Kolme yötä meni unilääkkeillä, eilen illalla otin vain Melatoninin ja sain unen hyvin. Mutta - näin painajaista, siihen liittyi vajaa 10 v sitten äkillisesti kuollut isäni, joku lihauni se oli ja toinen uni, jossa olin taas perheen kanssa matkustamassa, nyt höyryjunalla, ja juna pysähtyi asemalle ja meillä oli vielä kaikki tavarat ja vaatteet hujan hajan ja huusin veturin kuljettajalle, että odota, me jäädään pois. Heräsin siihen, kun huusin. Tai oikeastaan hyperventiloin. Taasko nämä painajaiset alkaa.
Jotkut lääkkeet taitaa vaikuttaa siihen, että näkee outoja unia.

Mietin myös miten saan yläasteikäisen pojan lukemaan läksyjä ja siivoamaan jälkiään. Jatkuva riita on asioista ja sitten lapset riitelee keskenään ja minulla palaa pinna eli huudan. Poika ei tottele minua kun pitää jankuttaa aina. Isäänsä paremmin tottelee. Tää koti on ku joku helkkarin murkkupesä, jatkuvaa murkkujen mieluista tv-ohjelmaa pyörii, kinastelua ja kännykän räpläystä. Sitten onkin jo heillä tylsää tai ahdistaa tekenättömät läksyt. Mies sanoo että olen lapanen, en saa kuria ja järjestystä aikaan.

Nämä viestit näkyvät täällä varmaan vasta huomenna? En oikein muista mitä kirjoitin mutta tässä täsmennystä siihen kuitenkin. Onhan näitä yhteenottoja murkkuikäisten kanssa mutta ne on ohimeneviä. Nytkin on jo ihan rauhallista ja kaikki rauhoittuneet☺️❤️☺️
Ei meillä kuitenkaan ihan mahdotonta ole. Itellä painaa varmaan ikä ja sairaudet. Onneks huomenna pääsen lääkäriin.
Tällaista pohdintaa.
Äideistäkin olitte kirjoitelleet. Mun äiti oli sellanen kuin silloin ennen vanhaan oltiin, lapset tuli vähän niinku työn sivussa jotenkin huomioitua jos ehti. Eka vuoden olin laitoksessa äidin somaattisen sairauden takia. Äiti on jo muistisairas, ei tuominnut masentuneita eikä sairaita, ja vähän lapanen hänkin eli jämäkkyys huonoa. Niinkuin minulla.
Joskus jotenkin kaipaan lapsuuttani kun aika on kullannut muistotkin. Äiti ei paljoa osannut tukea minua kun olin lapsi. Pinnailin koulusta paljon.

Laamaton kirjoitti tuolla aiemmin kirjaa siteeraten, että "alistettu uhri ei pysty lopulta kohtaamaan alistajaansa. Jos hän joutuu tämän kohtaamaan, hän menee yksinkertaisesti aivan "tilttiin" eikä kykene sanomaan sanottavaansa. Mieluiten uhri vain pakenisi tilanteesta."" Joo, tämä on vähän monimutkaista. Tiedän, että narsisti äidin lapsi "taantuu" lapseksi tavatessaan äitinsä. Minulle on käynyt siten hyvin vähän. Olen tottunut pistämään kampoihin. Kun sitten taas toisen sukulaisen kanssa menen aivan tilttiin.

Joten jatkan tässä nyt kuitenkin kirjoittamista 😉 Heräsin tänään klo 6 ja ravasin vessan, makuuhuoneen ja keittiön väli noin klo 9 asti. Sitten otin lääkettä ja yritin saada uudestaan unta. Lopulta se onnistui. Yöunet on tärkeät ja toi klo 6 on ihan ei inhimillinen aika mulle. Joten kävin lukemassa Laamattoman yöpöllöilyt jo aamulla 😋

Tiiätkö, kun tai oletko koskaan kokenut sellaista vaatteet pois riisuvaa irstasta katsetta? Hyi Vi**u! Minä olen. (Yksi näistä tapauksista sattui silloisella omalla työpaikkalla. Esimiehen toimesta.) Ja muutoinkin mieskokemukset ovat enemmän ja vähemmän ruusuisia. Siitä syystä mieluiten piiloudun. Läskit lämmittää 😋 Ainakin herkkiä hermoja. Tietty mä haluaisin mun kropasta tietyn näköisen, mutta mitä sitten? Miten sitten menisin ulos? Alkaisin käyttä burkhaa, vai mikä se on nimeltään?

