Rina kirjoitti 29.3.2016 11:45
Tämäkin Lukkiksen ketju on värikäs kuin kirjosukkaneule🌻🙂🌻. Vaikka en osaakaan kommentoida kaikkien kirjoituksia, niin mielelläni luen jokaisen turinoita. Näistä tarinoista se vasta kehkeytyykin varsinainen värikirjoneuloomus 🙂🌻. Mitä enemmän värejä, sitä kauniimpi lopputulos!

En nyt pysty kommentoimaan kaikkea mitä haluaisin viime aikaisista viesteistä, mutta tähän halusin kommentoida. Minusta tämä keskusteluketju ei ole Lukkiksen eli minun oma ketju, vaan meidän kaikkien yhteinen. Pari päivää sitten pohdin, että tämä ketju on kuin vertaisryhmä tai ryhmäterapia. Asioita ja aiheita soljuu hieman sikin sokin ja keskustelu etenee aika vauhdikkaasti. Moderointi tuo asiaan oman vivahteensa, kun tekstien julkaisussa on viivettä ja järjestys on joskus vähän hullunkurinen. Mutta nimenomaan monivärisyys tekee lopputuloksesta kauniin. Moni meistä sitä paitsi on varmaan sellainen tukinettiläinen, joka ei halua/uskalla/kehtaa perustaa omaa keskusteluketjua. Tämän ketjun avulla me saamme yhteisvoimin pyöritettyä keskustelua, joka on ollut ainakin minulle kovin antoisaa ja tukenut huonoina hetkinä.

Lukossa, tokkiisa tämä on yhteinen ketju 🙂🙂🌻. Jäi muuten vielä sanomatta, kun Laamaton viittasi, että tiedostin jo lapsena, ettei äiti minusta välittänyt. Vaikka näin teinkin, niin silti jäi mulle siitä sellainen maku, että itsessäni on vikaa ja puutteita. Esim. Ulkonäöstäni olen ollut hirveän epävarma. Äiti kehui muita tyttöjä "niin tavattoman kauniiksi ", mutta mun kohdalla muistan vain kerran hänen humalassa sanoneen (isälleni), että "meillä on sitten kauniit lapset". Huom. Sanamuoto, joka jo kertoo, että minulla tai veljelläni ei ollut osaa tai arpaa, vaan hänellä itsellään. Tämä epävarmuus ulkonäöstä on kyllä kalvanut minua suhteessa miehiin. Olen ikäänkuin hakenut todistusta sille, että kelpaan. Takaraivossa kummittelee siltikin ajatus, että olen niin ruma. Äitinikin varmaan häpesi minua, kun hän itse on ollut kaunotar. Nyt alan kyllä olemaan sinut jo rypistyvän ulkomuotoni alla. Eipä se enää paina, pääasia, että saisi pysyä terveenä.

Minulle tämä tänne kirjoittaminen ja lukeminen on terapiaa. Mielellään luen näitä ja joskus kun on aikaa palaan näihin pohdintojen lukemiseen. Nyt vaan elämä on niin hektistä että suoriudun päivästä toiseen.
Työpäivä meni pinnistellen, käsi ja selkä kipee. Ajattelin, etten jäisi vielä saikulle mutta pakkohan se on jos ei pysty kättä käyttämään ja istuakin pitää koko päivä. Lapset hain samalla kotiin kun tulin töistä. Mies oli tehnyt jo ruoan valmiiksi ja lähtenyt töihin. Poika piti melkoisen huudon kun kuuli että kännykkää ei saa käyttöön ennen iltaa koska miehen autoon se oli tippunut pojalta.
Eilen ei jostain syystä tullut illalla lämmintä vettä ja sekös sai minut (hiljaisesti) hermostumaan. Saa nähdä tuleeko tänään. Aamulla kyllä tuli taas.
Mun pitää ottaa soittoaika masennuslääkkeen määränneelle psykiatrille koska hän pyysi niin kun kävin pari kertaa hänen luonaan. Haluaa kuulla lääkkeen vaikutuksen. Voi ehkä nostaakin sitä annosta. Mutta en aio syödä lääkkeitä kuin pahimman yli koska ei lääkkeet näy ihmeemmin vaikuttavan.

Ehkä jonain päivänä... Ravelry on tuttu. En vain jaksa kääntää ohjeita, tai en osaa.

Laamaton kirjoitti 29.3.2016 2:22

Kaksi muuta olivat pelkkää sanojen pyörittelyä ja teoreettis-älyllistä löpinää, johon kykenen ihan omin päinkin. Ei minkäänlaista tunnetta mukana, joten ei mitään tuloksiakaan. Ai niin, olinhan vielä yhdellä viikonlopun kestäneellä päänpuhdistuskurssillakin ja siellä oli niin ainutlaatuisen hyvä vetäjä, että pääsin oikeasti transsitilaan ja siten kurkistamaan omaan alitajuntaan mielikuvia luomalla. Se oli kiintoisaa ja sain erään harjoituksen avulla selvän siitä, missä iässä koin tulleeni lopullisesti äidin hylkäämäksi ja miten (puolivuotiaana ja heitettiin kolmannen kerroksen ikkunasta pelkkään vaippaan pukeutuneena piikikkääseen ruusupuskaan. Elämä on siitä saakka ollutkin pelkkää ruusuilla makaamista.). Mutta ei sillä luurankoja häädetty.

