakaspalvelutyötä, joten uupuminen vaikuttaa työhöni paljon. Ihmisillä on oikeus saada kysymyksiinsä vastauksia ja tulla kuulluksi, ja koen että jos en sitä heille voi antaa, niin silloin on aika ottaa tauko. Haluan vähentää tuntejani, koska vuosia sitten kun tein vähemmän töitä olin onnellisempi ja energisempi. En tietenkään haluaisi ottaa omaa onneani toisten selkänahasta, en sentään niin sydämetön ole. Mutta vähentämällä viikkotuntejani neljällä selviän laskuistani, eihän se äkkiseltään paljolta tunnu, mutta kuukausitasolla se tekee monta tuntia lisää aikaa löytää itsensä ja oma äänensä.. haluan uskoa, että neljä tuntia viikossa on selkeästi pienempi paha kuin viikkojen sairasloma ja en ole paikalla ollenkaan. Ehkä haen vain hyväksyntää päätökselleni: peilaan liikaa itseäni muiden mielipiteiden kautta..

Rina kirjoitti 11.4.2016 12:57
Ikä tuo omat haasteensa, ja ehkä masennustakin. Tulee sellainen olo, ettei sillä ulkonäöllä ole enää mitään väliä, vaikka ei kai se mikään yleispätevä asenne ole. Kyllä vanhemmatkin rouvat voivat pukeutua kauniisti ja tyylikkäästi.
Sorruin minäkin tähän vaateasiaan, vaikka se on ongelmista pienimpiä (?). Mutta heijasteleehan se sisäistä olemusta.

Tällaisista asioista on muuten mielenkiintoista keskustella, kun ei yhtään tiedä, miltä kukakin näyttää ja mikä on kenenkin tyyli. Nappasin sinulta tuollaisen pätkän, jossa mielestäni vähän myönnät että sisäisellä ja ulkoisella olemuksella on yhteys. Ja masennuksella on vaikutuksensa molempiin. Minä en ole koskaan ollut mikään tyylitaituri enkä erityisen kiinnostunut ulkonäköasioista, mutta olen kokenut helpoimmaksi pitää ulkoisesta olemuksesta riittävästi huolta. Siis jotenkin niin, että sekin on eräs suojakeino ja toisaalta tapa piristää itseä, että panostaa ulkoiseen olemukseensa. Tavoitetasoni on oman elämänpiirini ulkonäön keskiarvo, niin etten erotu hyvällä eikä pahalla tavalla valtaosasta. Sillä tavalla on helppo solahtaa joukkoon (se suojakeino). Viime vuosina en ole tuohon yltänyt, joskin masennuksen myötä elämänpiirini on muuttunut. Minulta kyllä löytyy aika paljon värikkäitäkin vaatteita kaapista. En koe, että värin käyttö sinänsä edellyttäisi rohkeutta. Minulle ne värikkäät vaatteet edustavat sellaisia asioita kuten pirteys ja rentous ja toisaalta jaksaminen, koska värikkäiden vaatteiden kohdalla pitää enemmän miettiä mitkä sopii keskenään jne. Mustan yhdistäminen mustan kanssa on helppoa. Olen nyt lihonut sen verran, että osa vaatteistani ei istu tai jopa mahdu päälle. Ens'alkuun minulle riittääkin se, että minulla on mustien vaatteideni rinnalla pari uutta (siis kaapista löytynyttä) asukokonaisuutta, joita harjoittelen käyttämään. Huomenna riittää, että vaihdan talvitakista (musta) kevättakkiin (musta) ja laitan hajuvettä sekä pirtsakan kaulaliinan. Kun ottaa huomioon, että käytin viime vuonna samoja vaatteita kesällä ja talvella, on kyseessä iso juttu. Ulkonäköjuttu on myös ihonhoito. Minulla on hankala iho, joka tykkää ihonhoidosta. Useampaan vuoteen en ole kuitenkaan jaksanut pyörittää edes säännöllistä perusihonhoitoa. Muutamaan reseptituotteeseen pitäisi reseptitkin uusia. Ne on viimeksi uusittu paperiresepteinä. Vielä olisi paljon matkaa siihen, että saisin ihonhoidonkin pyörimään rutiininomaisesti. Minä yhdistän nämä ulkonäköjutut tosi voimakkaasti masennukseen, missä on kyllä juuri tuo muna-kana-ongelma. Mikä oli ensin? Onko sillä väliäkään. Hompsuinen ja synkkä olemus yhdistettynä kutiavaan ja näppyläiseen ihoon ei ainakaan tee oloa millään muotoa hyväksi. Ei se niin pieni ongelma ole! Ja jos tätä kautta voi jotenkin vaikuttaa mielialaan, niin otan mielelläni senkin reitin hyötykäyttöön. Uskallan sinulle myöntää, kun kerroit vakavan masennuksen taustastasi, että toistaiseksi hampaanpesut ja pukemiset ovat päivätavoitteina, jotka eivät aina edes toteudu. Mutta yhä ylös yritetään kuten pieni nokipoika konsanaan. Pikkuisin tavoittein. Kaulaliina kikka kakkosena.

