...tänään käytiin sitä ystävän lopputyötä vielä läpi... olen ihan krooh pyyh 🙂 mutta kun kerran on syntynyt täydellisyydentavoittelijaksi (tai ehkä sosiaalistunut sellaiseksi), joka ikisen sanan, lauseen ja virkkeen on mentävä oikein 🙂 Enkä lopeta, ennen kuin kaikki on ok!

Pompula darling, olit aika jyrkkä Rinalle ja mun mielestä turhaan, huumoriksi se varmaan oli tarkoitettu? Ymmärrän kyllä hyvin, että joskus toisten vitsailu voi olla kuin puukko vanhaan haavaan, mutta ei kai nyt meidän kaikkien kärsivien kesken kuitenkaan tarvii kiukutella.....??? Sehän olis vaan kaikkien yhteinen tappio. Hitsit, meinasin kirjoittaa tapio, se on mun ihkuekan poikaystävän nimi... otso, kontio, mesikämmen, karhu... tapio, metsän herra ja kuningas.

Ok, yritän nyt itse analysoida härskejä katseita. On olemassa miehiä, jotka eivät pysty muunlaisiin katseisiin. Oltiin tänään tyttären kanssa siinä "kansainvälisessä" ruokakaupassa ja törmättiin pariin herrasmieheen, joista jotenkin huokui "roistous". He mittailivat meitä tyyliin, jonka koin täysin mitta-asteikon ulkopuolella olevaksi. Itse mittailin heitä katseella, joka voidaan yleismaailmallisesti kokea tavaksi tutkia lempeällä ja myötätuntoisella tavalla siiseliä tai muuta sinänsä aivan söpöä jyrsijälajia. Tai ei. Jotkut pitää mua rasistina, joka on paha sana. Rakastan ihmisiä, mutta joissakin kulttuureissa on asioita, joita en vain voi hyväksyä osaksi omaa elämääni.

Härski katse on ihan oikeasti seksuaalista häirintää... ja olen varma, että kulta Rinakin sen tietenkin ymmärtää. Olen itsekin joskus laukonut vitsejä väärässä kohdin 8) Silloin, kun pystyy vastaamaan tasa-arvoisesti, tilanne on ihan ok. Jos on alakynnessä syystä tai yhdeksännestä, kyseessä on häirintä. Monet miehet on multa saaneet masentavia kommentteja...

Mulla on kokemusta sekä mies- että naisvaltaisista työyhteisöistä nuoremmalla iällä. Henkilökohtaisesti olen kokenut helpommaksi kuittailla seksivitsejä kuin puolustautua narsismityylisiä hyökkäyksiä vastaan ikävuosina 20-28.... ne seksivitsijutut ei tuntuneet niin pahoilta silloin, kun itsellä oli oikeasti jotain vastattavaa ko. alueella...

Unelmista oli puhetta aikaisemmin...

Luulen, että mun unelman vois toteuttaa vaikka vielä tosi vanhanakin, mutta olen niin v***n saamaton, etten ehkä ikinä pääse sinne saakka... Olen jotenkin antanut itselleni luvan jumittua näihin yksinhuoltajan arkikuvioihin sen sijaan, että olisin tähdännyt kohti tärkeintä... laiska mikä laiska.

Muistan opiskeluajoilta 80-luvulta, kun varoiteltiin kaikesta mahdollisesta. Silti toisinaan kävelin tai juoksin opiskelijabileistä keskustasta Pohjois-Haagaan saakka. Koskaan en kokenut mitään häirintää!

Laamaton kirjoitti 2.4.2016 4:12
Unelmista oli puhetta aikaisemmin...

Luulen, että mun unelman vois toteuttaa vaikka vielä tosi vanhanakin, mutta olen niin v***n saamaton, etten ehkä ikinä pääse sinne saakka... Olen jotenkin antanut itselleni luvan jumittua näihin yksinhuoltajan arkikuvioihin sen sijaan, että olisin tähdännyt kohti tärkeintä... laiska mikä laiska.

Moi Laamaton, kiva lukea vihdoin taas sinun juttujasi. Tuo lainauksen asia jäi kaihertamaan. Et paljastanut unelmaasi, mutta hienoa että sinulla sellainen on ja upeaa, ettei sen toteuttaminen ole iästä kiinni.