Pohdit, ovatko äitimme ymmärtäneet tehneensä väärin. Uskon, että omani on kyllä jollain sumealla ja epämääräisellä tavalla tietoinen ainakin omasta sadismistaan, mutta ei anna sen vaikuttaa itseensä ja tekoihinsa. En myöskään muista hänen koskaan myöntäneen tehneensä virhettä. Jos hän jäi kiinni vaikkapa valheesta tai manipulointiyrityksestä, se oli aina jonkun toisen vika tai hänet oli käsitetty väärin tai miten vanhan ihmisen nyt oletetaan muistavan tuollaista tai miksi teidän täytyy aina kiusata minua. Kas kun ei narskuiksi syytellyt (sellaistakin kuulemma tapahtuu, eli oma häiriintyneisyyskin voidaan siirtää toisten niskaan).

Nyt kun tilanne on mikä on, kiusasin itseäni (heti alkoi ahdistaa, ymmärrän sua Pompula) lukemalla jälleen kerran asianajaja Markku Salon Narsisti-kirjan (Minerva Kustannus, 2011). Tunnen suurta pelkoa ja syyllisyyttä sen takia, että mun on ollut pakko katkaista välit kokonaan. Yksi kauhukuvista on se, että annankin taas periksi ja joudun entistä hirveämpään myllyyn. Siksi etsin vahvistusta ja tukea päätökselleni, jonka niin moni asioita tuntematon tuomitsee. Salon kirjassa lukee mm. näin (suora lainaus): "Aikuinen ei kärsimyksestään huolimatta välttämättä katkaise välejään vanhempaansa. Monesti yhteydenpidon syynä on halu säilyttää jokin yhteys omien lasten ja isovanhempien välillä. Silti tätä on vaikea ymmärtää. Jos joku aiheuttaa lähes pelkästään pahaa mieltä, eikö olisi järkevintä vain yksinkertaisesti katkaista välit tällaiseen ihmiseen?" (Tässä yhteydessä täytyy huomauttaa, että Salo ei varmasti ehdota mutkien suoraksi panemista tietämättömyyttään tai kokemattomuuttaan. Hänellä on takanaan kymmeniä vuosia näiden asioiden kanssa painimisen parissa lakituvassa ja muuallakin.)

Tätähän tässä pohditaan. Paniikeista samassa kirjassa todetaan näin (jälleen suora lainaus, huom. kirjoittaja kutsuu narsistisesta tai jostain muusta luonnehäiriöstä tai niiden yhdistelmästä kärsiviä henkilöitä hauskasti "häiriöisiksi"): "Häiriöisjutuissa tilanne on usein sellainen, että alistettu uhri ei pysty lopulta kohtaamaan alistajaansa. Jos hän joutuu tämän kohtaamaan, hän menee yksinkertaisesti aivan "tilttiin" eikä kykene sanomaan sanottavaansa. Mieluiten uhri vain pakenisi tilanteesta. Hän saa paniikkikohtauksen."

Sic.

Kirjassa todetaan, etteivät "häiriöiset" ole useinkaan suostuvaisia terapiaan. Muistan äitini vuosien ja vuosikymmenten mittaan tulleen useasti lääkäri- tai sairaalareissulta vihaisena kotiin mutisten, että "yrittivät väittää että tämä vaiva johtuu henkisistä ongelmista. Minun päässäni ei ole mitään vikaa". Varmaan joku haistanut rotan ja tarjonnut psykiatrista apua. Erityisen mielenkiintoista on se, että Salon mukaan pahimpien tapausten osalta terapia voi jopa vahvistaa kielteisiä luonteenpiirteitä. WTF! Tätä en ainakaan muista aikaisemmin huomanneeni.

Nojoo, sori tosiaan kun alituiseen perkailen tätä n-asiaa! Se nyt vain sattuu olemaan mun oireiden ja paskamaisen olotilan taustalla...

Niitä silmiä tässä availen, ja tunnen ihan kohta pääseväni siihen vaiheeseen, että uskon olevani tässä tilanteessa aivan oikeasti ja että elämäni on todellakin "tapahtunut" juuri minulle. Ettei tämä olekaan uni, josta herätään naps vain miellyttävään ja "oikeaan" todellisuuteen... toiveissa on, että kieltämisvaiheen mentyä ohi voisi ryhtyä tavalla tai toisella eheyttämään itseään...

🌻🙂🌻

Laamaton, hoitotaho auttaisi sua eteenpäin. Varsinkin, jos teet pesäeroa äitiisi. No minulla ei kyseiseen auttanut (tai en tunnista), koska pesäeron tekeminen äitiin oli jotensakin helppoa. Sittemmin on kyllä ollut syyllisyyttä, mutta tämä kuuluu "taudin" kuvaan
😉 Minusta tuntui terapia aika tavalla samanlaiselta, eli "pelkkää sanojen pyörittelyä ja teoreettis-älyllistä löpinää. Ei minkäänlaista tunnetta mukana, joten ei mitään tuloksiakaan." Ymmärsin, että se puolivuotiaana ja ruusupuska oli siis mielikuva? Minkälaisella kurssilla tuollaisiin pääsee?

Kyllä Kaffe Fasset oli hurmaava löytö! Olen varmasti joskus nimensä kuullut, mutta en kyllä muista yhtään tätä henkilöä muuten.

