Lukossa, se on tosiaan masennus, joka kuiskii mitätöiviä sanoja. Masennus ja muistot niistä kerroista, jolloin joku on mitätöinyt. En voi olla riittävän hyvä, vaikka lentäisin kuuhun tai olisin mitä tahansa. Kaikki yritykset tuntuvat turhilta, Miksi siis jaksaisin yrittää. Minun näkökulmastani neulominen on kuitenkin upea taito, Lukossa. En ymmärrä ollenkaan ja samaan aikaan ymmärrän, miksi koet sen "mitättömänä". Oma liikuntaharrastukseni on mielestäni mitätöntä puuhastelua😋. Ei tule tästä tästä ikäihmisestä mitään menestyjää enää. Saavutus sekin ☺️😎

Neulominen on hyvä taito, jota ei monetkaan osaa - itse neuloin viimeksi peruskoulussa enkä osaa enää. Harmillista. Tosin se on niin staattista työtä minulle etten voi sitä tehdäkään enää. Itse kyllä arvostan kovasti neulomistaitoa.

Eilen illalla olin jotenkin hermostunut, että otin unilääkkeen ja menin nukkumaan. Olinkin sitten kuulema kuorsannut niin että mies oli yön valvonut ja nyt illalla nukkuu, kun tuli töistä. Vielä yksi vapaa päivä ja sitten töihin. En oikein osaa rentoutua vapaa päivinäkään kuten toivoisin. Päässä pyörii kaikenlaista ja lasten kanssa uuvun. Haluaisin ihan omaa aikaa enemmän ja jännittää tulevat viikot, miten lääkäri suhtautuu osatyökyvyttömyyslausunnon tekemiseen. Varmaan en osaa kertoa vaivojani ja olen "elämäni kunnossa" niin että ohi menee sekin helpottava keino. Mutta jospa ei nyt kuitenkaan. Olen usein töissä kipeänäkin enkä uskalla jäädä sairaslomalle koska saikkuja on jo monta päivää tänä vuonna.
Sekavaa kirjoitusta, sorry.

Hei Lukossa.

Onpas mukavaa, että sinuunkin on iskenyt "neuloosi". ☺️
Minä aloitin neulomisen kaksi vuotta sitten. Tai olinhan mä jokuset sukat saanut aikaiseksi sitä ennenkin. Mielestäni neulominen on ihan kaikkien juttu. Täällä omissa ympyröissä on ihan lapsista senioreihin asti käsityöharrastajia. 🙂 Tuo kirjoneuleen tekeminen on ihan oma maailmansa ja minä en ole vielä rohkaistunut kokeilemaan sitä. Ei taida vielä kärsivällisyys riittää. Ihailen sinua kun yrität ja teet! 🌻🙂🌻 Anna mennä vaan ja aina kun tuntuu onnistuvan niin rintaa rottingille, nykyään ei ihan kaikilla neulomisen taitoa ole.

Pompula: kun sanoin että perheessä oli 3 sisarusta, minä ja kaksi hyvää, en oikeastaan tarkoittanutkaan että noilla kahdella muulla olisi sinänsä ollut kaikki hyvin. Olitkin aivan oikeassa puhuessasi karhunpalveluksesta. Viittasin lähinnä perhedynaamiseen tilanteeseen eli siihen, millaisena äitini näki meidät. Sinänsä ihan hassua, että olin musta lammas, sillä toin koulusta kymppejä, harrastin "yhteiskuntakelpoisia" asioita ja käyttäydyin käsittääkseni ihan perushyvin (ennen kuin aloin teini-iässä laittamaan hänelle kampoihin). Tehtäväkseni oli kuitenkin asetettu kompensoida vammaisen sisaruksen vajavuuksia (joista ei puhuttu, mutta joita eittämättä oli), mikä tietenkin olisi ollut mahdoton tehtävä, vaikka olisin ollut minkälainen yli-ihminen tahansa. No niinhän se meni että jos tuli ysi tai ysi puoli, tivattiin, miksei tullut täysiä pisteitä ja niin edelleen. Olin siis huono ja riittämätön. Ylioppilasjuhlien järjestäminenkin taisi hieman hävettää, kun ei tullut kuutta ällää.

Kaikkein sairaimpia tapahtumia ja asetelmia sisarusten välillä tai muissakaan asioissa ei voi kirjoittaa edes anonyyminä palstalle. Voi olla ettei moni voisi edes uskoa niitä todeksi... välillä itsekin epäilee vain kuvitelleensa kaiken. Sitten muistaa, että se juuri oli pahoinpitelijän tarkoituskin... on totta, että moni havahtuu todellisuuteen vasta aikuisena tai jopa vanhuksena. Se on hurjaa... vaistoan, että olet itse todella lujilla Pompula ja lähetänkin sylillisen voimia Sinulle!