Se mitä olen miettinyt näin jälkikäteen on, että äitini ei juurikaan käyttänyt alkoholia. Tai jos käytti, niin pienissä määrin. Myöhemmällä iällä olen miettinyt, että miten hän kuitenkin kutistui sellaiseksi ryppyiseksi rusinaksi? Niin kuin alkoholistit tapaavat kutistua. Mä hyrisen täällä taas tolle luusäkki lamppusilmälle 😀

Siis missä, tai miten tuollainen on mahdollista: "Kun hypnoosiin/transsiin/alfa-aivoaalloille oli päästy, piti ensin luoda mielikuva nykytilanteestaan." Tai kuinka uskaltauduit? On kyllä aikamoista joutua vauvana sairaalaan ilman äitiä. Narsismikin juontaa juurensa sinne varhaislapsuuteen, että ei ole kokenut tietyn ikäisenä äidin rakkautta. On kyllä tosiaan vaatinut aikamoista heittäytymistä kokeilla tuollaista harjoitusta.

En ole edelleenkään käynyt Karnaluksissa, onneksi. Nyt en tarvitse mitään, mutta tulisin varmasti vallan vallattomaksi siellä 🙂👍

Ai minäkö oon todennut jotain syyllisyydentunteista? No ainakin oon oikein rypemällä, rypenyt niissä viime päivinä. Olen miettinyt myös olemassa oloni oikeutusta. Että mikä merkitys mulla täällä on? Siksi tuo sisään linnoittautuminen ei ole oikein tervettä mulle. Mä tunnistan yleensä ihmisestä heti marttyyriuden, tai toisin sanoen narsismin, mutta joskus viittaan typerästi kintaalla ja siinä sitä ollaan. Narsisteissa kun on myös hyviä piirteitä, niin kuin muissakin ihmisissä. Nykyisin luulen osaavani tehdä omat rajani selvemmiksi. Minulle äiti on ollut kovin vieras aina. Vaikka olen tuntenut hänet koko elämäni, niin voin sanoa, että en varmasti tunne häntä yhtään sen paremmin, kun joku joka on tuntenut hänet vaikka kuukauden/vuoden. Se liukkaus, mistä Laamaton mainitsit. Ei ole mitään mistä tarttua. Kummajainen.

On varmasti ollut kamala kokemus jäädä yksin (noita-akan kanssa) seisomaan, kun auto kaasuttaa kesämökille. Minä koin aina häpeää, kun tuli vieraita ja äiti otti marttyyrin viitan harteilleen. Voi sitä valitusvirren määrätöntä määrää..

Onnittelut budokasta!

Lukossa: minulla on eilisestä paniikista ollut ahdistus jäljellä. Kyllä tarkoitin, juuri niin. ("Tarkoititko, että äitiäsi on loukattu/nöyryytetty, kun sinulla on mielenterveysongelmia?")

Rina: Minä olen tässä eilen heijaillut itseäni, kun en tiedä miten selviän elämästä. Sikiöasentokin on hyvin tuttu. Kyllä se myrkyllisyys narsisteilla vie toisilta ihmisiltä kaiken ilon.

Olehan varovainen Lukossa niiden kynttilöiden kanssa!

Onko teillä mitään unelmia? Ei tarvitse kertoa niitä, jos ei halua, mutta, että onko vaiko ei? Kun olen yrittänyt etsiä jotain. Jotain josta saisin tästä elämästä kiinni. Onhan minulla ollut unelmia. Joitakin ei vain ole enää mahdollista toteuttaa. Niitäkin asioita on useampi. Ikä ja terveys vie pois mennessään. Välillä saan pienen pilkahduksen unelmaa, mutta sitten toimitan vaikka tavallisia asioita. Ja mietin, että miten ihmeessä voisin tehdä mitään yhtään enempää, kun en meinaa nytkään selviytyä normaaleista arjen askareista. Tätä asiaa minun täytyy itse pohtia enemmän.