Ostin muuten itselleni ruukkukrysanteemin, kun oli niin nätti. Sisäinen ääni pisti hanttiin ja väitti, ettei kotona ole riittävän siistiä jotta kukkia voisi sinne tuoda. Ostin silti. Ostin myös croissantin kahvin kaveriksi. Hyvältä maistui.

Kiitos paranemistoivotuksista Lukossa, jospa tämä tästä. Nyt samalla saikulla parantelen flunssaa, niin jospa sitten töihin palatessa ois sekin jo ohi. Maanantaina olisi psykologille meno, en nyt tiiå mitä sanois, ehkä univaikeuksista ja masennuksesta.
Taas mies lähti töihin, aamupäivällä käytiin ostamassa kunnon sänky pojalle. Virkistävää on välillä shoppailla, parasta jos löytää itelle edullisen ja hyvän näköisen vaatteen. Pukukopissa kyllä masentuu jos mikään ei mahdu päälle tai on ruma päälläni..
Hirveä väsymys nyt päivällä, en kuitenkaan osaa nukkua päikkäreitä. Sitten illat onkin kiukkusta sakkia, minäkin.
Ootteko facebookissa? Minä olen aika yksinäinen ja käyn siellä jatkuvasti. En kuitenkaan päivitä enää usein tilaani siellä koska kukapa olisi kiinnostunut siitä, ehkä pari. Ei mulla ole paljon kavereitakaan, ehkä 70. Sitten jos kirjoitan sinne jotain, alan miettimään että mitähän ne ajattelee minusta siellä ja ehkä poistan koko kommenttini. Tai yksikään ei kommentoi tai tykkää minun jutuista. Serkullani on ehkä tuhat seuraajaa ja hänestä tykätään. Ehkä face masentaa minua lisää. Mitåhän sitä keksisi ajanvietteeksi. Lukeminen voisi olla ja elokuvat.

Jotain projektia ja haaveita saisi olla, mielenkiintoa johonkin, niin jaksaisi arkeakin ja muuta ajateltavaa. Hyvä olisi laihdutus mutta en tiedä jaksanko ja mistä saisin voimaa. Tiedän yhden tutun joka hurahti fitness-juttuihin tai oikeastaan trialthoniin. Koko elämä pyörii sen ympärillä. Itellä ikää ja muuta remppaa, niin muuta mietittåvä😋 Eikä se olisi minun juttu muutenkaan.
Illalla ja yöllä tulee synkimmät ajatukset. Milloin teille tulee?
Ehkä mä näitä jutustelen psykologille, jos muistan.
Työsähköpostia luin, rupesi suututtamaan kyttäys ja pikkumaisuus siellä. Jossain vaiheessa kyllä räjähtää siellä riidaksi nuo asiat. Ehkä paras pitää etäisyyttä.

Juu tokkiisa ymmärtän, mitä seksuaalinen häirintä on. Sori mun surkea huumori 😋. Alle kouluikäisenä uimarannalla joku ukko yritti vetää multa pikkuhousuja alas, kun eksyin rannalta sivummalle. Pääsin karkuun, enkä uskaltanut asiasta puhua vanhemmille, jotka myös olivat rannalla. Halusin vain lähteä kotiin. Sitten mun tätini mies lähenteli mua lapsuudessani silloin kun hän jäi "lastenvahdiksi". Juoksin silloinkin karkuun, mutta muutaman kerran hän onnistui työntämään kätensä pikkuhousuihini ja pussaamaan suulle. Yäk. En tästäkään kertonut kotona , näin vähän luoottamusta mulla oli vanhempieni suuntaan. En edes tiedä, vanheeneko tuommoinen rikos, kun tätini mies on vielä elossa? Ja nuorena ollessani vasta teini vanhemmat miehet lähestyivät ja olisivat maksaneet seksistä. Kaikki tyynni oli siis seksuaalista häirintää ällöttävällä tavalla. En jostain oudosta, mulle tuntemattomasta syystä koe tuosta kuitenkaan traumatisoituneeni. Ehkä olen kokenut toiset ongelmani suuremmiksi? En siis itsekään tiedä, miksi olen kyseisen asian ohittanut jokseenkin kevyesti. Ei kai se asennoitumiseni ihan normaalikaan ole. Se seuraava sukupolvi (lapset) on ihan aikuista jo 🙂, työssä käyvää ja ihan hyvinvoivaa (eikä tarvi seksuaalikasvatusta multa enää. En mielestäni ole tehnyt samoja virheitä kuin omat vanhempani, ja jos jotakin virheitä olen tehnyt, niin ei ne ainakaan ole väleihimme vaikuttaneet. On näitä hyviä asioitakin elämässä😀

