Lukkis! Ihanaa, että löytyy toinen museoidenrakastaja. Se mun (entinen) narskuystäväni jaksoi mua aina pilkata siitä, että nautin museoista ja vanhoista, kauniista rakennuksista. Hänen mielestään olisi ollut hedelmällisempää käydä lähipubissa, koska sieltä olisi voinut saada kalastettua miehen (kuten hän oli itse tehnyt). Hilarious!

Kaikki avarat rakennukset saa mut aina tuntemaan oloni hyväksi sijainnistaan riippumatta. Olen käynyt katsomassa monenlaista Vatikaanista Intian kautta Pietariin ja aina on tullut jotenkin "kohottunut" olo niistä museoista ja kirkoista. Joskus teininä kävin jopa bussikierroksen Suomen vanhoissa kivikirkoissa (osanottajien keski-ikä nousi kolmellakymmenellä vuodella kun olin mukana), se tais olla mutsin idis, mutta tykkäsin oikeasti. Luulen, että hyvä olo tulee siitä, että kauneus ei olekaan katsojan silmässä, vaan alitajunnassa. Se kun yhdistyy itseen jotenkin syvästi, hyvinvointi tuntuu ihan fyysiselläkin tasolla (no olisko se sit siellä silmässä taas hih).

Yksi suosikkejani on Victoria & Albert Lontoossa. Siellä on ihania käsitöitä ja muuta taidetta, tuntikausia vois viettää tuossa museossa ja on vietettykin... Tällä hallitsijaparilla on muutenkin ihan mieletön historia... tyttäreni on jossain määrin osoittanut rojalistin merkkejä ja on kiinnostunut Euroopan hallitsijasukujen historiasta. Yhdessä kuolataan pukuja ja kohtaloita leffoista ja dokkareista, hih!

Seuraavaksi kaipaan kiihkeästi Oxfordiin. Sinne ei ole Lontoosta kummoinenkaan matka. Harmi, ettei ole nyt rahaa lähteä reissuun. Eikun lotto vetämään 🙂

Kohteliaisuudesta puhuit myös. Olin tänään Stockan herkussa juustotiskillä. Jo vuosia olen kaipallut kunnon tilsit-tyyppistä kuminansiemenillä höystettyä juustoa, jollaista sai vielä edellisellä vuosituhannella. Tiskin takana oli arviolta 19-vuotias, hyvin ujolta vaikuttava, paperihattupäinen juustomestaripoika (vai olisko ollut kisälli), jolta asiaa tiedustelin ja totesin samaan hengenvetoon, ettei taida löytyä. Poika oli niin söötti ja epävarma, että ilmoitin lopulta, että kyllähän se homma hoituu niinkin että ostan Vilho-juustoa ja heitän kuminansiemenet erikseen lusikalla kitaan. Miten liikuttavan söötti ja helpottunut hymy levisikään naamalle! Toivottavasti sai siitä lisärohkeutta mun kaltaisten tiukkojen tätien palvelemiseen siellä tiskin takana... Mun mielestä sitä paitsi nuoriso on nykyään hyvin kohteliasta noin ylipäätään. Poikkeuksia löytyy toki aina... (en ostanut Vilhoa kun ei varat riittäneet, mutta ei se poikaa haitannut)

Ja jos oma katse vastaa sitruunanraastojätteitä, niin ei siinä vastapuoleltakaan paljoa voi odottaa.

Voi ziisus, puhuinko juuri "nykynuorisosta"? Musta on tullut vanha! Olen mummo tai vähintäinkin täti! Apuva!

Ja se avun pyytäminen... mulle olis ihan kauhistus joutua selvittelemään tuloja ja menoja esim. toimeentulotukea tai työttömyyskorvausta varten. Meidän ruokakunta saa kyllä jonkin verran asumistukea, mutta sitä varten ei tarvitse toimittaa esim. tiliotteita. Varmaan mulla menee siinä raja jotenkin. Onneksi ei ole ollut pakko hakea sitä viimeistä tukea, vaikka kyllä tämä melkoista sinnittelyä välillä on ollut...