LonelyWolf: Kiitos myötätunnosta, se on niin uskomattoman tärkeää! Luulen, että suureksi osaksi sanojesi ansiosta tänään on ollut pitkään aikaan ensimmäinen päivä, kun en ole ollut ahdistunut tai paniikissa. Ihan epätodellinen olo, kun tuntuu kevyeltä ja "normaalilta", hih!

Toisessa ketjussa puhuit siitä, miten helposti sitä tulee kääntäneeksi esim. koulukiusaamisen omaksi syykseen. Luulen, että kun aika kuluu, sitä unohtaa kaikkein kipeimmät yksityiskohdat, joiden avulla voisi itselleenkin selkeästi perustella, ettei todellakaan ole minun omaa syytäni tämä... jää vain möykkymäinen paha olo. Puhuit myös siitä, miten elämä tuntuu valuvan hukkaan ongelmia pohtiessa ja jauhaessa ja että sitten kun on jotenkuten saanut päänsä järjestykseen, onkin jo 80-vuotias ja yksinään vanhainkodissa.

Mulla on juuri nyt kanssa vähän sellainen tunne, etten pääse yhtään eteenpäin asioiden käsittelemisessä. Olen elänyt useampia vuosikymmeniä niin, että olen työntänyt menneisyyden pääosin syrjään ja jättänyt pohtimatta ja jauhamatta. Se on kuitenkin johtanut masennusjaksoihin, rankkoihin paniikkioireisiin ja yleiseen ahdistukseen. Nyt kaikki on taas tullut akuutimmaksi isäni kuoleman myötä.

Tuntuu, että tilanne menee yhä vaikeammaksi. En kuulemma ole tahtonut äidin syliin enää taaperoikäisenäkään, vaan työntänyt hänet syrjään. Muistan teini-iässä tunteneeni konkreettista inhoa hänen fyysisen läsnäolonsa johdosta ja vältelleeni koskettamasta ja katsomasta häneen. Kun itselläni oli pieniä lapsia, pidin heitä aina "kilpenä" sylissä vanhempieni lähtiessä kotoamme vierailulta, jotta en joutuisi teeskennellyn "halausyrityksen" kohteeksi. Viiteen viimeiseen vuoteen en ole kyennyt katsomaan häntä silmiin aivan lyhyitä virkavelvollisuusvilkaisuja lukuun ottamatta (oli kuitenkin pakko tavata, muuten en olisi voinut tavata rakasta isäänikään). Nyt saan rajut paniikkioireet jo siitä, että näen puhelimen näytöltä hänen soittavan (en koskaan vastaa). Mitä seuraavaksi?

Ymmärrän tämän niin, että kehoni varoittelee minua myrkyllisistä vaikutteista, jotka rikkovat minua henkisesti.

Isäni hautajaisissa satoi rankasti. Pidin omaa teiniäni halauksessa, sillä palelimme molemmat kovasti. Koska paikalla oli yleisöä, äitini yritti ohjailla näytelmää niin, että hän olisi kaiken keskipisteenä - kuten yleensäkin. Hän lähestyi meitä kahta kädet levällään kuin ryppyinen korppikotka ja kysyi suureen ääneen, saisiko halata meitä. Yritin vetäytyä sivummalle, mutta ei siitä pakoon päässyt. Olin vähällä oksentaa... Hänen tavoitteenaan oli näytellä hyvää äitiä ja vakuuttaa läsnäolijat (etenkin pastori, joka saattoi juuri ja juuri olla äitini mielestään arvoltaan häntä itseään korkeampi) siitä, että tässä on onnellinen perhe, jonka arvostettu matriarkka hän on ja vieläpä niin kohtelias, että kysyy ihan luvan halaamiseen (vaikka jättääkin vastauksen huomiotta).

Olisi niin ihanaa saada asioita käsiteltyä edes sen verran, että olisi normaalissa toimintakunnossa ja että pääsisi eteenpäin takapakin ottamisen sijaan, olipa oireiden takana millaisia ongelmia tahansa... itse ainakin olen osoittautunut ihan toivottomaksi vatuloijaksi tässä suhteessa...

Rina: totta turiset, meillä on paljon samankaltaista historiaa! Sanoit, ettei sulla ole lähisuvussa yhtään puolustajaa.... se on rankkaa. Joskus tuntuu, että vaikkei kukaan kykenisi puolustamaan, voisi olla ihanaa jo sekin että joku näkee tilanteen ja ymmärtää sen. Usein jää sitäkin vaille...