Mä nauraa hekotin (hyrisin) täällä tuolle: "Olis voinut mummo vaikka kupsahtaa lärvälleen siihen viereiseen lätäkköön (tähän pirunkuva)." Niin, nyt kun mietin, että ymmärtävätkö narsistit olevansa sairaita, tai "viallisia", niin olen varmaan joskus kysynyt samaa hoitotaholta. Ja vastaus on juuri tuo, että jotkut ymmärtävät, jotkut eivät. Tuosta kiusaamisesta tuli mieleen, että meillä taisi mennä sanonta, että älä nyt jaksa enää, kiusata vanhoilla asioilla (Äh, muistin aiemmin paremmin/tarkemmin miten hän ilmaisi asian.) Nyt en ole varma olivatko sanat juuri nuo.

Niin, minulle se narsismi tuo niin suuren vihan, että se on pelottavaa. Ja siksi suodatankin mielummin kokonaan pois kirjallisuuden, että en mene ostamaan haulikkoa.. tai luen esim. Lukossa antamien vinkkien osiot kirjoista. Minun paniikit juontavat juurensa tilanteisiin jossa koen kai jonkinlaisia takaumia narsismista.

Minä en muista yhtään äitini lääkäri tai sairaala reissua. Hän on ollut aina 100% terve 🙂👍 Hyrisen täällä tuolle: "Varmaan joku haistanut rotan ja tarjonnut psykiatrista apua." Ei haittaa perkaile vaan! Tuo on kovin tuttua, että miettii, että elämäni on ihan oikeasti tapahtunut juuri minulle.

Rina, kuvauksesi äidistäsi sai minut jo ajattelemaan, että tunnen hänet. Mutta en varmaankaan. On vain todella samankaltainen ihminen ollut minunkin elämässä (ei äiti). Siis käytöksen kuvailu oli hyvin tutun kuuloista. Toivottavasti tosiaan osaat katkaista ne marionetin siteet äitiisi. Se on vähän kuin alkaisi uusi elämä. Jota se narsisti kyllä osaa välien katkaisemisenkin jälkeen häiritä. Mutta niihin ei kannata mennä mukaan.

Niin juuri Lukossa, tämä ketju vain toimii 🙂 Rina, minullakin on kehokuvan kanssa ongelmia. Ne juurtavat jonnekin kauas ja lähelle. Ristiriitaista viestintää mm., sekä halveksuvaa asennetta ulkomuotooni. Ne on aika tavalla saaneet pääni sekaisin. Toisekseen lohtusyön ja jollain tavalla myös puolustan itseäni ja kehoani olemalla vähemmän viehättävä. Minua ällöttää miesten katseet. Puistattaa. Kerään niitä kyllä, kun olen hoikassa kunnossa, mutta ne eivät tunnu mieleisiltä, vaan pelottavilta. Jos olen hoikka, kulkisin mieluiten jätesäkki päällä, tai mikä tahansa, joka peittäisi muodot ja habituksen. Tiedän tasan tarkkaan milloin lohtusyömiseni alkoi. Päättymistä ei vielä ole tapahtunut. Yritän tosin kiinnittää enemmän huomiota syömisiini, että voisin fyysisesti paremmin. Tässä vain on nyt se ristiriita, että hoikempana voisin fyysisesti paremmin, mutta katseiden alla pahemmin ☹️

Mitä muutoin tänään kuuluu.. Voisin jatkaa tätä pääsiäisen viettoa. En ole saanut mitään tänään aikaiseksi. Ainoastaan noustua sängystä (yöpaita on edelleen päällä) ja juotua kahvia. Ei tainnut kellon siirtäminen olla kovin järkeen käypäinen ainakaan itselleni. Katson nyt tuota kelloa - 15:32 - ei voi olla .. juuri heräsin, enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Kohta on ilta! Voisipa kotiinsa linnottautua, eikä tarvitsisi kohdata ympäröivää maailmaa. Ehkä tämä kuuluu normaaliin kuun kiertoon ja joidenkin päivien päästä olen taas jaksavampi.

Mulle tuli sellainen oivallus, että kun olen ahdistunut tai peloissani, haluan käpertyä kotiini ja mieluiten vielä viltin alle sohvan nurkkaan. Minulla on ahdistuslääkkeitäkin, mutta läheskään aina en tule edes ajatelleeksi niiden ottamista. Tuo sohvan nurkkaan käpertyminen tulee kuitenkin selkäytimestä ja kotiin hakeutuminen, jos on jossain liikenteessä. Tiedän ihmisiä, jotka pyrkivät hakeutumaan sosiaalisiin tilanteisiin ahdistuksen tullen. Ehkä kotiin käpertyminen on kuitenkin muillekin ominaista. Miten teillä on? Mietin tässä vaan noita minun altistusharjoituksiakin eli kodista ulos lähtemisiä. Alan ymmärtää paremmin, miksi se on minulle nyt niin haastavaa ja miksi olen aina niin väsynyt kotiin palattuani.