Ystäviltä olen sen sijaan oppinut pyytämään apua silloin, kun siihen on oikeasti tarvetta. En enää ujostele siinä suhteessa, ja mieleeni on palannut se vanha totuus, jonka vielä teinivuosinani sisäistinkin, että jos ei suostu ottamaan vastaan, ei suo toiselle tilaisuutta antaa. Antamisen tarve on aivan yhtä todellinen kuin avun saamisen tarvekin.

Ja se haave tai unelma... luulen, että se on jäänyt toteutumatta juuri sen vuoksi, että onnistumisen tulokset olisivat ristiriitaiset. Siitä voisi seurata paljon hyvää, mutta väistämättä myös sellaisia asioita, joita en elämääni haluaisi. Mitä enemmän sitä hyvää tulisi, sitä enemmän myös pahaa. Toteuta siinä nyt sitten...

Liiza2: Uuuh, ne koirahaaveet! Mulla on hullu unelma nöffistä, mutta se sentään ehkä jää toteutumatta 🙂 Tai ei ainakaan heti... sen jälkeen kun viimeisin noutaja poistui paremmille metsästysmaille, on ollut hirveä tyhjiö kotona. (Ja S-bageja kulunut puolta vähemmän 😀) Mielessä pyörii monenlaisia rotuja... pienikokoiset vois olla hyvä tyttärelle, mutta itse en osaa pitää alle 40-kiloisia koirina, ne on jotain muuta... millainen sulla on haaveissa?

Rina: Noi sun rantakokemukset kuulostaa ällöttäviltä. Mitenköhän paljon lapsia todellisuudessa ahdistellaan ja häiritään seksuaalisesti? Suurin osa jättää kertomatta vanhemmille joko häpeän takia tai siksi, että pelkäävät joutuvansa itse syytetyn penkille tai väheksytyiksi tms. Tai niin kuin mun tapauksessa (vielä lisäksi), että uhkaillaan rangaistuksella, jos kertoisin kotona. Muistaakseni se vanha irstas sika sanoi, että vanhempani hylkäisivät minut katuojaan viallisena ja pilattuna, jos hiiskuisin sanaakaan. Saunan taakse ja kakspiippuisella... Onnistui pelottelemaan mut niin tehokkaasti, etten kertonut mitään. Isäni ei taatusti olisi jättänyt asiaa sikseen.

Otit kopin niistä elämänmuutosunelmista. Ymmärrän tosiaan hyvin, että jos on vaikka haastavassa parisuhteessa, muutosta voi hakea sitä kautta (tai sitten ei hae). Mitä ihmisellä nyt voi elämässä näitä tärkeitä osa-alueita sitten olla ihmissuhteiden lisäksi, no työ, taide tai urheilu eli fyysiset haasteet. Painonhallinta varmaankin vielä. Ehkä myös sairaudet, mutta niiden osalta koetaan varmaan omat vaikutusmahdollisuudet vähäisemmiksi. Omalla kohdallani kun ei ole parisuhdetta, en ole työsuhteessa, en onneksi pahemmin fyysisesti sairas (saatan olla, mutten suostu kokeisiin), hullunkirjoissa oleminen on jo tuttu juttu ja läskejä en jaksa laihduttaa, eikä musta urheilijaksikaan ole, niin jäljelle jää toi taide. Heh!