Nyt luin ajatuksen kanssa viestejänne. Rina (menikö nimi oikein), minäkin kasvoin maatalon tyttönä, heinäkuut meni heinäpellolla pitkiä päiviä.
Kamalaa tuo noita-akan kanssa kahden jääminen. Tuli mieleen jostain syystä elokuva Äideistä parhain. Nyt kun lapset ovat isompia, niin voi enempi kysellä ja jutella asioista ja saada selville mitä he ajattelevat. Voi kysellä ihan menneistäkin asioista, että mitä ajattelit lapsena kun esim karkasit hetkeksi tms.
Sitten oli kysymys onko enää unelmia (en uskalla nyt tarkistaa kuka kysyi koska tämä teksti voi hävitä). Ikää kun on jo ja vaivoja, niin ne rajoittaa jnkv unelmoimista. Se minua on harmittanut että ei ole kovin suuria unelmia enää. Leikillään olen sanonut että haluaisin muuttaa ulkomaille asumaan. Perhe sais kyllä olla lähellä siellä kans. Kun pärjäis taloudellisesti ja terveyttä riittäis, niin matkustelisi paljon. Se kai on minun unelma. Ja nähdä lapset kasvaneen aikuisiksi ja onnellisiksi. Ja mieskin eläis kaverinani ja terveenä. Joskus sitten kun aika on vois kuolla kivuttomasti "elämästä kylläänsä saaneena".

Pompula, mulla on Liiza2:n tavoin unelma ulkomailla asumisesta. Muutettaisiin siinä vaiheessa, kun mies jää eläkkeelle. Minä olisin ainakin mielikuvissani valmis jättämään koko höskän ja lähtemään, mutta voihan olla, että käytännön ongelmat torppaavat tosipaikan tullen koko ajatuksen. Mistä sitä tietää, pihiseekö henkikään enää. Lukossa, kirjoitit siitä, että haluaisit vain normaalisti käydä töissä ja elellä tavallisen tyytyväistä elämää. Mä huomaan kaupungilla katselevani ihmisiä töissä (esim kaupassa sun muissa palveluammateissa, rakennusmiehiä, bussikuskeja..kaikkia, jotka päiväänsä viettävät työn parissa). Joskus ajattelen, että ehkä pystyisin tuota tahi tuota hommaa tekemään, ja sitten taas epäusko valtaa minut. Tein muuten tuon SCID testin itsekseni netissä, ja lienen sekä estynyt että riippuva persoonallisuus. Mulle tuottaa Lukkiksen tavoin vaikeuksia olla ihmisten kanssa; ei niin että ahdistuisin ihmisjoukosta, vaan että ihmisten kanssa kommunikointi tuntuu "syövän energiaa " ja olen jännittynyt, ja taas helpottunut, kun pääsen omiin oloihini. Ei se varmaan kuitenkaan näy päällepäin.

Heipelipeipeli kaikille 🙂.
Pitkästä aikaa taas täällä 🙂🌻. Mitä teille kuuluu ? Minulle kuuluu ihan ok jos näin voi sanoa. Lääkitystä rukataan ja terapiassa käyn. Todettu vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Kiva oli saada mörköololle nimi 🙂👍. Kiva kun on kevät tulossa ja aurinko näyttäytyy 🌻🙂🌻. Pitää varmaankin lukea teidän päivityksiä että pysyisi kärryillä... 😀.
Toiveikasta torstaita teille 🙂.

Ehkä jonain päivänä... kirjoitti 28.3.2016 21:6
Hei Pompula ja Lukossa, onko teille jo Ravelry tuttu? Siellä on kaikenlaisia neule- ja virkkausohjeita. Kirjautumalla pääsee neuleiden ihmemaahan. Sille se minusta tuntuu. 😀
Minulle tuo neulominen on ollut henkireikä. Sen myötä olen tutustunut mukaviin ihmisiin ja oman osaamisen kehittymisen näkee joka neuleessa. Pikkuhiljaa uskaltaa tehdä aina vähän vaativampaa kuin edellinen oli. ☺️ Vaikka on tässä ollut niitäkin aikoja, ettei edes neulominen ole kiinnostanut. Kuuluu taudinkuvaan. 😳

Hei "Ehkä jonain päivänä". Miten sinä olet konkreettisesti tutustunut ihmisiin neulomisen myötä? Tarkoitan sitä, että useinhan neulomista kuitenkin harrastetaan kotona yksinään. Oletko käynyt käsityöpiireissä? Tai onko sinulla käsityöblogi? Vai mikä on ollut tutustumismenetelmäsi?

Nyt on tullut paljon viestejä, täytyy vastat niihin paloissa. Pixalle vilkutus täältä, sinua jo kaipailinkin, kun en kuulunut pitkään aikaan mitään.