Rina kirjoitti 11.4.2016 12:57
Ahdistus aiheuttaa mulle juuri tuota päättämättömyyttä : en saa joko aloitettua tai vielä useammin : en saa päätettyä, mistä päästä aloittaisin. Se päättämättömyyden tila saattaa ihan hetkessä laukaista ahdistuksen. Sitten on vain äkkiä tartuttava tekemään jotakin, että pääsee kyseisestä tilasta yli.

Hmmm, siis kumpi aiheuttaa kumpaa? Ahdistus päättämättömyyttä vai päättämättömyys ahdistusta? Minullakin nuo asiat liittyvät toisiinsa, mutta en ole koskaan miettinyt asiaa sen tarkemmin. Nyt kun mietin, niin kyllä varmaan kumpikin voi olla ensin ja aiheuttaa toisen. Ja tekeminen tosiaan auttaa ahdistukseen. Siksi minulta noita käsitöitä valmistuukin...

Ihanaa että olet nähnyt jo perhosen. Minä olen nähnyt ylös työntyneitä sipulikukan varsia, mutten vielä yhtään kukkivaa. Se ei ole erityisesti kevään merkki, mutta näin joku viikko sitten ketun.

Liiza2 kirjoitti 11.4.2016 13:35

Mitä ahdistuslääkettä käytätte? Tai siis eikös sellainen lääke väsytä eikä voi ajaa autolla?

Mulla olisi huomenna käynti lääkärissä ja jännittää ihan sikana mitä hän sanoo kun pitäisi työkykyäni arvioida. Osaanko kertoa oikeita asioita ja oikein. Tästä käynnistä nyt riippuu jatkot, mitä tapahtuu mun työelämässä... Jännittää.

Minulla on sellainen lääke kuin Temesta. Ei se väsytä minua yhtään ja saa sen kanssa ajaa autoa, jos lääkäri on ko. lääkettä määrännyt. Minuakin alkoi jännittää lääkärikäyntisi, niin voimakkaasti puski jännitys läpi viestistäsi. Toivottavasti käynti sujuu hyvin. Olit kadehdittavasti saanut käytyä uimahallissa. Siitä minä vain unelmoin.

Pompula: Minusta Rinan "Pimpula" oli hauska virhe. Rakkaalla lapsella ja niin edelleen. Olisi ollut kiva kuulla edes jotain siitä, millaisia aatoksia sinulle tuli kuulumisten kyselystä. Ehkä joskus myöhemmin. Kuulosti mukavalta, että sait pähkähullun idean ja tekemistä tuntikausiksi. Minullakin on viime päivinä jäänyt asioita tekemättä. Joskus sentään jotain saan tehtyä, onneksi. Pyjamapäivät ovat välillä ihan ok, mutta liian usein vietettynä ne ainakin minua ahdistavat. Toivottavasti saat kaupasta sen, mitä olit aikonut ostaa. Minunkin tekisi vielä mieli laittaa vähän lisää kukan siemeniä kasvamaan, mutta saa nyt nähdä.