Tähän väliin muuten pakko mainita tuosta sairastamisesta, että yksi äitini elämän suurimpia pettymyksiä on ollut se, etten ole sairastunut hänen "omaan" tautiinsa. Äiti oikein odotti, että olisin sairastunut samanikäisenä kuin hänelle niin kävi. Hänen mielestään olisi ollut niin hauska vertailla oireita ja lääkityksiä, vähän niin kuin olisi saman vaate- tai kenkäkaapin jakanut (tästä puolestani haaveilen tyttäreni suhteen). "Aijaa, eikö sinulla vieläkään ole ilmennyt x tai x", pettyneeseen sävyyn. Miten itsekeskeinen voi ihminen olla! Vain narsistit kykenevät tähän... En sviddu kiusallanikaan suostu sairastumaan! Enkä ainakaan samaan autoimmuunitautiin. Se, mitä olen aikaisemmin todennut itsensä sabotoimisesta (johon olen henkisellä tasolla syyllistynyt), saa fyysisen vastineensa näissä sairauksissa. Se on surullista ja rankkaa, ja liittyy mun mielestä itseään vastaan toimimiseen (joka puolestaan liittyy muihin, ehkä aivan tiedostamattomiin, lapsuudenaikaisiin juttuihin). Toisin sanoen olen ehkä sairastunutkin samankaltaiseen tautiin, mutta mielen tasolla. Tätä en kuitenkaan koe äitini voitoksi itsestäni (tälläisiäkin pitää vielä ajatella h...vetti).

Pelastajan etsiminen johtaa aina harhaan, olen samaa mieltä kanssasi. Se, että kokee tarvitsevansa pelastajaa, johtaa jo sinänsä eksyksiin. Tämä liittyy tietty siihen, että aikuiselle kuuluu vastuu omasta itsestä kuitenkin lopulta. Epätoivo sitä paitsi vetää puoleensa hyväksikäyttäjiä, itsevarmuus tasavertaisia tapauksia. Tämä on raskasta kestää silloin, kun on itse heikoilla, mutta totta se silti on.

Mailis: Mahtavaa, että olet hakenut kouluihin! Toivottavasti lykästää! Ihmismieli on sillä tavalla erikoinen, että kun opiskelemalla hankkii itselleen uutta tietoa, aivot jotenkin aktivoituvat muutenkin ja kaikenlaista mukavaa muutosta alkaa syntyä kuin itsestään 🙂

Nappi3: Tottakai selviydyt, mutta siihen voi kulua jonkin verran aikaa... maailma ei ole pelkästään paha, vaan itse asiassa pääosin hyvä ja se koskee suakin. Tsemppiä!🌻🙂🌻

Sen sijaan toivottelen sitä runsaslukuisille ystävilleni, jotka ovat oikeasti aivan liikuttavia. Suuri osa heistä menehtyi (korkilla tiukasti suljettuun) siirappipurkkiin jo viime viikolla, loput ravaavat lattiapäällysteen reunassa tuntosarvilla toisilleen viestitellen. Maizena näyttää olevan suosittu baari, mutta Sokerikuppiin ei vielä kukaan ole eksynyt. Öitä kaikille pikkuotuksille siis ja toivottavasti suuremmatkin nukkuvat hyvin 🙂

Maanantai. Millä mielellä porukat ootte?
Haaveista: Koiraroduista keskikokoista tai suurta olen haaveillut. Mutta jaksanko opettaa vielä edes sisäsiistiksi ja käydä pentukurssilla, en varmaan. Olen aika tarkka näissä asioissa, sain ed koirani sisäsiistiksi vahtimalla lähes neuroottisesti milloin pentu alkaa haistelemaan lattiaa ja pyörimään - niin hups vaan, pentu kainaloon ja ulos tarpeille. 4 kk iässä pentu tuli sisäsiistiksi. Sitten kun toinen koira tuli taloon niin isompi opetti pienemmälle että ulos tehdään tarpeet. Isompi osasi tehdä käskystä ulos, niin pienempi katsoi vierestä että ai tolleen.
No, nyt meni tällaseks nää juttuni.