Paniikki. Mä en saa minkäänlaista tarttumapintaa mielenterveystalon yleistyneeseen ahdistuneishäiriöön. Ei mulla mitään sellaista ole. Mulla on paniikkihäiriö. Mä samaistun paljon helpommin tähän http://www.paniikki.net/paniikki.html

Ahdistus-paniikista mä aina puhun. Ei mulla ole ahdistusta, vaan paniikkihäiriö. Nyt vaan pitäisi päästä eroon siitä 😯🗯️ . Mä löysin yhden oma-apu kirjan. Vaikka niitä haukunkin, noin yleisellä tasolla. Mä jaottelen ne vähän eri tasoilla. Esim. narsismista kertovat, tai narsistin kynsistä vapauteen kertovat kirjat eivät mielestäni kuulu tähän "tyhjänpäiväiseen" ryhmään. Siihen "tyhjänpäiväiseen" ryhmään kuuluu ne räjähtävän suosion (hetkellisesti) saavat kirjat. Joita tuppaa kun liukuhihnalta. En nyt keksi tähän mitään esimerkkiä. Ei kun hetkinen, vaikka Tommy Hellstenin, Elämän lapsi. (Toivottavasti tämä ei nyt ollut juuri se, jonka joku juuri mainitsi.) Muistelen, että siinä oli vaan niin perustavan laatuisia selvyyksiä, että heitänpä vaikka lokkia tällä kirjalla. Liian syvälle vihan tunteeseen voi viedä taas kirja: Nainen ja Viha, aggressio voimavaraksi, Elina Reenkola.

Kevät aurinko on liian raaka, piti laittaa aurinkolasit silmille, vaikka olen sisällä 😎 Ehkä se vähän helpotti tätä paniikkia. Ahdistus jäi jäljelle.

Mua harmittaa tää moderointi, kun arkena ei enää klo 15 jälkeen moderoida viestejä. Mulla ei nyt toimi pää, enkä muista mitä olen tänne jo kirjoittanut.

Piti kuitenkin tulla kysymään reiltä, että miten äitinne ovat suhtautuneet mielenterveysongelmiinne tai tietääkö äidit niistä. Minä muistan lapsena, kun äitini oli masentunut, niin narsisti-äidinäiti syytti ja halveksi äitiäni mielenterveysongelmista. Se ehkä vaikuttaa minuunkin nyt niin, että koen itseni epäonnistuneeksi nyt masentuneena ja jokin ääni sisällä huutaa kovasti, että pitäisi parantua nopeasti. En keksi, kenen muun ääni sisälläni mölyää.

Näin muuten viime yönä sellaista unta, että olin oppilaitoksessa tai vastaavassa instituutiossa, jossa olin jäsenenä (opiskelija, töissä, ei käynyt selville). Olin ollut poissa, ilmeisesti sairauslomalla pidempään. Kun sitten kävin siellä selvittelemässä jotain asioita ilmeisesti paluuseen liittyen, niin minulla oli vaalea hame päällä ja minulla alkoi uskomattoman runsaat kuukautiset. Kun istuttiin lattialla, niin minun kohdalle jäi iso veriläikkä. Menin vessaan, jonne joku tuttu tuli minulle sitten sanomaan, että läikkä oli siivottu pois kunnioittavassa sävyssä. Tämä henkilö jotenkin tyynnytteli minua, että ei ole mitään hävettävää. Sen jälkeen heräsin. Minä näen ihmeellisiä unia.

Lukossa
Mä olen hengissä! Mä en kuollut siihen paniikkiin. Kylläpäs moderoidaan. Todennäköisesti luet tämän viestin vielä tänään.

Tietää, tietää. Häntä on loukattu, tai nöyryytetty varmaan kuvailisi hänen tuntojaan parhaiten 🙂👍 Onko tää sitä kollektiivista alitajuntaa, kun minä puhun kuun kierrosta ja sinä veriläikästä? 😋

Yöpöllö täällä taas huhuilee 🙂

Ihan ensimmäisenä mulle tuli mieleen tuo maailmalta piiloutuminen. Lukkis haluaisi mennä peiton alle kotisohvalle ja Pompula kätkee itsensä ylipainon avulla ainakin miesten katseilta. Miksi ihailevat katseet on sulle Pompula pelottavia?

Itse koen aivan varmasti piiloutuvani maailmalta läskien taakse. Mun aikuisiän paino on vaihdellut välillä 56-93, aika iso haitari siis. Nyt olen suurin piirtein puolessa välissä sitä (78). Tiedän Pompulan tavoin, että tietyissä lukemissa alkaa tulla "nähdyksi", nyt olen vielä turvallisesti "näkymätön". Toki alan jo ikänikin puolesta olla melko lailla pelkkää harmaata massaa muiden ihmisten silmissä, vaikka nuorempana olinkin ihan ok näköinen.

Laihduttaminen / laihtuminen ei sekään ole niin yksinkertainen asia kuin luulisi. Voi olla tosi pelottavaa, kun kroppa ja naamakin muuttuvat enemmässä määrin. Joskus mielikuva omasta kehosta voi olla ihan eri asia kuin todellinen tilanne, ja kumpaan suuntaan tahansa. Pudotin nelikymppisenä avioeron aikoihin painoa 23 kiloa ja päädyin mukavaan 63 kilon painoon. En kuitenkaan havainnut tapahtunutta peilistä ja lihoin aika nopeasti takaisin ahdistaviin mittoihin.

Olen tyyppiä pallomaha ja tosi ohuet raajat, ihan kuin olis tynnyri tikuilla. Luusto on sirorakenteinen, jopa helposti katkeilevaa laatua. Ällöttää ajatella, että olen perinyt tämän rakenteen äidiltäni, mutta niinhän se on. Nuorempana esim. vaatekaupan myyjät olettivat usein, että olin raskaana, vaikka olin aivan normaalipainossa. Raivostuttavaa... No nyt olen jo siinä iässä, ettei moisiin epäilyihin usein törmää. Kalkkunan kaulapussit ja raskaus kun eivät oikein sovi samaan habitukseen. Kai mua sit nykyisin epäillään kaljasiepoksi! Mutsi ei ole eläissään juonut mitään alkoholipitoista, mutta samanlainen pallomaha sillä on silti ollut. Nykyäänhän se on pelkkä luusäkki lamppusilmä.