Surutiuku kirjoitti 11.4.2016 22:6
Lukossa: teen asiakaspalvelutyötä, joten uupuminen vaikuttaa työhöni paljon. Ihmisillä on oikeus saada kysymyksiinsä vastauksia ja tulla kuulluksi, ja koen että jos en sitä heille voi antaa, niin silloin on aika ottaa tauko. Haluan vähentää tuntejani, koska vuosia sitten kun tein vähemmän töitä olin onnellisempi ja energisempi. En tietenkään haluaisi ottaa omaa onneani toisten selkänahasta, en sentään niin sydämetön ole. Mutta vähentämällä viikkotuntejani neljällä selviän laskuistani, eihän se äkkiseltään paljolta tunnu, mutta kuukausitasolla se tekee monta tuntia lisää aikaa löytää itsensä ja oma äänensä.. haluan uskoa, että neljä tuntia viikossa on selkeästi pienempi paha kuin viikkojen sairasloma ja en ole paikalla ollenkaan. Ehkä haen vain hyväksyntää päätökselleni: peilaan liikaa itseäni muiden mielipiteiden kautta..

Mikäköhän sinua sitten estää etenemästä suunnitelmassasi? Pohdit hyvin tuota, että haet mahdollisesti muiden hyväksyntää päätöksellesi.

Tämä ketju täyttää pyöreitä! Jo 500 viestiä kirjoitettu tähän ketjuun sadalle sivulle. Meinasin jossain vaiheessa lukea ketjua alusta asti, mutta totesin sen liian työlääksi. No, tämä on tällainen vertaistuki-hömpöttelyketju. Kiitos teille kaikille vertaistuesta 🌻🙂🌻!

Uusia minitaimia oli noussut yön aikana ☺️!!! Tykkään noista pikkuruisista kasvinaluistani kovasti. Ihan oikeassa olitte siinä, että ne tuovat iloa.

Pompula: Ai niin, kysyit karaisun ajankohdasta. Mun samettikukkien siemenpussissa lukee, että "istutetaan ulos kesäkuun alussa". Ymmärsin Rinan ohjeista, että karaisu aloitetaan kaksi viikkoa ennen ulos istutusta. Ja karaisua alkaen puolesta tunnista päivittäen aikaa pidentäen. Näin siis minä järkeilen.