Unelmista kysyttiin. On minulla haaveita, toiveita ja unelmia. Tosin masennus tuppaa syömään niitä. Se haukkaa paloja ja jäystää suurilla leuoillaan silmieni edessä. Masennus myös käskee olemaan haaveilematta: "mitä turhia, hukkaat aikaasi". Minulla on eri kokoisia haaveita/unelmia. Eniten nyt on mielessä arkisimmat haaveet eli haluaisin päästä takaisin töihin, haluaisin toipua masennuksesta ja ahdistuksesta, haluaisin harrastaa ja nauttia elämästäni. Astetta suurempia unelmia ovat unelmat ulkomaan matkoista ja siitä, että löytäisi elämäänsä jonkin "jutun". Tuo juttu olisi jokin harrastus tai muu innostus, josta nauttisin ja johon käyttäisin energiaani. Olisi ihana keksiä tällainen juttu ja hurahtaa siihen. Mutta en ole vielä löytänyt, vaikka olen kuulostellut, penkonut ja etsiskellyt. Myös kumppanin löytäminen kuuluu unelmiini. Kyllä unelmia on vielä muitakin. Masentuneena tuntuu, ettei mikään niistä voi ikinä toteutua.

Hei Lukossa.
Meillä on täälläpäin lankakauppa, jossa saa ostamisen lisäksi istahtaa neulomaan ja keskustelemaan muiden käsityöihmisten kanssa. Siinä neulejuttujen keskellä puhutaan paljon muustakin. Se on siksi mukava paikka, että jos ei jaksa olla äänessä, niin voi vaan kuunnella muiden juttuja. Ihmiset on mukavia, lämpimiä ja kannustavia. Ja mitä yksin kotona neulomisen tulee, niin sen lisäksi voi neuloa junassa tai kahvilassa tai ihan missä vaan. Kirjastokin on hyvä paikka. Ja ihan varmasti löytyy toinen "neuloottinen" siihen juttu kaveriksi.
😀

Ehkä jonain päivänä... kirjoitti 31.3.2016 13:5

Hei Lukossa.
Meillä on täälläpäin lankakauppa, jossa saa ostamisen lisäksi istahtaa neulomaan ja keskustelemaan muiden käsityöihmisten kanssa. Siinä neulejuttujen keskellä puhutaan paljon muustakin. Se on siksi mukava paikka, että jos ei jaksa olla äänessä, niin voi vaan kuunnella muiden juttuja. Ihmiset on mukavia, lämpimiä ja kannustavia. Ja mitä yksin kotona neulomisen tulee, niin sen lisäksi voi neuloa junassa tai kahvilassa tai ihan missä vaan. Kirjastokin on hyvä paikka. Ja ihan varmasti löytyy toinen "neuloottinen" siihen juttu kaveriksi.
😀

Kiitos nopeasta vastauksesta! Minäkin olen jotenkin ymmärtänyt, että neulomisen parissa on mukavia ihmisiä. Tuollainen neulekauppa, jossa voi neuloa, olisi ihana. On myös olemassa neulekahviloita ja käsityöpiirejä, mutta niitä on hieman haastava löytää. Yksi minkä löysin, oli jo täynnä. No, minä olen vasta aloittelija ja ehkä löydän vielä monia juttuja neulomisen parista. Tein eilen typerän virheen kirjoneulesukassa, mutta en anna sen masentaa. Ensimmäisessä sukassa vältin sen virheen, mutta toisessa astuin miinaan. Se vaikuttaa pikkuisen sukan ulkonäköön - ei sen vakavampaa. Neuloessa oppii koko ajan, usein kantapään kautta.

Juuh, tervetuloa takaisin, Pixa . Toivottavasti olosi on kohentunut lääkityksen ja terapian myötä🙂🌻. Lukossa mainitsit tuolla toisessa ketjussa, miten masennus aaltoilee ja hyvien päivien jälkeen voi olla taas huonompia päiviä. Totta turiset, olen itse huomannut ihan samaa. Pääsiäisenä minusta tuntui, että olo on liki normaali, sain tehtyä rästiinjääneitä töitäkin. Eilen ja tänään on ollut ihan saamaton olo, teen taas pikkupätkissä juttuja (pyykin laitto, siivous), ja sitten on taas tultava sänkyyn huilimaan. Koko ajan tekisi myös mieli keittää kahvia, ja syödä jatkuvasti, ihan vain hermojen vuoksi. Olen muutenkin jumissa, kun auto on pidempään huollossa. Harmaa sää masentaa myös, vaikka kevät keikkuen tulevi. Pelottaa, ettei jaksa havainnoida riittävästi kaikkea kaunista, mitä kevät ja kesä tuo tullessaan. Ja tuosta itsensä puuhailuun pakottamisen aiheuttamasta ahdistuksesta : riippuu ihan tilanteesta, milloin pakottamisen seurauksena ahdistus lievittyy, ja milloin käy ihan toisinpäin. Joskus sitä ei vain tiedä ennenkuin kokeilee. Mutta hiphurraa, jos tänään on huonoa, niin ehkä huomenna parempi. 🙂