Pompula, se viikonloppukurssin harjoitus oli seuraavanlainen. Kun hypnoosiin/transsiin/alfa-aivoaalloille oli päästy, piti ensin luoda mielikuva nykytilanteestaan. (Tää perustuu just siihen juttuun, että alitajunta toimii kuvilla, ei loogisilla, toisiaan lineaarisesti seuraavilla sanoilla.) Sen jälkeen mielikuvanluontiketju jatkui näin: tie kohti taloa, itse talo, etsi talosta lapsi ja tutki miten sillä menee. Ehkä esitän asian jotenkin hämärästi... itse vaikutuin tästä harjoituksesta. Esimerkkinä mun oma mielikuvaketju:

Olin jäälautalla harmaassa ja kylmässä, myrskyävässä meressä. (Humoristi mussa meinas sanoa siellä ryhmäistunnossa että kas kun ei vielä v***u ollut jääkarhu naapurilautalla, mutten kehdannut. Olisivat luulleet, etten ollut tosissani, vaikka olinkin ihan täysillä.) Toisin sanoen aika paska tilanne, josta on vaikea päästä pois. Jouduinkin sitten toteamaan, etten nähnyt mitään "tietä" kohti taloa. Yhtäkkiä vain olin siellä talossa (tarkoittaa varmaan sitä, etten todellakaan tiennyt miten pääsis eteenpäin, siinä on tyhjä ja pimeä kohta).

Käsitin, että vaikka talo yleensä näissä konteksteissa edustaa ihmistä itseään, sen oli nyt tarkoitus edustaa koko elämää. Mun talo oli pohjanmaalainen "kaksvooninkinen", jossa oli pitkä rivi isoja huoneita, jokainen eri värinen. Mitään huonekaluja ei kuitenkaan ollut, vain tapetit seinillä ja matot lattialla. Huoneita erottavat, valkoisiksi maalatut pariovet olivat kaikki levällään ja jokaisen huoneen katossa loisti kattokruunu, vaikka ulkona paistoi aurinko.

Etsiskelin sitä lasta ensin alakerrasta (se kuulemma oli ihan varmasti jossakin siellä talossa, tämä oli harjoituksen perusrakenteessa ehdollistettu). No ei ollut ristin sielua. Menin sitten toiseen kerrokseen, jossa oli samanlaisia, kauniita, tyhjiä ja kirkkaasti valaistuja huoneita. Ei taaskaan ketään.

Talossa oli sisäänkäynnin kohdalla kolmikerroksinen torni, ja viime hädässä kiipesin sinne ylös, kun se (itseäni edustava) lapsi oli pakko löytää. Sieltä tornista sitten kurkistin pihalle ja huomasin, että talon seiniä reunustavassa ruusupuskassa oli sellainen vaippahousu. Oli raukka joutunut kokonaan talon ulkopuolelle... Mut on kuulemma tosielämässä hylätty vauvana sairaalaan sillä lailla, että vanhemmat muuttivat kokonaan toiselle paikkakunnalle. Olin sairaalassa kuukausia, ennen kuin paranin ja pääsin "kotiin". Olisko ollut just siinä puolivuotiaana... tähän liittyy sanoinkuvaamattomia piirteitä, joita en siis voi teidän kanssanne jakaa, vaikka haluaisinkin.

En mitenkään "usko" tai ole uskomatta näihin mielikuviin, mutta vaikuttava kokemus tämä oli. Vaatii suurta luottamusta tehdä tälläisiä harjoituksia toisen ohjauksessa, mutta edelläkuvatussa tapauksessa sellainen, harvinaista kyllä, syntyi.

Aivan eri aiheesta (mieli pomppii eestaas kuin sähköjänis): kuinka moni teistä on käynyt Tallinnassa Karnaluksissa? Sehän on varsinainen käsityöihmisen paratiisi! Jos ei ole tuttu, kannattaa googlata... Olen niin hurahtanut kyseiseen paikkaan, ettei mitään rajaa. Jos Suomessa saa Eurokankaassa pulittaa useamman euron metri jostain vaikka verhonauhasta tai kumpparista, niin Karnaluksin myyjä kun kysyy, että otatko koko kelan (50 m), voi ensin tulla pieni pakokauhu. Se kuitenkin lieventyy, kun kuulet että kela maksaa 4,50 eur (nyt en siis puhu kansaneläkelaitoksesta hähhää). Ihan käsittämätöntä 😀 Ja ne valikoimat, huh huijaa!

Sinne on helppo kävelläkin Tartu Mntietä pitkin, mutta jos on kiire, on hyvä ottaa taksi. Takaisin päin on yleensä PAKKO ottaa taksi, kun ei jaksa kantaa kaikkia ostamiaan tavaroita, heh... siinä on vielä ihan kulman takana eli n. kymmenen metrin päässä sellainen amerikkalaistyylinen soittoruokala, josta saa ihan sikahyvää pizzaa, chicken wingsejä ja kylmää Sakua huurteiseksi jäädytetyssä tuopissa. Way to go! Karnaluksissa kun hikoilee ensin pari tuntia, tämä keidas on tervetullut 🙂 Karnaluksin perusohjeet: 1. mahdollisimman kevyt vaatetus 2: mahdollisimman iso matkalaukku, reppu tai muunlainen kuljetusväline 3: juotavaa (alkoholitonkin käy) 4: ennen vanhaan käteistä rahaa, nykyään maksukorttiyhteydet toimivat useimmiten 5: noin 3-4 tuntia aikaa...🙂

Palatakseni aikaisempaan aiheeseen, niin mua lohdutti suuresti Pompulan toteamus siitä, että syylllisyydentunteet kuuluvat tämän taudin kuvaan. Kiitos!