Olettekin mukavasti saaneet tekstiä aikaan🙂, toivottavasti muistan ainakin osan, kun tuossa lukiessani tuli mieleen yhtä sun toista kommentoitavaa. On niin paljon samaistumispintaa, että mieli oikein pirskahtelee ja rönsyilee! Pompula sen oivasti kirjoitti : kun lapsena oli aikuinen, ja aikuisena lapsi. Samoin Lukossa viittasit siihen, että lapsena ei ollut tilaa omille tunteille, kun lähinnä piti huolehtia vanhemman tunteista, eikä rohjennutkaan enää kuormittaa omaa vanhempaansa. Sitä oikeastaan oli totaalisen yksin. Minä kehitin tavan pysyä poissa jaloista ja selviytyä itsekseni. Ei ollut turvallista vanhempaa, jolle olisi kertonut murheistaan tai tunteistaan. Molemmat vanhemmat, mutta eritoten äiti vuodattivat omia draamojaan minulle. Äidille olin ylpeyden aihe, koska olin jo varhain pikkuvanha ja pikkuaikuinen. Voi, miten vastenmielisiltä nyt tuntuvatkaan hänen kiukuttelunsa, joilla hän ohjaili minua. Edelleenkin olen hänen jatkeensa, mutta olen myös jatkuva harmituksen aihe hänelle, kun en enää taivu, enkä kumarra. Sisäisesti olen kuitenkin epävarma ja rikkinäinen. Haavoittunut lapsi aikuisen kuoressa. Pohtimassa ja pyörittämässä syitä ja seurauksia sen sijasta, että vain eläisin rohkeasti. Se rohkeus, johon lapsena tuudittauduin, on jättänyt minut jo aikaa sitten. Tuo itsemyötätuntoharjoitus, jonka Lukossa otit esiin, on oikein käyttökelpoinen. Teen välillä samantyyppistä harjoittelua, varsinkin kun ikävät asiat nousevat pintaan. Pompula mainitsit sellaisen"tuiskahtamisen", jossa tapahtuu nopea, hallitsematon reaktio. Huomaan itsessäni tätä tunteiden heijastelua, joka joskus menee yli. Eli reaktioni on liian voimakas suhteessa tapahtuneeseen. Toisten ihmisten negatiiviset tunteet saavat minussa aikaan ärsytyksen, vaikka minulla ei olisi ollut asiaan osaa eikä arpaa. Minulla on ystävä, joka tarttuu negatiivisiin asioihin elämässään, ja "saa" minut suorastaan raivon partaalle puheillaan. Laitan sanan "saa" lainausmerkkeihin, koska itsehän olen vastuussa tunteistani ja omista reaktioistani. Mitenkähän tätä omaa reaktiotaan voisi kouluttaa? Että heijastaa voimakkasti jonkun toisen ihmisen negatiivisia tunteita. Mikähän harjoitus siihen tehoaisi? Se syö ainakin minulla energiaa ja on uuvuttavaa.
Lukossa, vihreää pukkaa ruukuista täälläkin
🙂🙂. Mä vien taimet harjoitusulkoilemaan pari viikkoa ennen varsinaista istutusta ( tai siis siitä lähtien). Toisaalta minulla on myös lisukkeena sellainen pikkuruinen koottava muovikasvihuone, jossa pikkutaimet voivat olla alusta alkaen hieman kauemmin ulkoilemassa, koska ne ovat tällöin tuulelta ja pahimmalta porotukselta suojassa.
Surutiuku: Kaikella maalaisjärjelläkin ajateltuna vähempi työmäärä olisi kaikille paljon parempi kuin ei työtä ollenkaan. Tämä työelämä on mennyt aivan idioottiseksi siinä mielessä, että entistä enemmän on työtä entistä vähemmälle porukalle, ja joillekin työtä ei ole ollenkaan. Kaipaan sellaista maailmaa, jossa työelämässä räätälöitäisiin vajaakuntoisillekin vaikkapa osapäivätöitä. Nyt suuri osa joutuu olemaan täysin tuottamattomina, vaikka haluaisivat olla mukana voimiensa mukaan.
Liiza2 kirjoitit jotakin, mitä ajattelin kommentoida, mutta ääh, nyt en muista, mitä se oli. Yritän palata siihen myöhemmin 🙂. Vaateasioista ja värikkäistä nutuistakin riittäisi vielä turinaa.,,
Ehkä pitäisi tehdä itselle lupaus, että ulos mennessään laittaisi joka kerta jotakin erilaista. Yksi lupaus olisi tietysti, että jaksaisi kotipäivänäkin pukeutua vaatteisiin, eikä vain sujauttaa pitkät kalsarit päälle. Luulen, että siitäkin saisi murusen sisäistä voimaa. Sen tiedän kuitenkin, että vakavassa masennuksessa ei jaksa mennä edes suihkuun tai pestä hampaita. Hampaat mulla menikin huonoon kuntoon. Omituisinta oli, että hiuksetkin muuttuivat elottomiksi ja kumman kahnuisiksi ja tahmaisiksi, jolloin ne pesun jälkeenkin tuntuivat likaisilta. Vakava masennus vaikuttaa suurin piirtein kaikkeen, mikä ihmisen fysiologia on. Ei siinä siis säästy kehokaan, kun stressihormonia puskee yli sallitun.
Ai niin, sellainen episodi piti vielä kertoman. Äiti oli eilen ihan epätodellisessa sfääreissä. Pari vieraampaa ihmistä oli piipahtanut hänellä kylässä, ja äiti oli päätynyt esittelemään "omaa taiteellisuuttaan" eli musisoimaan vieraille. He olivat kommentoineet äitiäni "todelliseksi taiteilijaksi". Mitenkään vähättelemättä äitiäni tiedän, että vieraat halusivat olla pääasiassa kohteliaita. Äitini kuitenkin oli seitsemännessä taivaassa, ja suunnitteli soittavansa tutuilleen kertoakseen kyseisestä tapahtumasta😝. Minä vain nyökyttelin hänelle, ja sanoin "juu, juu, teepä se". On ihan turhaa saada mitään faktaa läpi ihmiselle, joka elää omassa fantasiassaan. Pysyköön siellä, kunhan ei hypi nenille.