Mukavaa viikonalkua kaikille🙂🌻

Olisiko itse tehdyn elämän muutoksen suurin voitto se itseluottamus, joka seuraa rohkeudesta tehdä muutoksia? Että tulos ei olisikaan niin tärkeä, vaan se rohkeuden löytäminen. Siksipä tuo Mailiksenkin opiskelemaan pyrkiminen on hieno juttu. Laamaton, sulla on järjettömän hauska tapa kuvata kaikkea liikkuvaa, olipa sitten kyse mammasta, alitajunnasta tai pikkuötököistä! Kun äiti möyrii alitajunnassa, siinä ötökät jäävät kyllä toiseksi. Liiza2, oletko miettinyt, että koiran ei tarvitse välttämättä olla pentu? Meillä on ollut pari koiraa, molrmmat tulleet meille "aikuisina" ja tosi hyvin sopeutuneet. Aika lyhyessä ajassa koira oppii uuteen kotiin, kun sille antaa paljon helllyyttä ja huomiota. Ja herkuilla se tie vie koirankin sydämeen😉. Koiraharrastus vie kyllä mukanaan, ja hyvä liikuttajakin se koira on, niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla.
Näistä lapsuuden seksuaalisista ahdisteluista vielä: sieltä rannalta mulla on terävä muistikuva siitä, etten halunnut kertoa tapauksesta, koska pelkäsin vanhempien puolesta, että niille sattuu jotakin, jos he lähtevät pedofiilin perään. Tätini miehen ahdistelusta en taas halunnut hankaluuksia äitini ja hänen sisarensa välille. Pyrin siis suojelemaan läheisiäni, en muista siis kokeneeni häpeää. Tämä vanhempien suojelu leimaa mun lapsuuttani monella tavalla, siitä lisää joskus toiste. Olin pikkuaikuinen eli asetelma oli ihan nurinkurinen. Siksi tuo seksuaalinen ahdistelukaan ei ollut mulle mikään ongelma, vaan ydin oli siinä, etten luottanut aikuisten kykyyn selvittää asioita järkevästi. Saati, että he olisivat kyenneet suojelemaan mua.
Mutta nyt täytyy tästä mennä .

Pompula: Hyvä, että olet edelleen maisemissa 🙂 Kirjoittele lisää kuulumisistasi, kun kerkeät.

Laamaton: Museot ovat ihania paikkoja. Niihin voi tällainen yksinäinenkin helposti mennä yksinään nauttimaan ihanista jutuista ja usein tosiaan ylväistä rakennuksistakin. Kohteliaisuuden suhteen olet oikeassa, että paljon riippuu omasta ilmeestä ja eleistä, mutta tuntuu että nykyään kaupan väki on yleensä kohteliasta asiakkaan ilmeistä huolimatta. Tuntuu että asiakaspalvelussa on kehitytty. Kiitos että kommentoit avunhakemista. Välillä tunnen itseni oudoksi, kun koen vastenmielisyyttä omien asioiden esille levittämiseen. Kuulin hiljattain tukimuodosta, jota voisin hakea, mutta taas pitäisi ensin esittää arat asiansa jälleen uusille ihmisille. Toimeentulotukea muuten jää vuosittain hakematta miljoonittain. En yhtään ihmettele, että moni sinnittelee ilman. Muissakin apumuodoissa on varmaan vastaavaa, ettei kehdata tai jakseta hakea apua.

Liiza2: Onko realistista, että perheeseenne tulisi kolmas koira? Mietiskelen tässä sellaista, että haaveiletko jostain mikä ei voi toteutua. Olen välillä nimittäin huomannut sortuvani sellaiseen, että haaveilen mahdottomuuksista. Se on sellaista tahatonta itselleen valehtelua, pilvilinnaan tuudittautumista. Mietin vaan sellaista, että jos kolmas koira ei ole teille mahdollinen, niin sitten sinun pitäisi varmaan yrittää keksiä jotain muuta piristävää projektia itsellesi.