Rina, olet niin tiukassa talutushihnassa, että mun on helppo ymmärtää ahdistuksen syntyvän heti, kun jotain vielä tavanomaistakin hankalampaa tapahtuu (niinkuin kertomasi mukaan tammikuussa). Sun on varmaan tosi vaikeaa ottaa yhtään etäisyyttä jo maantieteellisten tosiasioidenkin vuoksi. Mulla on onneksi yli 200 km välimatkaa, josta tietty on syyllistetty rankasti. "Kun te olette niin kaukanakin." Jossain vaiheessa aloin vastata tähän vinguntaan, että te olette tismalleen yhtä kaukana meistä kuin me teistä.

Pompulasta tuntui, että hän tuntee Rinan äidin. Niin minustakin tuntuu. Marttyyrius on niin yleismaailmallinen ilmiö, että se tunnistetaan varmaan jotenkin vaistonvaraisesti 😀 Ja ihmisillä on muutenkin joitakin tiettyjä keinoja muiden syyllistämiseen, yhtenä kurjimmista ja halpamaisimmista se oman kuoleman ennustelu ja mukatoivominen... Ja sitten nämä drama queenit... Olen rehellisesti sitä mieltä, että tietynlaisiin ihmisiin on tosiaan aivan mahdotonta luoda aitoa tunne- tai ihmissuhdetta. Rina, mulla on tästä tämä (sama?) kokemus. Ei voi mitään. Eikä se ole meidän vastuulla.

Muistan ihmetelleeni tätä jo 5-vuotiaana, jolloin aloitin koulun. Äiti oli jollain kummalla tavalla erilainen kuin muut ihmiset, tavoittamaton ja "liukas", valheellinen. Olin myös hyvin pettynyt siihen, ettei hän pitänyt minun puoliani edes aivan tuntemattomia ihmisiä vastaan. Olen ymmärtänyt myöhemmin, että perheen "hienous" ja "kunnia" menivät sen edelle, miltä pienestä tytöstä tuntui.

Esimerkkinä edellisestä on tapaus, jolloin ihastuneena katsoin naapurin rouvaa, joka huivi päässään (60-luvulla kaikilla naisilla oli sellaiset kolmioiksi taitellut päähuivit) lakaisi luudalla pihaa. Menin tämän rouvan luokse ja kysyin ujosti, mahtoiko hän olla pääsiäisnoita (oli se vuodenaika). Rouvahan nosti niin helvetiallisen metelin, että koko naapurusto oli varmaan nenät ikkunalasiin liimautuneina. "Tuo teidän kakaranne nimitti minua noidaksi!"

Vaadittiin anteeksipyyntöä minulta. En ymmärtänyt, mitä olin tehnyt väärin. Olinhan ollut vain pelkästään lumoutunut rouvan noitamaisen olemuksen johdosta ja noudattanut kaikinpuolin kohteliaisuussäännöksiä! Olimme lähdössä kesämökille ja auto oli valmiiksi pakattuna, muut perheenjäsenet siellä sisällä odottamassa. Seisoin vihaisen rouvan ja äitini kanssa pihamaalla, enkä millään suostunut pyytämään anteeksi, kun en kokenut tehneeni mitään väärää. En osaa sanoa kuinka kauan siinä meni, mutta lopulta äitini ilmoitti, että jos olin kerran niin paha lapsi, etten aio pyytää rouvalta anteeksi, sain luvan jäädä yksin viikonlopuksi (ei mulla tainnut olla edes omaa avainta kotiin).

Tyynen viileästi hän marssi autolle ja meni sisään. Ovi pamahti, auto kääntyi kulmasta näkymättömiin ja minä jäin kaksin vihaisen noita-akan kanssa, joka vetäytyi ennen pitkää kuitenkin sisätiloihin.

Siinä seisoin sitten isolla asfalttipihalla yksin murtuneena ajatellen, että kuolen nälkään. Tahto ja oikeudentaju murrettuna. Epäuskoisena koko maailmaa kohtaan.

Lopulta auto tietenkin tuli takaisin (olin ehkä viiden-kuuden ikäinen), mutta silloin tajusin, että muuta maailmaa vastaan äidiltä oli turha odottaa tukea. Oli katkera pala... Isänikin oli tuolloin vielä niin tiukassa kurissa, ettei uskaltanut olla ajamatta pois...

Epäoikeudenmukaisuus on perseestä.

Tämä hienon rouvan rooli on varmasti narsistisesti häiriintyneelle tyypillinen. Muiden yläpuolelle asettumisen muistan lapsuudestani äidin kasvojenilmeiden kautta. Hänellä oli aivan omanlaisensa tapa nyrpistellä ns. sivistymättömien henkilöiden seurassa (sivistymättömiä olivat kaikki, joilla ei ollut hänen laillaan akateemista loppututkintoa). Muistan kokeneeni valtavaa myötähäpeää jo joskus 7-8 ikäisenä tilanteissa, joissa hän ylpisteli muiden seurassa, omasta mielestään hienovaraisesti siten, etteivä moukat huomaa tulleensa väheksytyiksi. Voi herranjestas! Oksetus! "Minä olen sentään...!"