Piti lisäämän taimikasvatusasiaa. Jossain ohjeissa puhutaan puolestatoista viikosta (ulostotuttelua). Mä olen lopullisen istutuksen tehnyt yleensä ohjeistuksia aiemmin. Kylmää pitää välttää eli säät ja sääennusteet ratkaisevat. Joskushan yöpakkasia tulee vielä kesäkuun alussa. Kerrostalon parvekkeelle ne eivät luultavasti niin helposti ulotu. Mä olen ratkaissut kylmäongelman kateharsolla ja lämpimällä vedellä kastelemalla. Siksi en niin arkaile laittaa taimia "loppusijoitukseen", kun siihen hallanarkuuteenkin löytyy omat niksinsä. Enemmän vahdin sitä, etteivät kasvit kasva sisäoloissa liian honteloiksi. Siksi tuo ulkoilutuskausi voi olla pidempikin. Kun ovat ensin totuttautuneet ulkoiluun, niin mikä estää taimien tupaanottoa yöksi niin kauan kuin kylmät yöt uhkaavat. Taimista tulee sitä vahvempia, mitä aiemmin ne pääsevät ulkoilun makuun (kylmää tietysti välttäen).

Mulla tuli viikonloppuna viimeisetkin sirkat tomaateista esiin, kun annoin myöhäisemmälle lattialämmitystä 🙂 Vanhemmilla tomaatit saavat olla ulkona, itselläni ei valitettavasti ole ulkoilumahdollisuutta kerrostalossa - ei edes parveketta. Tarvitsee siis pölyttää käsipelillä, eli korvatopsilla käydä kukat läpi kunhan tulevat. Ja surista samalla. Näin olen aina saanut satoa, vaikka sisäkasvatuksessa tomaattien kuoret jäävätkin koviksi (?). Chilistä, ruohosipulista ja salaatista tuli hyvät.

Lääh puuh. Päivän haasteet selvitetty, hikiliikuntaa harrastettu, leskenlehtiä bongattu ja näin jotakin sinisiäkin kukkia, jotka eivät olleet krookuksia, olivat ehkä helmililjoja. Sain ulkoiltua kevätakissa ja värikkäässä kaulaliinassa, mutta hajuveden unohdin. Harmitti. Joskus hajuveden laitto oli ihan rutiini, nyttemmin ei enää ole. Haluaisin ottaa sen uudeksi rutiiniksi, jota toistan vaikka olisi pyjamapäivä. Hajuvesi selvästi piristää minua. Apteekissa kun kävin, mietin vitamiineja ynnä vastaavia. Minä en käytä edes sitä D-vitamiinia, jota kai kannattaisi käyttää. En jaksanut tänään tehdä mitään vitamiinien eteen. On monenmoista, mitä voisi tehdä itsensä ja toipumisensa eteen. Pikkuhiljaa yritän, tulihan tänään jo aika monta juttua tehtyä.

Ps. Olitte kirjoittaneet paljon. Kommentoin myöhemmin. Se kuitenkin täytyy sanoa, että nauratti tuo Rinan äidin musiikillinen esiintuminen. Saatoin kuvitella tilanteen hyvin. Meidän mummo oli maailman paras ruoanlaittaja ja toki oikein hyvä monessa muussakin (ainakin omasta mielestään) . Hänessä ei oikein vikoja ollutkaan, Yksi asia jonka hän tiesi ja kertoi aina välillä oli se, että muiden pierut haisee, mutta hänen pierut ei haise. Kehonsakin oli siis hienostuneempaa sorttia kuin meillä muilla kuolevaisilla.

Lukossa kirjoitti 11.4.2016 14:20

Hertsyykkeli, osa istuttamistani siemenistä puskee jo vihreää...!! Lupasin iloita, jos näin käy eli nyt vaan kannat kattoon ja juhlimaan 🌻🙂🌻 🙂👍 😍 😀

Onnittelut! Itselleni tuli ensimmäiset vihreät esiin noin kolme päivää sitten. Pitäisi kyllä laittaa lisää siemeniä tulemaan. Ja siirtää alkuja isompiin astioihin. Kai ne jäi taas aika myöhäiseksi nämä laitot.

Minä en osaisi Lukossa ja Rinan tavoin pukeutua mustaan. Se alkaa ahdistamaan jo omaa oloaan, jos pukeutuu "synkkyyteen". Tästäkin päivästä meinasi tulla pyjamapäivä, mutta sitten kankesin itseni väkisin liikkeelle.

Viittasitko Rina sillä "tuiskahtamisella" törppöyteen? Totea sille negatiiviselle ystävällesi, että sellaistahan se elämä on 😀 Kun jatkat sitä tarpeeksi kauan, tajuaa hän ainakin jotain.