Tänään ajattelin käydä ostamassa kukkamultaa. Tykkään viherkasvieni hoitamisesta. Viime vuosina olen kuitenkin ollut niin lopen uupunut ja masentunut, että en ole saanut multia vaihdetuksi. En muista, milloin olen viimeksi kukkamullat vaihtanut. Siitä on ainakin neljä vuotta, ehkä viisikin tai jopa kuusi. Kukkamultien vaihtaminen on minulle nyt siis eräänlainen suruprosessi. Suru menetetyistä vuosista ja sinnittelystä masennuksen rajamailla. Suru siitä, että käytin vuosien ajan kaikki liikenevät voimani työhön itseni ja kotini kustannuksella. Niinä vuosina tingin kotitöistä niin paljon kuin vain pystyin ja välillä elinkin melkoisessa sikolätissä. Tällä viikolla yritän myös edistää hieman kierrätystä. Näinä vuosina kotiin on nimittäin kertynyt myös paljon kierrätettävää risasta kodinelektroniikasta muuhun krääsään. Myös erilaisia paperipinoja on ja hoitamattomia asioita, mutta kaikkea ei voi hoitaa kerralla. Miten teillä muilla on tällaiset asiat? Onko jäänyt masennuksen takia kotitöitä rästiin?

Huh, ihan järkyttävä väsymys. Tuntuu kuin pää painaisi tonnin. On paljon asioita, joita pitäisi saada tehtyä, mutta voimat on ihan lopussa. Vähän aikaa sitten aloin kirjeenvaihtoon parin ihmisen kanssa, mutta nyt en meinaa millään jaksaa kirjoittaa heille takaisin ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä. Opintojen jumittaminen stressaa ja pahasti.

Ulkona on kaunis, aurinkoinen päivä, mutten osaa oikein siitäkään nauttia, kun tunne itseni taas ihan nollaksi.

Lukossa, näkisit vaan, miten paljon täälläkin on jäänyt rästiin vuosien varrella. Moni asia hankaloituu, jos jää hoitamatta, ja siitä surkeuden näkemisestä jo yksinomaan tulee paha mieli. Esim. Jänikset ovat syöneet omppupuut, jotka joskus kalliilla iostin ja vaivalla istutin. Nyt ne raaskut tuovat pahan mielen, pitäisi repiä ne pois, ja istuttaa uusia. Ja ostaa sitten se verkkokin, joka aikanaan jäi hommaamatta. Piha repsottaa, kun en ole jaksanut sitä hoitaa. Pitäisi rempata tupaa viihtyisämmäksi jne. On jäänyt myös keskeneräiseksi joitakin merkittäviä asioita. Keskeneräisyyden, epätäydellisyyden kanssa yritän vain olla sinut, koska en halua vahingoittaa itseäni sen enempää. Muussa sinnittelyssä on kylliksi. Kyllä ne varmasti alitajunnassa kummittelevat, uniin ainakin tulevat, mutta minkäs teen. Joitakin asioita ei saa korjattua, kun on liian myöhä niille.
Multaa minäkin olin vaihtamassa! Ostin orvokkejakin ja sain laitettua ne ruukkuun. Mullanvaihtoviikoista tulkoon meille antoisat 🙂🌻

Voi miten kankea päivä! Sain sentään yhden käsityön taas valmiiksi.

Lukossa: oot oikeassa, kolmas koira ei ole realistista. Mistä mä haaveilisin?
Aiemmin kun poikani harrastivat jalkapalloa aktiivisesti, oli jännittävää seurata pelejä kentän reunalla ja kannustaa ja kuljettaa lapsia pelaamaan. Toisaalta raskastakin kun pelejä oli niin usein. Tänään katsoin tv:stä eka kerran futisvanhemmat ja kylläpä tutulle vaikutti🙂 Se oli jonkinlaista harrastusta silloin minullekin

Psykologilla kävin, ei sovittu tapaamista enää kuin että tarvittaessa tavataan. Pitää käydä Kanta.fi:stä lukemassa mitä hän kirjoitti tapaamisesta. Luetteko muut sairauskertomuksenne? Kaikki kyllä ei tule Kantaan