Pompula toisti äitinsä sanoja jotenkin, että "älä jaksa kiusata vanhoilla asioilla". Muodolla ei ole niin tarkkaa väliä, mutta varmaan kaikilta löytyy jokin tuollainen aikoinaan jatkuvasti toisteltu lauseparsi. Meillä se oli, että "ei sattunut, älä itke". Lapsi kaatuu, satuttaa polvensa ja tulee itkien äidin syliä hakemaan. "Ei sattunut, älä itke". Nice.

Kuulin kerran puhelimen läpi äitini neuvovan kuopustani koulukiusaamisen varalta. "Mene sitten ihan hiljaa vain sivummalle" tai jotain vastaavaa. Punainen raivo nousi, otin luurin ja sanelin selvät sävelet. Hänellä ei ole mitään asiaa lastani neuvomaan...

Lapsi on nykyään budoka, ei tarvetta mennä "ihan hiljaa sivummalle" jos tarpeeksi tilanne kiihtyy. Häntä ei kukaan tule kiusaamaan... Taistelulajeissa kylläkin aina tulee ensimmäisenä pakeneminen, sitten sovittelu ja vasta viimeisenä voimankäyttö. Ne on fiksuja järjestelmiä, hyvin henkisiä ja vastuullisia... ihailen niitä.

Kun tämä avautuminen alkaa, sille ei näköjään näy loppua. Toivottavasti kestätte mua... apu-va... till sängs nu, huomenna on uusi, aurinkoinen päivä! Hömm....sori Pompula ja sun prillit... mun huusholli ei myöskään kestä yhtään auringonvaloa (vaikka en huhujen vastaisesti olekaan vampyyri), kaikki pölyt yms. näkyy liian selvästi. Ja luotamme jo aikaa poistuneen koiran karvat. Harmi, ettei tänne voi laittaa kuvia!

🌻🙂🌻

Pompula kirjoitti 29.3.2016 21:9

Lukossa
Mä olen hengissä! Mä en kuollut siihen paniikkiin. Kylläpäs moderoidaan. Todennäköisesti luet tämän viestin vielä tänään.

Tietää, tietää. Häntä on loukattu, tai nöyryytetty varmaan kuvailisi hänen tuntojaan parhaiten 🙂👍 Onko tää sitä kollektiivista alitajuntaa, kun minä puhun kuun kierrosta ja sinä veriläikästä? 😋

Ok, kyllä moderoidaan sitten iltaisinkin. Ehkä joskus on jäänyt välistä, sillä mulla on sellainen mielikuva. Tai sitten vaan odottavan aika on pitkä. Minulla on muuten myös tuota ahdistusta sillä tavalla kohtauksittain, aika kovinakin piikkeinä. En tiedä, pitäisikö sanoa että mulla on paniikkikohtauksia vai voimakkaita ahdistuskohtauksia. Ne on tosi ikäviä tilanteita. Mulla on ollut ahdistusta aina, mutta näitä kohtauksia on ehkä vain masennuskausina. Tarkoititko, että äitiäsi on loukattu/nöyryytetty, kun sinulla on mielenterveysongelmia? Noteerasin kuunkiertosi 🙂

Lukossa kyseli, miten ahdistuneena menee eli käpertyykö kotiin vai lähteekö ihmisten ilmoilla. Mulle sopii lievässä ahdistuksessa lähteä ihmisten pariin (ja ahdistus lievittyy), mutta kovassa ahdistuksessa käperryn sänkyyn "hengittelemään ja silloin pakollinen ulosmeno saattaa laukaista fyysisiä oireita (pahoinvointia, pyörtymisen tunnetta). Eli riippuu ahdistuksen voimakkuudesta. Lukossa kyselit jotain muutakin, johon halusin vastata, mutta auta armias, en muista enää mitä, enkä uskalla tästä kurjoitusmoodista palata takaisin, kun en tiedä, katoaako aiempi teksti virtuaalimaailman mustaan aukkoon. 😐. Kelasin Pompula tuntemani ja äitini tutut, en usko, että kuuluisit reaalimaailman tuttujen joukkoon, vaikka mistä sitä tietää😋. Laamaton, olet kokenut tosi kovia jäädessäsi vauvana sairaalaan (ja samalla eroon vanhemmistasi). On niin murheellisen peruuttamatonta, miten tuollaiset hylkäämiset vaikuttavat lapsen loppuelämään, mm. Stressiherkkyyteen. Ikäkausi 0-1.5 vuotta on erityisen herkkää aikaa aivojen kehityksen kannalta. Turvattomuus, hylkääminen..miten ihmeessä vanhemmat ovar saattaneet syyllistyä siihen. Olen aivan varma, että minut on jätetty vauvana koppaan ulisemaan. Se että heijaan itseäni ahdistuneena saattaisi viitata siihen. Siihen aikaan oli navettatyöt, ja lapset jätettiin lukkojen taakse"nukkumaan". Eipä tullut mieleen, että saattoi se vauva itkeäkin siellä tuvassa. Kerran veljeni oli rikkonut ikkunan etsiäkseen äitiä tai isää. Pieneltä pojalta se on ollut iso saavutus. 😯🗯️.
Eilen illalla oli taas raskas olo, ja rupesin muistelemaan, miten äiti piti minua "lapsellisena", enkä siltäkään osin yltänyt hänen vaatimuksiinsa. Hän osasi sammuttaa ja viedä ilon leikeistäni sanomalla myrkyllisesti esim. "Kyllähän sitä saa lapsellinen olla, mutta kuraiset kengät pitää jättää ulos". Viime yönä näinkin sitten unen, jonka merkitystä en heti tajunnut, mutta jossakin vaiheessa tulkinta tulikin mieleen. Näin unta, että oli illansuu (viittanee ikääni), ja minun tehtäväni olisi ollut leikata ruohoa polkujen varrelta. Tulin sitten paikkaan, jossa ruohonleikkurin ja mönkijän olisi pitänyt olla. Kummastakin oli varastettu moottori. (Siis elämän polultani oli varastettu voima, kuka lie varastanut 😋 ?). Sen sijaan, että olisin päässyt kaunistamaan elämäni maisemia, mulle unessa annettiinkin järkyttävän painava kalkkisäkki, jota aloin tuskallisena raahata pitkin polkua. Joku mies tuli sentään avuksi (edustiko toivetta miehestä, joka "paiikkaisi huonoa itsetuntoani ja tukisi minua). Raahasimme säkkiä kotia kohti ja tuo mies halusi suudella minua. Mieleni teki, mutta kieltäydyin kuitenkin (eli minun pitää itse selviytyä). Oma mieheni oli jo nukkumassa (eli en kokenut saaneeni häneltä toivomaani tukea). Minäkin halusin yöpuulle, mutta silloin tupaan lennähti minihameinen nainen, jolla oli ainakin viissenttiset kynnet. Omituisinta kynsissä oli että ne oli leikattu sahanterän muotoon ja kärki oli tosi terävä. Niillä hän alkoi huitoa minua, jolloin ihooni tulu pieniä punaisia reikiä. Hän ei suostunut poistumaan, ja silloin heitin hänet väkivalloin ulos. Mieleen tuli kyllä, että hän palaa kostamaan ja laitoin siksi oven lukkoon.Että tämmöistä. Olisikohan taustalla jokin äitisyndrooma,..