Lukkis: mitä ihmettä, ei todellakaan ole neulominen mitään mummojen hommaa enää nykymaailmassa. Ennen vanhaan se oli sitä kai sen vuoksi, kun eivät enää kyenneet maatöihin tai muuhun raskaampaan. Nythän tämä harrastus on suorastaan muodikas! Monet nuoret naiset ovat innokkaita neulojia. Ja olihan jo 80-luvulla esimerkiksi Kaffe Fassett, joka taatusti neuloi myös itse, vaikka olikin vahvemmin suunnittelija. Ja hänhän oli sentään MIÄS 😀 😀

Ehkä jonain päivänä...: "Neuloosi"! Riemastuttavaa! Sopii legendaarisen hyvin tälle palstalle 😀

AMH57: Kiitos neuvoistasi koskien televisio-ohjelmia ja ulkoilua. Ulkoilu varmaan tekisi minulle hyvää ja sen lisääminen onkin tavoitteissani. En vaan vielä ole tavoitteissani niin pitkällä, että säännöllinen reippaampi ulkoilu olisi ajankohtaista. Tosin tänäänkin aion lähteä ulos.

Liiza2: Sinä et ollutkaan aiemmin oikein kertonut tilanteestasi. Nyt ymmärrän hieman paremmin tilannettasi. Minäkin olen sellainen, että minun on vaikea selittää tilannettani, olen reipas jne. Työterveyshuollossa tilani on tulkittu paremmaksi kun se onkaan ollut ja sitten on tullut ongelmia eli pitkittyneitä ongelmia ja takapakkia. Nyt minulla on onneksi kokeneet ja osaavat työntekijät. Ymmärsin että ongelmiasi ovat mm. yksinäisyys, uupuminen, rentoutumisvaikeudet ja levottomuus. Ehkä tästä turinaketjusta on vähän apua edes tuohon yksinäisyyteen ja vertaistuen mielessä ehkä noihin muihinkin ongelmiin vähän. Kaikkiahan meitä ahdistaa, uuvuttaa, masentaa jne. Toivottavasti lääkärikäyntisi sujuu hyvin.

Kiitos Rina, Liiza2, Ehkä jonain päivänä ja Laamaton neulomiskannustuksistanne. Kyllähän minä tuota taitoa alan pikkuhiljaa arvostamaan varsinkin kun olen nyt alkanut saamaan aikaan sellaista jälkeä, jota voisi vaikka lahjaksi antaa. Olen miettinyt kavereita, joihin on tullut etäisyyttä, että ehkä vielä joku päivä lähestyn heitä ja annan lahjaksi itsetehdyt sukat. Katsotaan nyt ja edetään rauhassa. Olen myös ajatellut, että voin joka tapauksessa neuloa noita tuotoksia vaikka Pelastusarmeijan joulupataa varten. Minullahan oli vielä vähän aikaa sitten se ongelma, mitä varten neulon kun ei itselle rajattomasti tarvitse. Näin niitä ratkaisuja löytyy ajan kanssa. Tänään neulominen ei tunnu yhtään hullummalta eikä mitenkään typerältä harrastukselta, vaikka eilen niin oli. Kannustuksenne varmasti auttoivat pistämään asioita oikeisiin suhteisiin. Mutta eilinen itkukurkussa-olotila oli sekin ihan todellinen. Varmaan kiusaamiskokemukset ovat aktivoituneet, kun täällä keskusteluissa on viime aikoina ollut kiusaamisesta enemmän puhetta.

Laamaton: Minusta kuulostaa siltä, että sinä olet pitänyt luurankoja kaapissa pitkään ja nyt ne alkavat siellä kolistella. Olisikohan isäsi kuolemalla yhteyttä kolisteluun. En valitettavasti osaa antaa sinulle muuta kuin myötätuntoa. Olen itsekin aikoinaan pitänyt tiettyjä asioita katseilta piilossa ja se oli raskasta, vaikka varmasti myös jossain määrin toimiva ratkaisu silloiseen tilanteeseen. Paniikkikohtauksesi kuulostavat kurjilta. Onko sinulla hoitotaho, lääkitys, terapia ja vastaavat asiat kunnossa?

Minulla pyörii vähän mielessäni tuo eilinen uneni. Siinähän oli jotenkin viestinä se, että minua ei haluttu auttaa. Olin yksin ihmisjoukossa. Samoin eilen pyöri päässä noita negatiivisia asioita neulomisesta ypöyksinäisen (tylsänä, turhanpäiväisenä) harrastuksena. Eilen oli selvästi masentuneempi päivä ja olisinkin halunnut mennä nukkumaan jo klo 19.30. Minulla on myös ihan konkreettisiakin kokemuksia siitä, että minua ei ole haluttu/osattu auttaa ja se on johtanut huonoihin asioihin. Uskon että nämä todelliset kokemukset toistuivat unessa.

Mitä mahtaa kuulua marmoriikille? Pixastakaan ei ole kuulunut aikoihin. Toivottavasti heille kuuluu hyvää.