Täällä ollaan edelleen. Mä en jotenkin jaksa näitä PÄÄasioita. Olen keskittynyt siivoiluun ja television tuijotteluun. Joskus tuntuu, että asioiden käsitteleminen on vaan liikaa, ei jaksa. Olen lukenut joitakin teidän kirjoituksia, en kaikkia, enkä niin ajatuksella. En oikein tiedä missä vaiheessa mun masennus on. Olenko tosi masentunut, vai keskivaikeasti, vai mitä. Välillä seinät kaatuu kotona niskaa, ja välillä on oikein lohduttavaa olla kuten nyt. Puhuitte jotain avusta. Minulle on alkanut avun pyytäminen muodostua kauheaksi möröksi. Hävettää pyytää apua. Pyydänkin apua, mutta henkilöt joilta sitä pyydän eivät varmaan arvaa kuinka vaikeaa se oikeasti on.

On paljon tekstejä joihin tekisi mieli vastata , mutta en jaksa. Näitä monimuotoisia tekstejä on mukava lukea. Mistä te oikein ammennatte voimaa niin moniin erilaisiin asioihin? (Tai siltä minusta ainakin tuntuu.)

Rina,meilläkin on puput syöneet omppupuun. Vaikka oli verkko, mutta oisko sittebkin myyrät syöneet juuret. Molempia on täällä. Vanhaa omppupuuta eivät syö. Minäkään en sietäisi keskeneräisyyttä. Isäntä vielä kesäksi huvimajan tilasi, niin onpa taas hommaa "byggmax-miehellä"😋

Mä nukun liian vähän yöllä, oon koko illan sängyssä kun vain voin. Voimille ottaa taas lapsen harkkoihin vienti ja haku tånään😭

Vermillion: Tervetuloa joukkoon. "Kiva" kuulla, että muillakin on jäänyt tai meinaa jäädä hommia tekemättä.

Pompula: Kiva kuulla sinusta. Mukava että olet seurannut meidän juttuja ja lohdullista kuulla, että sinullekin avunpyytäminen on vaikeaa.

Sain tänään paniikkikohtauksen ollessani asioilla. Ei hyvä juttu. Mutta selvisin ehjin nahoin siitäkin. Vaikka nyt olen jo kotona, syke on edelleen tavallista korkeampi ja koko kroppa ja mieli on vasta palautumassa hälytystilasta. Minulla on ollut näitä kohtauksia vuosien ajan, milloin harvemmin milloin tiheämmin. Nyt tuli taas se pelko seuraavasta kohtauksesta, vaikka toisaalta on vakaa tunne siitä että nämä kohtaukset kestetään. Olisi kiva kommentoida teidän juttuja enemmänkin, mutta järki ei nyt pysy kasassa pidemmin.

Ps. Rina: Sain mullat ostettua, joten multienvaihtoviikko voi alkaa. Ja ostin kotiin krysanteemiruukun.

Täällä menee vaihtelevasti, koko ajan mieliala seilaa ylös alas. Sit nukun todella levottomasti ja tenoxia on pakko ottaa tänää, jos sen kaa sais unta. Ahdistukseenkin oon joutunu käyttää opamoxia useana päivänä, kuhan ei jäis koukkuun.

Liiza2 kirjoitti 4.4.2016 16:7

Lukossa: oot oikeassa, kolmas koira ei ole realistista. Mistä mä haaveilisin?
Aiemmin kun poikani harrastivat jalkapalloa aktiivisesti, oli jännittävää seurata pelejä kentän reunalla ja kannustaa ja kuljettaa lapsia pelaamaan. Toisaalta raskastakin kun pelejä oli niin usein. Tänään katsoin tv:stä eka kerran futisvanhemmat ja kylläpä tutulle vaikutti🙂 Se oli jonkinlaista harrastusta silloin minullekin

Psykologilla kävin, ei sovittu tapaamista enää kuin että tarvittaessa tavataan. Pitää käydä Kanta.fi:stä lukemassa mitä hän kirjoitti tapaamisesta. Luetteko muut sairauskertomuksenne? Kaikki kyllä ei tule Kantaan