Liiza2: Minä olen facebookissa, mutta se homma on minulta lähestulkoon jäädyksissä. Eli en juuri käy siellä, en muista milloin viimeksi olen päivittänyt jotain jne. Facebookista voi masentua, mutta mielestäni ei kannata. Jos on tuhat kaveria ja paljon tykkäyksiä, on poikkeuksellisen sosiaalinen ja aktiivinen persoona. Sellaiseen pystyy harva ja se helposti vaatii paljon työtä kuten kissanristiäisissä juokseminen, verkostoituminen ja verkostojen elävänä pitäminen, aktiivisuus sosiaalisessa mediassa jne. En minä ainakaan sellaista kadehdi. Minulla on facebookissa muutamia kavereita, jotka päivittävät hirveän usein (monta kertaa viikossa). Olen laittanut heidän päivitykset piiloon niin etteivät ne näy. Tähän syynä oli se, että en nähnyt kenenkään muiden päivityksiä, kun nämä aktiivipäivittäjät aina tukkivat seinäni päivityksillään. Minä olen kiinnostunut niistä, jotka päivittävät esim. kerran kuussa ja nyt heidän päivityksensä näkyvät minulle paremmin, kun olen piilottanut superpäivittäjien profiilit. Meillä on yhteinen probleema tuo oman projektin tai intohimon löytäminen. Minähän olen tuskaillut täällä jo pari viikkoa sitä, että joku piristävä uusi elämänsisältö pitäisi löytää. Enkä ole ollut ainoa täällä Tukinetissä, joka on haaveillut samasta. Olen pohtinut asiaa enemmän tuolla ”Raskas yksinäisyys”-ketjussa.

Rina: Minullakin on kokemuksia sellaisesta seksuaalisesta häirinnästä, että vanhat ukot tulivat meille teineille lirkuttelemaan ja vikittelemään. Joskus olivat kännissä, joskus eivät. Me oltiin jo teini-ikäisiä, mutta ei mekään kerrottu vanhemmille. Sellaiset puheet pistettiin samaan kategoriaan kuin juoppojen tai hieman pimahtaneiden ihmisten puheet. Eli ei otettu todesta ja pyrittiin eroon heidän seurasta. Lukioikäisenä naapurin invalidimies yritti väkisin pussata hississä. Se oli ikävämpi tapaus. Muutamia vuosia aiemmin kaksi vuotta vanhempi eli ikätoveriksi laskettava poika oli yrittänyt hirveässä kännissä pussata minua väkisin ja sekin oli hurja tilanne, kun hän oli niin paljon vahvempi minua. Selvisin kuitenkin painista, jos en voittajana, niin ainakin ilman väkisin suukottelua. Aikuisena kerran eräs oikea puliukko puristi minua oikein kouraisemalla peffasta raitiovaunussa ja sitä kyllä kiljaisin, kun pelästyin ja vaihdoin paikkaa. Useimmat aikuisiän lievät ahdistelut (katseet, vonkaamiset, puheille tulemiset, seuraamiset) ovat kyllä tulleet Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan maahanmuuttajien taholta - valitettavasti. Mutta kaikesta huolimatta minäkin jotenkin koen, että tämä kaikki on vain elämää. En koe itseäni erityisen häirityksi tai traumatisoituneeksi, mutta ymmärrän että jokainen kokee asiat eri tavoin ja ihmisillä on erilaisia kokemuksia takanaan. Minä olen ottanut paljon rankemmin tapaukset, joissa jotkut minut tuntevat ihmiset (koulukaverit, työkaverit, naapurit tms.) kiusaavat.