Mun sivistyksessä on ollut määrätön aukko: Kaffe Fasset! I am so overwhelmed by it 🙂 !!! Ja onnellinen kun pikkulapsi, että melkein itkettää. Löysin sivunsa ja nyt olen lukenut ja kuunnellut videoita. Samalla selasin käsityökirjoja ja vaikka näitä omistankin enemmän, kun muita kirjoja, niin neulekirjontaa oli hyvin pienessä määrin yhdessäkään. Nyt mietin, että pitäisikö vaan kokeilla päästään jotain. Löysin sivuiltaan yhden hurmaavan tekeleen. Yhden heh.. Siellä on vaikka ja kuinka paljon! Mietin myös, että maalatako, vai neuloa.

Olen toista päivää hyvin väsynyt ja päätä särkee koko ajan, mutta tämä sai minut innostumaan. Kiitos Laamaton! 🙂 Minullakin on niitä asioita joista en puhu edes anonyymisti keskustelupalstalla. Lukenut olen näitä ketjuja, mutta vastaaminen yhtään mihinkään. Se on väsymyksestä johtuen aika tavalla olematonta.

Minusta olisi ihana lahja saada villasukat! Olen saanut joskus itsetehdyt villasukat ja ne lämmittää myös sydäntä - varpaathan mulla on aina jäässä.
Minullakin pitäisi olla joku projekti joka pitäisi mielen virkeänä. Tällä hetkellä se on koirakuumeilu ja matkustelu. Molempia asioita mietiskelen. Niin, ja vanhojen pieneksi jääneiden vaatteiden ja kenkien myynti - tosin taidan taas lahjoittaa ne SPR:lle kun kukaan ei tarte niitä vaikka möisin halvalla.
Minua vaivaa myös masennus. Tein Deps-pisteytyksen ja sain 30. Mikään lääke ei auta enkä voi käyttääkään juuri mitään. Neljäs lääke taitaa olla kokeilussa. Tai yhtä en edes kokeillut koska se kuuluu niihin lihottaviin unettaviin lääkkeisiin ja minä nimenomaan tarvitsen piristettä!

Heips Laamaton. Joiltakin paikkakunnilta löytyy livevertaistukiryhmä narsistien uhreille. Liveryhmä olisi varmaan toimivampi kuin vastaava nettiryhmä. Itseäni alkoi tökkiä nettipalstalla ihmisten vihanpurkaukset, vaikka ne olivat varmaan oikeutettujakin. Sinun ja omassa tarinassani näyttää olevan yhteistä sekin, että oman äidin halaaminen tuntuu aivan ylivoimaiselta ja vastenmieliseltä. Olen aikuiselämäni aikana halannut äitiä yhden ainoan kerran, vaikka muiden ihmisten lapseni mukaanlukien halaaminen on luontevaa, toistuvaa ja lämpimän mukavaa. Toinen juttu, joka kertoo jotakin suhteestani äitiin, on se, että muistan jo alle kouluikäisestä lähtien ajatelleeni, ettei äiti rakasta, eikä pidä minusta. Muistan tämän siksi niin hyvin, koska kerran joltakin lomaltaan palattuaan hän toi minulle tuliaiseksi pehmolelun, ja oli muutenkin siinä hetkessä ystävällisen ja välittävän tuntuinen. Olin hirmu onnellinen pari viikkoa, kun ajattelin, että ehkä äiti sittenkin rakastaa minua. Sitä kesti kuitenkin vain sen pari viikkoa, ja sitten palattiin vanhaan. Sen pehmolelun työnsin kaapin perälle, ja siitä lähtien en sitä ottanut enää esiin. Siitä pehmolelusta tuli mulle petoksen symboli, jonkinlainen lahjus, jolla oli yritetty uskotella, että minusta välitettiin. En tiedä, mikä olisi äitini versio asiasta, mutta ei tulisi mieleenikään kysyä. Sitä tunneyhteyttä ei vain voi enää syntyä.
Lukossa 🙂, tilaisin sulta kymmenet villasukat, jos se vain olisi mahdollista!

Nyt on kokeiltu kirjoneulontaa ja olen hämmästynyt mite helppoa se on. Loogista, kun tajuaa kerran logiikan voi tehdä mitä haluaa. Tosin minulla on vielä paljon petrattavaa lankojen kireyden ja löysyyden kanssa. Tulossa onkin ihan kokeilu tilkkua, jonka voi sitten purkaa ja miettiä myöhemmin mitä oikeasti haluaisi saada valmiiksi asti. Ja, en tosiaan ole mikään erityinen neuloja.