Ei ne minun pähkähullut ideat ole aina niin mukavia, Lukossa. Aika rasittavia joskus. Minusta se on aika traagista, että on lapsena aikuinen ja aikuisena lapsi. Draamat olivat meillä erittäin arkipäiväisiä ja hyvin tuttuja. Hyvä Rina, että et taivu, kumarra enää. Minusta tuntuu aivan samalta. Rikkinäiseltä ja totta tosiaan olen epävarma, vaikka se ei oikeastaan niinkään näy minusta.

Satoshin surinat tomaateille, kuulosti hyvältä 🙂 Mitenkäs tomaatteja kypsytettiin poimimisen jälkeen (jos eivät ole kunnolla ehtineet kypsyä)? Oliko se paperipussiin laittamalla? Ja laitettiinko sinne paperipussiin/-laatikkoon jotain muuta? Mietin, että pehmenisikö tomaattien kuori siinä samalla.

Katselen tässä kirjoitellessani Arman Pohjantähden alla, jonka jakson aihe on asunnottomuus. Aika lohdutonta. Tulee katsottua vähän puolella silmällä. Taidan katsoa jakson uudestaan kunnolla, jos se löytyy netistä ja löytyyhän se http://www.ruutu.fi/video/2560689

Ylen nettisivujen uutisissa oli masennus- ja mielenterveysaiheista juttua. Laitan tähän linkit, jos kiinnostaisi teitä.

http://yle.fi/uutiset/tutkimus_masennuksen_kattavampi_hoitaminen_maksaa_itsensa_nelinkertaisesti_takaisin/8807238

http://yle.fi/uutiset/selvitys_mielenterveysongelmat_vievat_tyokyvyttomyyselakkeelle_mutta_hoitoa_saa_liian_harva/8791707

Ei tosiaan ollut lapsena turvallista aikuista, johon turvautua silloin kuin oisi turvaa tarvinnut. Minäkin olin itsenäinen pikkuaikuinen, vaikka jälkikäteen ajateltuna olin myös hyvin ahdistumisherkkä ja pelokas. Sain myös lapsena raivokohtauksia ja olin ajoittain ärtyisä. Minäkin koin olevani totaalisen yksin, kuten Rina kirjoitti. Äitini ei vuodattanut minulle draamaa, mutta hänen "kasvatusmetodeihin" kuuluivat häpäiseminen ja nolaaminen, jotka hän oli ehkä perinyt äidiltään. Äitini oli myös monissa asioissa hyvin ankara.

Rina kirjoitti 12.4.2016 11:2
Sisäisesti olen kuitenkin epävarma ja rikkinäinen. Haavoittunut lapsi aikuisen kuoressa. Pohtimassa ja pyörittämässä syitä ja seurauksia sen sijasta, että vain eläisin rohkeasti. Se rohkeus, johon lapsena tuudittauduin, on jättänyt minut jo aikaa sitten.

Lainasin pätkän Rinalta, kun se oli niin osuvasti kirjoitettu. Kuin suoraan minunkin elämästäni. Ahmin lapsena kirjoja ja lasten seikkailukirjoissahan (mm. Viisikko) päähenkilöt ovat rohkeita, onnistuvia ja aikuisia nokkelampia. Kirjoissa lapset usein paljastavat aikuisten tekemiä vääryyksiä kuten rikoksia. Minäkin olin lapsena näennäisen rohkea, mutta se rohkeus on kadonnut aika päivää sitten ja minusta on tullut kaikkea murehtiva epävarma ja pelokas aikuinen. Olen yrittänyt monia juttuja vapautuakseni lapsuuden kahleista. Aikoinaan minulle antoi tsemppiä Ben Furmanin kirja Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Minullakin on tuota "tuiskahtamista". Olen Rina saanut apua sellaisista kuvista, joissa on kuvattu ihmisten välisiä tiloja. Tuiskahtaminen usein liittyy siihen, että henkilöllä on omat rajat sekavat/hauraat. Silloin tulee lähteneeksi mukaan toisen tunteisiin, kun ei erota toisen tunteita omistaan, kun siis rajat itsen ja toisen välillä ovat epäselvät. Olen siis nähnyt näistä piirrettyjä kuvamalleja (oma-apukirjoissa) ja nuo kuvat ovat syöpyneet päähäni ja auttavat minua sieltä käsin. Rajat voivat muuten olla liian vahvatkin, kivimuurimaiset, että ei kykene riittävän läheisiin kontakteihin toisten ihmisten kanssa. On vaikea selittää, kun on kyse kuvista. Joitakin harjoituksiakin varmaan on. Tulee mieleen esim. kognitiivisen psykoterapian tilanneanalyysi, jonka rakenne löytyy esim. tästä diasarjasta: http://olkkari.net/wp-content/uploads/2014/11/Sjk-101114-TUNNELUKOT-JA-NIIDEN-AVAAMINEN.pdf
Sinänsä on Rina lohdullista, että tiedostat noin hyvin ongelmatilanteen, sillä niinhän sitä sanotaan, että kaikkea minkä tiedostaa, voi yrittää muuttaa. Vakiintuneiden tapojen ja reaktiomallien muuttaminen on työlästä muttei mahdotonta.