Tänään oli kuulkaa aika hyvä päivä. Nukuin pitkään ja aloitin (keski)päiväni kahvilla ja croissantilla. Päätin pienestä epäröinnistä huolimatta lähteä erääseen konserttiin, sillä erään toisen konsertin menettäminen (päivä meni huomaamatta ohi) harmitti, kun sen eilen huomasin. Konsertin lisäksi kävin vähän shoppailemassa ja löysin tarjouksista pari tarpeellista ja kivaa vaatetta sekä lankoja neulottavaksi. Lankoja löytyikin kivoissa väreissä, joten nyt on kiva kutoa oikein väriterapian merkeissä. Sain reissulla hyvää kuntoliikuntaa pyöräilyn ja kävelyn merkeissä. Vielä pitäisi laittaa ruokaa tulemaan, vaikka onkin näin myöhä, sillä lihan viimeinen käyttöpäivä on tänään. Yllätin oikein itseni tämän päivän aktiivisuudella ja onnistumisilla. Lähtiessä ahdistus tunki sen verran esiin, että otin ahdistuslääkettä. Mutta muuten yllättävän hyvä suoritus sovituskoppiaktiviteetteineen kaikkineen. Olen innoissani, sillä reilun viikon ajan on ollut huonompaa ja olen vain piiloillut maailmalta viltin alla.

No höh 🙂 operaattori poistanut kaikkein mehukkaimmat muistelot 🙂 varmaan sanavalinnat olleet protokollan vastaisia 😀 Palataan aiheeseen myöhemmin, kun pöly on laskeutunut 🙂

Toi Facebook on vallan kummallinen ilmiö. En ole oikein osannut päättää, onko se hyvä vai paha asia... en itse ole halunnut mennä mukaan, sillä en välttämättä tahdo jakaa suurta määrää tietoa itsestäni ja jokapäiväisestä elämästäni, enkä koe sellaiselle tarvettakaan. Uskon silti, että se on todella tärkeä henkireikä monille yksinäisyydestä kärsiville ihmisille, eli ehkä sitten kuitenkin hyvä asia...

Muistan jo parikymppisenä ajatelleeni, että on olemassa kahta sorttia ihmisiä (ja silloin oli vielä lankapuhelimet, eikä mitään nettejä). Toiset on sellaisia, että tarvitsevat jatkuvaa muiden läsnäoloa tai elämänsä jakamista. Toisille taas riittää se, että on silloin tällöin yhteydessä muihin, eikä tarvitse ihan kaikkea jakaa tai saada kannustusta kaikille hankkeilleen tms. En mitenkään arvostele, enkä muistaakseni silloin nuorenakaan pitänyt mitenkään huonompana tai parempana kumpaakaan tyyppiä, totesin vain että näitä kahta lajia ihmisiä on. Ehkä kyseessä on jako intro- ja ekstrovertteihin, tai ainakin sinnepäin.

Vielä siitä seksuaalisesta häirinnästä... olen itsekin joutunut raitiovaunussa itsensäpaljastelijan uhriksi, mutta siinä elämänvaiheessa mua lähinnä säälitti se kaveri. Ja kerran juna-asemalla joku yritti esitellä nakkiaan, mutta sanoin suoraan että tuollaisella vehkeellä ei kannata takkia avata.

Raskaampaa oli se todellinen insesti, jonka uhriksi sukulaistalossa jouduin kesäisin lapsena. Se oli niin vastenmielistä, että vieläkin kuvottaa. "Tästä ei sitten saa kertoa muille, tämä on meidän välinen juttu." Ällöttävä vanha ukko. Onneksi on jo aikapäivää kuollut. Luultavasti tämäkin rikos silti vanhenee, olisko yleinen kymmenen vuoden vanhenemisaika iskenyt siihenkin...

Tytär kävi tänään uimahallissa kaverinsa kanssa ja kertoi mulle ennen nukkumaanmenoa, että siellä oli ollut joku kummallinen setä. Seissyt kuulemma selkä seinää vasten jalat harallaan ja kourinut tämän tästä muniaan sukeltelevia tyttöjä samalla katsellen. WTF! Eikö halleissa ole minkäänlaista pedofiilivalvontaa nykypäivänä!!! Sanoin tytölle, että jos toisen kerran vielä käy noin, pitää käydä sanomassa henkilökunnalle asiasta. Oli kuitenkin itse kuulemma ollut vain huvittunut, eli ei ollut tuntunut pahalta. Onneksi. Taidan silti laittaa sähköpostia hallille, jotta tietävät tälläistä käyneen.