Lukossa: Minä olen yrittänyt ottaa ne virheet ikäänkuin asiaan kuuluvina, vähän niinkuin taulutkin signeerataan. 😎
Välillä kun tulee sellaisia virheitä, että on pakko purkaa ja alkaa sitten taas uudestaan, niin ne minä ajattelen pitkäjänteisyyttä kasvattavana. Minulla on tapana aina "äkkiä kiireesti" tehdä asiat, mutta neuloessa on pakko rauhoittua ja edetä pitkäjänteisesti. Tai sitten pitää koko ajan purkaa. Onhan siinä sellainen "vapaa valinta". ☺️
Minä en erikseen käy missään aikoihin sidotuissa neulejutuissa, koska en milloinkaan tiedä jaksanko lähteä ja kestänkö olla ihmisten seurassa. Tykkään vaan mennä fiilikset mukaan ja juurikin tuollaiset paikat, jonne voi vaan mennä neulomaan, ovat minulle sopivia. Toisena päivänä saatan istua viisi tuntia muitten seurassa ja toisinaan ei pysty millään mihinkään. Tuttu juttu varmaan monelle täällä.
Aurinko alkoi juurikin paistaa mukavasti, joten otan repun selkään ja lähden eväineni tallustemaan jonnekin.
Aurinkoa muillekin!🌻🙂🌻

Rina kirjoitti 31.3.2016 13:21
...teen taas pikkupätkissä juttuja (pyykin laitto, siivous), ja sitten on taas tultava sänkyyn huilimaan.

Siis voi miten hyvä kuvaus! Mulla menee pienehkön asunnon imuroimiseenkin usein aikaa niin, että imuroin yhden nurkan, lepään, toisen nurkan, lepään jne. Kaikki muutkin askareet hoituvat nimenomaan pätkissä.

Rina kirjoitti 31.3.2016 13:21
Koko ajan tekisi myös mieli keittää kahvia, ja syödä jatkuvasti, ihan vain hermojen vuoksi.

Mun ei tee mieli syödä jatkuvasti, enkä kahvia uskalla paljon juoda (kiihdyttää, ahdistuttaa), mutta kaakaota ja teetä tekisi mieli olla koko ajan keittelemässä.

Rina kirjoitti 31.3.2016 13:21
Ja tuosta itsensä puuhailuun pakottamisen aiheuttamasta ahdistuksesta : riippuu ihan tilanteesta, milloin pakottamisen seurauksena ahdistus lievittyy, ja milloin käy ihan toisinpäin. Joskus sitä ei vain tiedä ennenkuin kokeilee. Mutta hiphurraa, jos tänään on huonoa, niin ehkä huomenna parempi. 🙂

Olen huomannut ihan samaa. Periaatteessa kannatan tuota pakottamista (pakkohan tässä on pakottaa, mun kohdalla alkaen syömisestä), mutta välillä lopputulos on melkoinen ahdistushässäkkä. Ja samoin kuin sinulle, minullekin huono päivä tuo usein toiveikkuuden siitä, että seuraava päivä on ehkä kevyempi.

Liiza2: Älä sure lapasjuttua. Murrosikäisten kanssa ei ole helppoa kenelläkään. Masennus tuo varmasti oman rasituksena perheen pyörittämiseen. Kuulostaa kuitenkin hyvältä, että lapset eivät sääli sinua ja varo sinun tunteitasi, vaan uskaltavat olla omia itsejään. Sinulle se on tietenkin raskastakin, mutta se on murkun äidin epämukava rooli. Koirien kanssa et varmaankaan ole lapanen, ne varmaan uskovat sinua. Miten sinä muuten jaksat? Olit ainakin saanut nukuttua pelkällä melatoniinilla - hyvä. Olisi mukava kuulla lääkärikäynnistä.