Rina: Sitä yritin juuri ilmaista, että suoritustasoni on vielä siellä hampaanpesu- ja kalsaritasolla, jolloin realistisia tavoitteita ovat mm. päivävaatteiden pukeminen päivittäin. Olen huomannut saman mitä kuvasit, että masennuksen aikana kroppakin reagoi surkeaan olotilaan. Minulla iho on tosi pahana ja olo on yleisesti raskas, kipuileva. Ajattelin kuitenkin, että hajuveden laittaminen sopisi päivätavoitteisiini, koska ihanan pirteä tuoksu tuntuu kivalta. Itseni tuntien on turhaa kurkottaa heti turhan korkeisiin tavoitteisiin, koska ne eivät toteudu, mutta esimerkiksi värikäs kaulaliina mustan sijasta on ihan realistinen asioille lähtiessäni. Minusta kuulosti hyvältä, että mietit vaatetukseen liittyviä tavoitteita ja haluan kannustaa sinua toteuttamaan tavoitteitasi. Uskon, että ulkonäköjutut vaikuttavat psyykeeseen vähän ja näin niistä saatava hyöty voi olla yksi tukipuu masennuksen syövereistä kiipeämiseksi. Osittain kyse on mielestäni sellaisesta itsensä arvostamisesta. Hoitajani tiedustelikin minulta, miksi vähän kaikissa asioissani leijuu sellainen asia, että "en ole sen väärtti". Hitsi vie, haluan olla päivittäisen hajuveden väärtti...! Mihinkään linnanjuhliinhan tässä ei tarvitse onneksi vaatteiden puolesta varautua, vaan useimmilla meistä taitaa olla kyse ihan vaan perusarjesta.

Surutiuku: Yritin aikaisemmin ilmaista sitä, että en tiennyt sinun olevan pohdinnoissasi jo noin pitkällä, että olet laskenut tunnit tarkasti. Luulin sinun vasta pohtivan töiden vähentämistä yleisemmällä tasolla. Kun kerroit asiasta tarkemmin, minustakin alkoi tuntua siltä, että ehkä töiden vähentäminen olisi viisasta. Luulin sinun alunperin tarkoittavan tuntien vähentämistä puoleen tms. Jos on riskinä, että joutuisit jäämään sairauslomalle, lienee viisaampaa yrittää ennalta ehkäistä sitä vähentämällä työtaakkaa ajoissa. Sinä itse olet kuitenkin se päätöksentekijä asiassa.

Voi ei, ahdistaa. Pitäisi tehdä vaikka mitä rästitöitä. Ja kirjastosta sain pitkään jonottamani romaanin, jota saan pitää kuukauden. Jännittää pystynkö yhtään keskittymään siihen. Mieli tekisi myös aloittaa liikunta 15min/päivässä vaikka kuntopyörää polkien, mutta kynnys tuntuu korkealta. Samalla nämä tavoitteet tuntuvat ihan naurettavilta, kun vertaa mihin ennen pystyin. Olen ahdistavassa vaiheessa, jossa voimavaroja on jo vähän käytettävissä, mutta ei niitä vieläkään kauhean paljon ole. Miten te muut kestätte tätä vaihetta? Teilläkin tuntuu olevan voimavaroja ja toisaalta niiden puutetta. Vielä pari kuukautta sitten en jaksanut mitään muuta kuin löhötä sohvalla ja pysytellä hengissä ahdistusta jotenkin halliten. Nyt tuntuu, että itsetunto ja -luottamus on ihan nollassa ja kaikkien asioiden miettiminen ahdistaa. Pari kuukautta sitten niillä ei ollut mitään väliä.