Moni on täällä puhunut lääkityksestä. On tosi surullista, että ihmisille tarjotaan ihan arpomalla vääränlaisia lääkkeitä, tai ei esimerkiksi tarkisteta yhteensopivuuksia. Samahan se sille lääkärille on, tuleeko inhimillisiä kärsimyksiä tai nou. Kirjoittelee reseptin ja ottaa seuraavan potilaan. Kotona sitten tehdään ne ihmiskokeet, että tuleeko parempi vai huonompi olo... kiva sit siinä muutenkin pelosta tärisevänä vielä odotella, että heikkeneekö vointi entisestään. Mulla on tällä hetkellä vain verenpainelääkkeet, siis kahta lajia. Olen tullut niistä niin riippuvaiseksi, että jos joskus (harvoin) unohdan ottaa, pulssi nousee 160 tasolle ja se on aika vattumaista. Vähän niinkuin sikiön pulssi - ei sovi aikuiselle. Lääkkeistä huolimatta olen sitä paitsi räjähtävän pommin tienoilla, normisti 180/130. Hippiheijaa! Tämä on jo vakiintunut tilanne, sillä en uskalla ryhtyä kokeilemaan uusia lääkkeitä. Better the devil you know...

Lukkis, mun unelma liittyy duuneihin. Se on sellainen "olisko musta tähän" -tyyppinen... en kuitenkaan halua sitä ihan julkisesti kertoa ainakaan vielä. Ei siitä tiedä ystävätkään... Tämä unelma oli mulla jo 8-vuotiaana ja edelleen siis on.

Mun tuttavapiiristä kuoli tänään henkilö, joka oli syntynyt samana vuonna kuin minä. Tuli itsellekin sellainen olo, että tässäkö tämä oli... vaikka itsellä vielä henki kulkeekin. Putosin taas sinne kuolema-ajatuksiin, joista olen irti pyristelemässä...

Ajatukset meni sitä rataa, että mitä jos kuolisin huomenna... mitä olen oikeasti saanut aikaan? Miksi olen tyytynyt ravaamaan kodin, duunin ja ruokakaupan väliä viimeiset 20 vuotta? Tai siis kodin ja ruokakaupan, koska työskentelen kotona 😀 😀 Ne aikaisemmat vuosikymmenet meni vähän toisissa merkeissä tietty. Ja mietin myös, mitä seuraavaksi kannattaisi tehdä, lapset on jo isoja, suurin osa aikuisiakin. Nyt varmaan olis tilaa omille haaveille... sitä on vain niin fakkiutunut arkeen, ettei uskallus ehkä riitä suurempiin muutoksiin varsinkaan näillä 0-budjeteilla...

Lähipiirissä on viiskymppiset tehneet isojakin elämänmuutoksia. Osa on onnistunut, osa ei. Ehkä kuitenkin suurin osa onnistunut (varmistettu kunnolla tietty, ettei mihinkään höpöhöpöön olla lähtemässä alun perinkään). Miksen minäkin...

Todennäköisempää on kuitenkin se, että painin vielä 20 vuoden päästäkin näiden samojen, hölmöjen ongelmien kanssa (äitisuhde, ylipaino, rahapula, pelko/paniikki) ihan siksi vain, etten jaksa juuri tänään laittaa tikkua ristiin... luuseriasenteella ei pääse eteenpäin...

Tai sitten olen jo autuaammilla metsästysmailla peittoja virkkaamassa, rakkaan noutajan seurassa...

Pompulalle piti vielä laittaa hyvän olon toivotukset! Välitän susta! Palaillaan palstalla, sydämenkuvia...

Suunnittelin tälle päivälle alunperin museokäyntiä, mutta nyt on "krapulaa" eilisestä aktiivisuudesta. Pystyisin varmaan menemään sinne museoon ja suorittamaan ko. tehtävän, mutta mieli huutaa pysymään kotona. Täällä on sen verran siivottavaa ja tekemistä, että ei ole huono ratkaisu jäädä kotiin. Varsinkin kun alkuviikosta on taas menoja kalenterissa. On tämä tavallaan kummallista, että väsyy niin vähästä. Masennusta on vaikea ymmärtää.