Hyvä kysymys tuo, että mistä haaveilisi. Kuulostaa siltä, että olet menettänyt harrastuksen eli futisvanhemmuuden lastesi kasvun myötä. Ja samalla kuulostaa siltä, että kaipaat itsellesi jotain omaa harrastusta tai projektia. Mulla on sama ongelma eli mitä harrastaisi. Oikeastaan haluaisin sillä lailla hyvällä tavalla hurahtaa johonkin. Oletko selannut paikallisen työväenopiston tai kansalaisopiston kurssitarjontaa? Haluaisitko harrastaa itseksesi vai ohjatusti? Kotona vai jossain muualla? Onko sinulla joskus ollut joku kiva harrastus? Minä olen tuollaisten kysymysten kautta koittanut päästä selvyyteen ajatuksistani ja ovat ne jo hieman selkeytyneet, mutta vielä ei ole niin sanotusti lamppu syttynyt. En ole lukenut Kanta.fi:stä tekstejä.

Pompula kirjoitti 4.4.2016 16:43
Näitä monimuotoisia tekstejä on mukava lukea. Mistä te oikein ammennatte voimaa niin moniin erilaisiin asioihin? (Tai siltä minusta ainakin tuntuu.)

Minusta on myös mukavaa, kun tässä ketjussa juttu hersyilee ties minne poluille ja kuitenkin säilyy erikoinen yhteinen taju meidän kirjoittajien kesken. Minusta myös tuntuu usein teidän toisten tekstejä lukiessani, että teillä muilla on paljon virtaa ja intoa erinäisiin asioihin. Sinäkin Pompula kerroit siivonneesi ja katsoneesi televisiota. Minun pitäisi innostua siivouksesta enemmän ja television katsominen on taas minulle vähän vaikeaa, kun en meinaa jaksaa keskittyä. Uutiset, A-studion ja eilisen MOT:n katsoin tai paremminkin kuuntelin niin, että neuloin samalla. Alkuyöstä katselin Areenasta dokumentin Pohjois-Koreasta (kesto 1h 45min) niin, että pidin ties kuinka monta taukoa. Se oli kuitenkin hyvä dokumentti. Minusta on kuitenkin upeaa, että me jaksetaan jokainen edes jotain. Saan voimaa, tsemppiä ja inspiraatiota tämän ketjun kirjoituksista ja teistä toisista kirjoittajista. Hassua oikeastaan, ettemme tunne toisiamme, mutta vaikutamme toisiimme varmaan aika paljon. Lisäksi olen viime aikoina saanut voimaa ja toivoa siitä, että hoitoni tuntuu tehonneen ainakin jonkun verran. Kevät ja tuleva kesä ahdistaa, mutta eteenpäin on menty, se on pakko myöntää.

Rina kirjoitti 4.4.2016 10:3
Pyrin siis suojelemaan läheisiäni, en muista siis kokeneeni häpeää. Tämä vanhempien suojelu leimaa mun lapsuuttani monella tavalla, siitä lisää joskus toiste. Olin pikkuaikuinen eli asetelma oli ihan nurinkurinen. Siksi tuo seksuaalinen ahdistelukaan ei ollut mulle mikään ongelma, vaan ydin oli siinä, etten luottanut aikuisten kykyyn selvittää asioita järkevästi. Saati, että he olisivat kyenneet suojelemaan mua.

Minulla on samanlaisia muistikuvia lapsuudesta. Siis että pyrin suojelemaan yh-äitiäni ja olin pikkuaikuinen. Äitini kärsi hyvin pitkään masennuksesta ja oli ajoittain psykoottinen. Hän oli myös herkästi hätääntyvä ja ahdistuva ihminen. Kauppareissu oli hänelle raskas juttu. Valitettavasti näyn perineen (geneettisesti tai psyykkisesti, ei väliä) häneltä ahdistus-, masennus- ja paniikkitaipumuksen 😞