Laamaton ja Rina, ei meillä koskaan halailtu. Tuosta Rinan kirjoituksesta tuli mieleeni yksi nukke jonka sain. Ja Laamaton, kun äitisi on suureen ääneen (oma äiti) kailottanut, että saako halata. Niin varmasti se on vähänkin fiksuilla ihmisillä ollut kulmakarvoja nostattava esitys.

Mietin, että onkohan äitimme koskaan ymmärtäneet olevansa sairaita? Ovatko osanneet hakea apua ja mitä se apu narsistille on? Jotenkin kuvittelisin, että ovat ymmärtäneet olevansa "viallisia. Se tunne taas on todennäköisesti vaan kasvattanut narsismiutta äideissä lisää. ?

Hei Pompula ja Lukossa, onko teille jo Ravelry tuttu? Siellä on kaikenlaisia neule- ja virkkausohjeita. Kirjautumalla pääsee neuleiden ihmemaahan. Sille se minusta tuntuu. 😀
Minulle tuo neulominen on ollut henkireikä. Sen myötä olen tutustunut mukaviin ihmisiin ja oman osaamisen kehittymisen näkee joka neuleessa. Pikkuhiljaa uskaltaa tehdä aina vähän vaativampaa kuin edellinen oli. ☺️ Vaikka on tässä ollut niitäkin aikoja, ettei edes neulominen ole kiinnostanut. Kuuluu taudinkuvaan. 😳
Huomenna on usean tunnin ajomatka kotiin. Oli mukavaa kyläillä, mutta kyllä oma koti on oma koti. 😍

Voi kuulkaa kaverit, neuloisin teille heti ihanan lämpimät ja kauniit kirjoneulevillasukat jos voisin. Lähetän ainakin virtuaalilämpöä varpaillenne! Minäkin olen Pompulan tavoin hurmaantunut kirjoneuleesta. Kirjoneuleen teko pitää mielen virkeänä ja se on kaunista. Olen törmännyt Kaffe Fassettiin jo peruskoulun käsityötunnilla ja ihmeellisintä silloin oli juuri se, että mies neuloo. Mutta kyllä ne työtkin olivat ihan mahtavia. Ja Ravelry on myös tuttu, kiitos kysymästä. Alan vähitellen tajuta, että neulomiseen saattaa hurahtaa isomminkin. Se on minulle hankala juttu, sillä en ole sisustus- tai pukeutumistyyliltäni tyypillinen käsityöfriikki. Ehkä tämä harrastus muuttaa minua tai sitten rajoitan hurahdukseni mitä erilaisempiin lahjavillasukkiin, -lapasiin ja –sormikkaisiin.

Minusta tuntuu liikuttavalta kun te puhutte äideistänne. Minun äitini vihasi omaa äitiään, joka olikin melkoinen pakkaus. Mielenterveysongelmia monessa polvessa! Sen voin sanoa, että äitini helpottui äitinsä kuolemasta. Pompulan kysymyksiin liittyen, uskoisin että ainakaan kaikki narsistit eivät tajua olevansa sairaita. Jotkut ehkä tajuavat.

Liiza2: Tervetuloa meidän masentuneiden joukkoon. Valitettavaa, ettei sinulle ole löytynyt hyvää lääkettä. Kirjoituksistasi päätellen jaksat aika paljon puuhailla, mikä voi olla hyvä merkki, ellet sitten pinnistele esittäen parempivointista kuin oletkaan. Minulla on yksi mönkään mennyt masennus takanani ja silloin nimenomaan hylkäsin lääkehoidon (vaikka sopiva lääke olisi ollut) ja pinnistelin yli voimieni. Toivon että sinun toipumisesi onnistuu!

Lukkiksen unesta näin sellaisia, että läsnä oli liian paljon ihmisiä, oli pakko siirtyä ja siirrettiin syrjään (siis niinkuin teemoina). Unen loppu oli kuitenkin minusta myönteinen siksi, että pystyit itse kohottautumaan ylös siinä vaiheessa, kun kylmä vesi (vesi=tunteet?) kosketti kasvoja (tuli ilmeiseksi?). Näkymättömyyteen, hylkäämiseen ja hengenvaaraan (vähän niin kuin vauva ei tule toimeen ilman syliä ja huolenpitoa, joten hylkääminen on aina hengenvaarallista) se uni varmaankin liittyi, mutta kuten sanottu, myös omien voimien löytämiseen ehkä? Onko sun annettu vauvana itkeä öisin omassa huoneessa? Siinä vaiheessa, kun oppii itse liikkumaan ("nostamaan ylävartaloa"), osaa jo huolehtia itsestään omatoimisemmin ja löytää uudenlaisia voimia. Tämä kaikki siis aivan musta tuntuu -perustein 🙂

Joo, luurangot ne somasti kalisee kaapissa ja ovat saaneet joltain kummitukselta vielä lainaksi parit rautaketjutkin! Kohta varmaan ovi pamahtaa auki, eikä Pandoran lippaaseen jää muuta kuin toivo jäljelle.