Eilisestä piti vielä jotain sanoa. Aikoinaan täällä puhuttiin kohteliaisuudesta ja siitä, miten kohteliaisuus nostaa mielialaa jne. Minä olen jo vuosia pyrkinyt olemaan kohtelias sekä asiakkaana että työntekijänä. Katson silmiin, tervehdin, pyrin hymyilemään, toivottamaan hyvää jatkoa jne. Teen näin, vaikka aina ei itsellä olisikaan niin hyvä päivä tai riemukas fiilis. Eilen kiinnitin positiivisesti huomiota siihen, että kaikki työntekijät vahtimestareista narikkatyöntekijöihin ja kaupankassoihin olivat kohteliaita. Minusta se on hirmuisen hyvä asia ja tulin siitä hyvälle tuulelle. Yksi kassatyöntekijä vaikutti aika väsyneeltä, mutta hänkin toivotti hyvää jatkoa hieman ilottomasti, mikä oli mielestäni parempi kuin pelkkä tympeä ilme maksun lopuksi. En tiedä onko jokin muutos tapahtunut, mutta mielestäni nykyään entistä useammin mm. kaupankassat toivottavat hyvää illanjatkoa tai viikonloppua. Lisäksi sellaiset työntekijät kuin vahtimestarit ottavat katsekontaktia ja tervehtivät. Hyviä asioita mielestäni.

Mitä Pompulalle kuuluu?

Mikä ihana auringon paiste ja kävi yllärivieraitakin. Kahviteltiin ja juteltiin. Tuli napsittua herkkuja suuhun mutta jospa en enää ota tälle päivälle.
Tuosta ahdistelusta kun on ollut puhetta. Mullakin on pari sellaista sattunut lapsena enkä uskaltanut puhua siitä silloin, hävetti vaikkei se minun vika ollut. On niin vaikea puhua lapsena ahdistelusta kun on suuri häpeä.
Kiva lukea teidän juttuja ja ehkä saada inspiraatiota esim lähtemään kotoa konserttiin tms. Nyt vaan on tuo flunssa menossa.
Facesta: osa ystävistä päivittää jatkuvasti kuulumisiaan tai jakaa jotain ajatelmia. Olen huomaavinani yksinäisyyttä osalla heistä tai jotain tarvetta tulla kuulluksi. Onhan se hyvä jos joku kuulee ja haluaa tietää mitä "mulle kuuluu". Mulla suurin osa on koirien omistajia joten niistä tulee päivityksiä.
Jostain luin facebookin sivuilta ettå ihminen tarvitsee jotain myönteistä ajattelemista/harrastusta/projektia että voi hyvin. Itse juuri sitä pohdin ed viestissäni että mitähän keksis...

Mukavaa sunnuntaita kaikille🌻🙂🌻

Lukossa, tuli hyvä mieli kohtuullisen hyvästä päivästäsi🙂. Sellaisena päivinä, kun saa itsensä ulos, niin lopoutulema iltasella on paljon parempi kuin niinä päivinä, jolloin jää kotisänkyyn leijailemaan tyhjyyteen ilman minkäänlaisia suunnitelmia. En tietysti jaksa olla aktiivinen kaikkina päivinä, mutta selkeästi silloin kuin jaksaa, niin päivästä voi tulla oletettua parempi. Kai se tuo sitä paljon puhuttua rytmiä päivään. Ilman rytmiä on ihan hukassa, ei koko aikaa jaksa sängyssäkään olla, sekin ahdistaa. Laamaton, turinoit mahdollisista elämänmuutoksista. Jos sulla on unelma, joka vielä on toimiva ja vahva, niin ei kait koskaan ole liian myöhäistä toteuttaa sitä. Kyllähän moni ihminen tekee isojakin muutoksia elämässään. Ja toiset muutokset todella toimivat. Omalla kohdallani en osaa oikein sanoa, mikä se muutos voisi olla. Joskus luulin tietäväni, mutta en oikein enää. Uskoisin, että ammatilliset muutokset kuitenkin olisivat kaikkein realistisimpia ja suurinta tyydytystä tuovia. Muutoksiin ihmissuhdekuvioissa en oikein enää usko ellei kyse ole suoranaisesta väkivallasta (henkisestä tai fyysisestä). Jos etsii pelastajaa, niin siinä ei ainakaan toteudu mitään tasapainoista. 😋

Moi,

Kiitos kommenteista ja kannustuksesta.

Taisi olla Laamaton, kun oli haaveita tulevaisuuden suhteen. Taisi olla ammattihaaveita.

Mä olen hakenut pariin kouluun. Se olis iso elämänmuutos jos se toteutuisi.