Ai niin, Lukossa kysyi, tietävätkö äidit lapsensa mielenterveysongelmista. Äitini ainakin tiesi vakavasta masennuksestani, jolloin jouduin osastollekin. Eipä käynyt kertaakaan katsomassa, vaikka olin siellä kuukauden päivät.

Laamaton: Tänään säästyit auringonpaisteelta. Näyt lähettäneen viestisi samaan aikaan, kun minä heräsin ja huomasin nukahtaneeni vahingossa niin että kynttilätkin olivat jääneet palamaan. Auts, pelottava juttu. (Tuosta saankin nyt sitten uuden pelkoaiheen.) Lojuin sitten valveilla, enkä helposti saanut uudestaan unen päästä kiinni. Ihailen sanavarastoasi (mm. luusäkki lamppusilmä) ja kykyäsi kertoa tarinoita niin, että ne on helppo kuvitella mielessään. Kauheita noi sinun äititarinasi, vaikka täytyy myöntää ettei minullakaaan ole ollut aina kovin helppoa psyykkisesti sairaan ja "äititunteissa" vaille jääneen äitini kanssa. Noista yhteisistä sanonnoista. Pompulan kirjoittamat lentävät lauseet ovat olleet tuttuja minulle, mutta kyllä mummo myös aina puhui omasta kuolemastaan marttyyrin elkein. Olen kuullut Tallinnan käsityökaupoista. Ehkä sinne täytyy joskus mennä.

Rina kirjoitti 30.3.2016 13:2
Lukossa kyseli, miten ahdistuneena menee eli käpertyykö kotiin vai lähteekö ihmisten ilmoilla. Mulle sopii lievässä ahdistuksessa lähteä ihmisten pariin (ja ahdistus lievittyy), mutta kovassa ahdistuksessa käperryn sänkyyn "hengittelemään ja silloin pakollinen ulosmeno saattaa laukaista fyysisiä oireita (pahoinvointia, pyörtymisen tunnetta). Eli riippuu ahdistuksen voimakkuudesta.

Kiitos Rina vastauksestasi. Kuvaat paljolti minullekin tuttuja tuntemuksia. Lisäksi koen, että joinain päivinä masennuksella on sillä tavalla tiukempi ote, että se ei mahdollista edes sängystä nousua. Ajatus päivävaatteiden pukemisesta jo ahdistaa. Minulla on sellainen tilanne, että olen vuosia pakottanut itseäni toimimaan ja olemaan työelämässä masennuksesta huolimatta. Minulle jo kävi niin, että minulle sanottiin muiden toimesta että olisi aika jäädä sairauslomalle. Kun nyt olen vihdoin saanut "lösähtää", se on tapahtunut voimallisesti. Koen edelleenkin huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä sairastamisestani ja haluaisin pienesti pakotellen kammeta itseäni eteenpäin. Itsen pakottamiseen on kuitenkin vuosien ajan muodostunut sellainen psyykkinen taakka, että se pakottaminen aiheuttaa ahdistusta. Siis pakottamalla pitäisi jotenkin voittaa ahdistusta, mutta minulla itsen pakottaminen myös aiheuttaa masennusta. Ja voi kuinka paljon samanaikaisesti toivon, että voisin olla terve, pääsisin töihin, voisin nauttia elämästä jne. 😭😭😭 (itkuksi meni tämän kirjoittaminen)

Rina, sinun uni oli kiinnostava. Varsinkin se pitkäkyntinen nainen, joka halusi vahingoittaa sinua. Ja jotenkin arvasin tuon, ettei äitisi vieraillut luonasi sairaalassa.