Nykytilanne sai ilman muuta alkunsa isäni kuolemasta ja sitä edeltäneistä, dramaattisista viikoista. Takana oli muutama parempi vuosi, kun huonoa oloa ja erilaisia oireita esiintyi vain silloin tällöin (onnistuin painamaan pinnan alle, toisin sanoen alitajuntaan, kaikki roinat vaikka tiesinkin, että jonain päivänä ne sieltä roiskahtaa silmille). Isän poismeno oli jo riittävän kamalaa, mutta oikeastaan vielä hirveämpää oli jäädä vaille suojaa äidin hyökkäyksiltä. Vähän sama juttu kuin olisi kasvuiässä jo ne kirjastot pilattu. Ei pakopaikkaa, eikä puolustajaa. Romahdin jollain lailla ihan kasaan, laihduin 8 kiloa muutamassa viikossa ja paniikeista tuli sietämättömiä.

Vannon hammasta purren, etten kyllä aio koko loppuikääni näitä samoja asioita käydä läpi ja kyllästyttää lähipiiriäni ravaamalla jatkuvasti samaa ympyrää. Pakko löytää jokin keino käsitellä ne lopullisesti ja jättää taakseen, ja nyt eletään niitä aikoja, kun sitä keinoa etsitään... mulla ei ole mitään hoitotahoa, lääkitystä eikä terapiaa tällä hetkellä, sillä olen pettynyt sellaisiin niin monta kertaa jo (eri vuosikymmenillä). Lääkekokeiluista ei alun perinkään ollut mitään hyötyä, tarkoitan siis välittäjäaineiden säätelyä. Bentsoihin en suostu koskemaan. Olen ollut kolmasti terapiassa. Yhdessä julkisen puolen tarjoamassa en sanonut montaakaan sanaa (käyntikertoja taisi olla 7), sillä itkin aina vuolaasti koko varatun ajan. Kiva siitä sitten lampsia kotiin naama turvoksissa ja niin sanotusti luu kourassa - motivaatio huipussaan seuraavaa kertaa varten heh. Kaksi muuta olivat pelkkää sanojen pyörittelyä ja teoreettis-älyllistä löpinää, johon kykenen ihan omin päinkin. Ei minkäänlaista tunnetta mukana, joten ei mitään tuloksiakaan. Ai niin, olinhan vielä yhdellä viikonlopun kestäneellä päänpuhdistuskurssillakin ja siellä oli niin ainutlaatuisen hyvä vetäjä, että pääsin oikeasti transsitilaan ja siten kurkistamaan omaan alitajuntaan mielikuvia luomalla. Se oli kiintoisaa ja sain erään harjoituksen avulla selvän siitä, missä iässä koin tulleeni lopullisesti äidin hylkäämäksi ja miten (puolivuotiaana ja heitettiin kolmannen kerroksen ikkunasta pelkkään vaippaan pukeutuneena piikikkääseen ruusupuskaan. Elämä on siitä saakka ollutkin pelkkää ruusuilla makaamista.). Mutta ei sillä luurankoja häädetty.

Pompula: Mahtavaa, että Kaffe tuotti tuollaisia fiiliksiä! Miehen kirjoja on ainakin meilläpäin paljon kirjastoissa ja varmaan uudempia sitten kaupoissakin (en ollut tajunnut kyseisen henkilön olevan edelleen aktiivinen alalla). Sulla on siis paljon käsityökirjoja, kivaa! Mulla ei ole ihan valtavasti kirjoja, mutta lehtiä sitäkin enemmän. Ihania espanjalaisia Labores del Hogar -virkkauslehtiä ja saman sarjan kirjailu- ja Richelieu-kirjontalehtiä, jenkkiläisiä tilkkupeitelehtiä, Burdan ompelukaavalehtiä, Suuri Käsityö -lehtiä ja kaikenmoista muuta. Jouduin muutama vuosi sitten luopumaan osasta kun tila loppui kesken hyllyissä... osan olen ostanut edullisesti kirpparilta, mutta kaikkia ihanuuksia ei sieltä löydä, joten joutuu pulittamaan pitkän pennin. En silti voi vastustaa aina...