Ei voi tietää että onnistuuko kaikki ja millaista se on. Kyllähän elämä on ihmisen parasta aikaa ja nyt olisi hyvä sauma yrittää.

Kyllä on jännittynyt olo vaikka ei ole mitään varmaa. Jos se ei onnistu niin sitten jotain muuta.

Hyvää päivän jatkoa kaikille!

Olen mietiskellyt tänään avun pyytämistä ja vastaanottamista. Vaikka en ole avun vastaanottajana varmaankaan kaikkein surkeimmasta päästä, tuntuu jotenkin epämiellyttävältä olla mm. psykiatrisen avun piirissä. Tarkoitan omien, niin kovin henkilökohtaisilta tuntuvien, asioiden vatvomista vieraiden ihmisten kanssa. Fyysisen terveydenhuollon puolella taas joutuu usein riisumaan ja toisten ronkittavaksi sekä arvostelevan katseen alle. Sama juttu on erilaisten Kela-tukien kanssa, omat raha-asiat täytyy tilittää pilkun tarkasti toisten nähtäväksi. Täällä Tukinetissä pystyy asioimaan anonyymisti - onneksi. En tiedä, uskaltaisinko mennä sellaiseen kasvokkain kokoontuvaan vertaisryhmään. Tämä meidän anonyymi vertaisryhmä on huippujuttu. Vielä noiden kaikkien tukimuotojen osalta on niin, että aika sitkeä ja nöyrä saa olla apua hakiessaan. Vaikka voimavarat ovat vähissä, on alistuttava vaihtuvien hoitohenkilöiden kyselemisiin ja omien asioiden kirjaamisiin eri lomakkeille. Kyllä vaatii varmasti rohkeutta esimerkiksi hakeutua leipäjonoon tai pyytää SPR:n vapaaehtoinen ystävä yksinäisyyttä lieventämään. Vai olenko minä vain erityisen herkkänahkainen näissä asioissa? Onko teistä helppo pyytää ja vastaanottaa apua viranomaistahoilta tai tuttavilta?

levoton päivä tänään huominen pelottaa aivan järkyttävästi selviänkö yhtenä vai tuleeko totaalinen romahdus kun menen juttelemaan nyt toista kertaa kriisikeskukseen näistä omista tapahtumista joku sisällä varoittaa joku käskee menemään hurja tilanne tai hurjaa tämä on jo nyt olispa joku ystävä joka valas uskoa ja rohkeutta jotenkin on epätoivonen olo että tästä voisin vielä selvitä😯🗯️

Laamaton: Minua naurattaa usein sinun tekstisi, mikä on usein käsiteltävään aiheeseen nähden epäsuhtaista. Viimeksi nauratti riimit nakki-takki. Asiasta toiseen, minunkin lähipiiristä on kuollut jopa itseäni nuorempia viime vuosina ja se kyllä ahdistaa. Itsellä on niin paljon kuoleman toiveita, että toisten kuolemat pysäyttävät jotenkin oudosti ja kuolema kumisee aivoissa.

Rina: On se totta, että ulos lähteminen piristää, mutta samalla se tosiaan syö voimia. Minulle tämä virallinen masentuminen on ollut sillä tavalla lahja, että vihdoin tuli lupa pysähtyä. Olin jo monta vuotta oikeasti masentunut, mutta pakotin itseni suorittamaan arkea kuten se mainoksen Duracell-pupu. Siksi pakottaminen on minulle vähän kaksipiippuinen juttu. Mutta siis ilman muuta lauantai oli minulle hyvä päivä ja vastaavia koitetaan hankkia lisää.

Mailis: Rohkea olet, kun olet kouluun hakenut! Pidän peukkuja, että tärppäisi.

Nappi3: Ei kai siellä kriisikeskuksessa kai mitään pahaa voi tapahtua. Korkeintaan ratkeat itkemään tms. Hyvä että olet hakenut apua itsellesi, olethan kokenut traagisen tapahtuman.

Liiza2:n kanssa meitä yhdistää se, että olemme vailla uutta piristävää projektia/juttua/harrastusta tms. Laamaton unelmoi ja Mailis on jo napannut unelmansa reunasta kiinni opiskelemaan hakiessaan. Kiva että meillä on näköaloja tulevaisuuteen…

Täällä mä oon.

Hurjasti voimia nappi3 ! 🙂