Nauratti, kun kutsuit sitä hautaepisodia kailottamiseksi! Hih! Vasta nyt, kun taas muistelin tilannetta, taisin löytää todellisen motiivin siihen kyselemiseen. Oli ehkä sittenkin niin, että hänellä oli marttyyrinrooli päällä "että kun pitää omalta lapselta kysellä lupaa halaamiseen" (väräjävällä äänellä). Ennemmin varmaan niin kuin että "katsokaa miten kohtelias olen", kuten ensin arvelin. Olet kyllä oikeassa, onhan se kornia tuollaisia huudella vielä kun aviomies makaa vieressä peittämättömässä haudassa. Suremisestakin voi tehdä spektaakkelin niin halutessaan, ja jos tahtoo olla päähenkilö, täytyy korottaa ääntään (se tilaisuuden oikea päähenkilö ei sattuneesta syystä päästänyt pihaustakaan, eikä kyllä eläessäänkään olisi julkiseen huutomatsiin alentunut). Vieläkin prkl harmittaa, että korkkarit oli kaivautuneet niin syvälle litimärkään nurmikkoon, etten kyennyt suurempaan väistöliikkeeseen. Olis voinut mummo vaikka kupsahtaa lärvälleen siihen viereiseen lätäkköön (tähän pirunkuva). Huudellut sitten siinä mukavia tai vaikka vaiennut iäksi (vieläkin pirullisemman pirun kuva).

Pohdit, ovatko äitimme ymmärtäneet tehneensä väärin. Uskon, että omani on kyllä jollain sumealla ja epämääräisellä tavalla tietoinen ainakin omasta sadismistaan, mutta ei anna sen vaikuttaa itseensä ja tekoihinsa. En myöskään muista hänen koskaan myöntäneen tehneensä virhettä. Jos hän jäi kiinni vaikkapa valheesta tai manipulointiyrityksestä, se oli aina jonkun toisen vika tai hänet oli käsitetty väärin tai miten vanhan ihmisen nyt oletetaan muistavan tuollaista tai miksi teidän täytyy aina kiusata minua. Kas kun ei narskuiksi syytellyt (sellaistakin kuulemma tapahtuu, eli oma häiriintyneisyyskin voidaan siirtää toisten niskaan).

Rina: Olipas sulla surullinen pehmoeläintarina☹️ Olet ollut älykäs lapsi, kun olet osannut sanoittaa tilanteen rakkauden poissaoloksi. Itse olin pienenä niin keskittynyt omiin vikoihini ja puutteisiini, etten osannut hahmottaa todellisuutta noin osuvasti.

Nyt kun tilanne on mikä on, kiusasin itseäni (heti alkoi ahdistaa, ymmärrän sua Pompula) lukemalla jälleen kerran asianajaja Markku Salon Narsisti-kirjan (Minerva Kustannus, 2011). Tunnen suurta pelkoa ja syyllisyyttä sen takia, että mun on ollut pakko katkaista välit kokonaan. Yksi kauhukuvista on se, että annankin taas periksi ja joudun entistä hirveämpään myllyyn. Siksi etsin vahvistusta ja tukea päätökselleni, jonka niin moni asioita tuntematon tuomitsee. Salon kirjassa lukee mm. näin (suora lainaus): "Aikuinen ei kärsimyksestään huolimatta välttämättä katkaise välejään vanhempaansa. Monesti yhteydenpidon syynä on halu säilyttää jokin yhteys omien lasten ja isovanhempien välillä. Silti tätä on vaikea ymmärtää. Jos joku aiheuttaa lähes pelkästään pahaa mieltä, eikö olisi järkevintä vain yksinkertaisesti katkaista välit tällaiseen ihmiseen?" (Tässä yhteydessä täytyy huomauttaa, että Salo ei varmasti ehdota mutkien suoraksi panemista tietämättömyyttään tai kokemattomuuttaan. Hänellä on takanaan kymmeniä vuosia näiden asioiden kanssa painimisen parissa lakituvassa ja muuallakin.)

Tätähän tässä pohditaan. Paniikeista samassa kirjassa todetaan näin (jälleen suora lainaus, huom. kirjoittaja kutsuu narsistisesta tai jostain muusta luonnehäiriöstä tai niiden yhdistelmästä kärsiviä henkilöitä hauskasti "häiriöisiksi"): "Häiriöisjutuissa tilanne on usein sellainen, että alistettu uhri ei pysty lopulta kohtaamaan alistajaansa. Jos hän joutuu tämän kohtaamaan, hän menee yksinkertaisesti aivan "tilttiin" eikä kykene sanomaan sanottavaansa. Mieluiten uhri vain pakenisi tilanteesta. Hän saa paniikkikohtauksen."

Sic.

Kirjassa todetaan, etteivät "häiriöiset" ole useinkaan suostuvaisia terapiaan. Muistan äitini vuosien ja vuosikymmenten mittaan tulleen useasti lääkäri- tai sairaalareissulta vihaisena kotiin mutisten, että "yrittivät väittää että tämä vaiva johtuu henkisistä ongelmista. Minun päässäni ei ole mitään vikaa". Varmaan joku haistanut rotan ja tarjonnut psykiatrista apua. Erityisen mielenkiintoista on se, että Salon mukaan pahimpien tapausten osalta terapia voi jopa vahvistaa kielteisiä luonteenpiirteitä. WTF! Tätä en ainakaan muista aikaisemmin huomanneeni.

Nojoo, sori tosiaan kun alituiseen perkailen tätä n-asiaa! Se nyt vain sattuu olemaan mun oireiden ja paskamaisen olotilan taustalla... tiedän kyllä, että kyseiselle aihealueelle on omiakin foorumeja. Vai meneekö tämä vielä yleisen turinan piikkiin? 🙂 Mulle on ainakin ollut hirmusti apua tästä palstasta ja teistä kirjoittajista ja kohtalotovereista! Olen kiitollinen! Niitä silmiä tässä availen, ja tunnen ihan kohta pääseväni siihen vaiheeseen, että uskon olevani tässä tilanteessa aivan oikeasti ja että elämäni on todellakin "tapahtunut" juuri minulle. Ettei tämä olekaan uni, josta herätään naps vain miellyttävään ja "oikeaan" todellisuuteen... toiveissa on, että kieltämisvaiheen mentyä ohi voisi ryhtyä tavalla tai toisella eheyttämään itseään...

🌻🙂🌻

Laamaton, oikein hyvä, että saat purettua tuntemuksiasi tällä palstalla 🙂. Tämä foorumi on siitäkin hyvä, koska tarinat ovat erilaisia, eivätkä pyöri yhden agendan ympärillä. Voi välillä lukea virkistäviä ja toivoa herättäviä neulomusjuttuja🙂. Sitten voi taas palata omaa tai muiden kipua edustaviin aiheisiin. On montaa näkökulmaa, mikä auttaa tiedostamaan, miten maailma näyttäytyy yksilöllisenä itse kullekin. Teidän juttuja on tosi mukava lukea 🙂🌻. Tämäkin Lukkiksen ketju on värikäs kuin kirjosukkaneule🌻🙂🌻. Vaikka en osaakaan kommentoida kaikkien kirjoituksia, niin mielelläni luen jokaisen turinoita. Näistä tarinoista se vasta kehkeytyykin varsinainen värikirjoneuloomus 🙂🌻. Mitä enemmän värejä, sitä kauniimpi lopputulos!
Pompula, oma äitini ei ole ymmärtänyt olevansa minkäänlaisen psykiatrisen avun tarpeessa, ja nyt on varmasti liian myöhäistäkin. Hänelle maailma hankaluuksineen näyttäytyy sellaisena, että hänen omien sanojensa mukaan " kukaan ei voi ymmärtää häntä". Hänellä myös mielialat vaihtelevat jatkuvasti. Toisena päivänä tapahtumat, musiikki tai toiset ihmiset ovat "aivan ihmeellisiä, jotain sanoinkuvaamatonta". Näistä päivistä minä tykkään, sillä silloin kun hän on tapahtumien tai muiden ihmisten lumoissa, niin minä pääsen vähemmällä. Tuo ei kuitenkaan valitettavasti kauaa kestä: hän kehittää jonkun ongelman ja draaman minun ratkottavakseni. Tuttua on myös se, että jos en siltä istumalta lähde toteuttamaan hänen minulle antamaansa tehtävää, niin marttyyri hänessä herää pikaisesti henkiin ja ilmenee lähinnä kuolemasta puhumisena "voi, voi, kun kuolis pois, ei tarvis teitä lapsiakaan vaivata". Ehkä rasiittavinta on se, kun hän sanoo, ettei hänellä ole ketään muuta kuin minut, jolle puhua. Kun viittaan hänen ystäviinsä, niin hän sanoo, ettei hän niille asioitaan puhu. Etteivät he muka ymmärtäisi häntä😋. Hän on niin tottunut esittämään hienoa rouvaa. että ei muut tietenkään häntä tunnekaan. Kun olen kertonut esim. pikkuserkulleni näistä asioista, niin hänen reaktionsa on ollut se, että ei millään äidistäni voisi uskoa.
Välien katkaisu olisi varmaan tervehdyttävintä minulle, mutta käytännön syistä se on nyt liki mahdotonta. Olen tuuminut, että aikani siedätyttyäni saatan lopulta tulla hänelle niin immuuniksi, että osaan katkaista marionetin langat, ja lakkaan reagoimasta äidin tunnetiloihin, itsemurhalla uhkailuihin, manipulaatioon ja syyllistämisen koukkuihin. Että kehitys tapahtuisikin itsessäni ja kykenisin irtautumaan menneisyyden taakasta. Aika näyttää. Olen kuitenkin taas voinut paremmin. Tammikuussa oli äitiini liittyvä episodi, joka saattoi käynnistää ahdistuksen.