Lukossa, mä ihmettelin miten onnistuit rajaamaan antamastasi linkistä juuri tuon lauseen ja miksi? Mietin myös, että onko sulla kokemusta sun elämän syövästä narsistista? Sinänsä minkin takaa kuvataan aika hyvin narsistia. Mutta on kaksi täysin eri asiaa, olla narsistin uhrina ja lukea narsistista.

Minä en muuten, Rinalle ja muille tiedoksi sure, vihaa tai muutakaan kokopäiväisesti. Kokopäiväisesti minulla ei ole mitään tunteita narsistiin. Joskus toivon, että elämäni ensi hetkistä alkaen en olisi joutunut narsistin uhriksi. Narsisti elää sun elämää, et sinä. On kokonaan toinen asia oppia ITSE elämään omaa elämäänsä. Täällä on aika moinen määrä mustaa ja valkoista paperia, eikä nähdä värejä niiden välissä. Mitä mä selitän, antaa olla 🙂👍

Desper kirjoitti 23.3.2016 4:45
Ahdistaa nuo hiillostamiset ja puheet luovutusmielialasta ja tuleen makaamaan jäämisestä. Kyllä tässä on yritetty kaikin voimin. Jättäkää vanhat, heikot ja sairaat rauhaan, please. Aikanaan näette, mitä se on.

Olen pahoillani Desper, että ahdistuit kirjoituksestani. Jos olet yrittänyt kaikin voimin, niin eihän sinulta voida enempää vaatia. Eikä sinun tule itsekään itseltäsi enempää vaatia. Minun ajatukseni juju piti olla siinä, että kaltoinkohtelu ikäänkuin jatkuu uhrin omasta toimesta, jos jää suruun ja masennukseen kiinni vaikka voimia olisi eteenpäin. Täällä oli keskusteltu edeltävästi mm. siitä, ettei ole uskallusta tehdä muutoksia jne. Jokaisella on kuitenkin se määrä voimia ja taitoja mitä on, eikä mielestäni ole tarvetta arvostella tai vertailla saavutuksia. Siitäkin aikoinaan puhuttiin, että joskus toipuminen on vain osittaista eli esimerkiksi masennus on kroonista, mutta tilanne kuitenkin paranee huonoimmasta voinnin tilasta johonkin pisteeseen. Sekin täytyy muistaa, että meitä on tässäkin keskustelussa mukana nuoria, vanhoja ja siltä väliltä. Minusta on luonnollista, että nuoremmat pyrkivät toipumaan voimallisemmin kuin iäkkäämmät. Minulla on myös omana riippana vaativuus, joka myös on tullut tässä keskustelussa esiin. Eli olen taipuvainen vaatimaan itseltäni ja toisiltakin joskus liikaa. Toisaalta minusta maailmassa on aivan liian vähän kannustamista, joten asioilla on monta puolta. Ehkä sinun kannattaa jättää osa teksteistä omaan arvoonsa ja keskittyä kuuntelemaan itseäsi.

Jokainen selviytyy tavallaan, ja olen täällä saanut vertaistukea heiltä, joilla on samansuuntaisia ajatuksia. Tarkoitus ei ole loukata ketään.Jokainen saa taaplata tyylillään, ja se on myös ymmärrettävää, koska jokaisen tilanne ja voimavarat ovat omanlaisensa. Siksi täällä on erilaisia keskusteluketjuja ja aiheita. Ehkä siksi tai kaikesta huolimatta mahdumme tänne omine mielipiteideimme kanssa🙂. Tiedoksi sekin, että minulla on krooninen, jatkuvasti kipuja aiheuttava sairaus. Olen myös melko vanha, vähän alle 60 v. Heikkous on mulla korvien välissä 😉. Haluan silti kaikin tavoin pyrkiä parempaan ja ehyempään elämään, koska en vain jaksa elää masentuneena ja alistuneena. .

Pääsin tänää sairaalasta, nii nyt kotona on hirveen ahistunu olo ja pelottaakin..

Mulla ei ainakaan ole mitenkään koko prosessi käyty. Olin tänään jo iltapäivällä ihan paniikissa ja hengittäminen oli vaikeeta. Sitä kesti tuntikausia ja sitten puhelin soi (mulle tulee tosi harvoin puheluita muilta kuin puhelinmyyjiltä ja nekin olen saanut estettyä aika tehokkaasti). Näytössä luki mutsi. Se ei onneksi enää soittele kuin ehkä kerran kahdessa kuukaudessa. No en pystynyt tietenkään vastaamaan, ahdistuin niin että kädet puutui ja halvaantui käyttökelvottomiksi, kaulalihakset kramppas, ei pystynyt nielemään, korvissa kuului jokin huuto, tasapaino meni huonoksi joten pelotti ottaa askeltakaan, rinta jotenkin oudosti jäykistyi ja ajattelin että nyt tulee sydänkohtaus tai tukehdun kuoliaaksi.

Hädissäni soitin yhdelle ystävälle (jäykin, tärisevin sormin), mutta hän ei kyennyt kuuntelemaan mitään avunhuutoja, vaan pulisi vain sitä ja tätä. Yritin sinne väliin, että "soitin kun on huono olo", mutta se sivuutettiin. Ymmärrän tietty häntäkin, jos ei ole itse kokenut vastaavaa, voi olla mahdotonta kommentoida tai edes yrittää auttaa. Kuitenkin se tuntui tylyltä.

Kyseisen ystävän "järkevä" puhe arkisista asioista kuitenkin onneksi rauhoitti niin, että paha olo meni ohi. Otin siinä sivussa myös vähän alkoholia, joka on osoittautunut hyväksi lääkkeeksi... olihan joskus entisaikoina se lääkekonjakki ihan sallittuakin...

Myönnän osaltani syyllisyyteni Desperin ahdistukseen. Liiallinen älyllistäminen on yksi syy siihen, miksi en pysty toipumaan kaikesta paskasta. Aina vaan analysoin ja yritän päästä perille syy-seurausketjusta ja olen kuin juoksuhiekassa. Kerran kun ryhdyt sätkimään, joudut aina vain syvemmälle scheisseen...

Pitäis kai enemmän kuunnella kroppaansa ja uskoa sitä. Parempia vointeja kaikille!!!🙂🌻

Se onkin "miljoonan taalan" kysymys, miten päästä kiinni masennuksen syihin tunnetasolla. Älyllinen analysointi raapaisee pelkkää pintaa, mutta itse tunnemurikka jää lähes koskemattomaksi. Joskus tosin huomaa, että lukiessa vaikkapa jotakin tekstiä tai katsoessa elokuvaa, sisimmässä yllättävästi liikahtaa. Siinä mielessä tiedonhankinta (kuten Lukkiksen oma-apukirjat ) ovat joillekuille puolen voittoa. Tiedän, että kaikki eivät kykene/jaksa perehtyä oman sairauden "kliinisiin puoliin, ja ihan turhaa on kantaa sellaisesta syyllisyyttä. Ihmiset ovat erilaisia! Jaksan täällä siis toivoa, ettei kukaan tällä palstalla mieltään pahoittaisi siitä, mitä toiset täällä kirjoittavat. Useimmat meistä on varmaankin sillä tavoin herkkiä, että mietitään tai aletaan varoa kirjoittamisiamme riippuen siitä palautteesta, jota palstalla saa. Olin nuorena tosi epävarma ja menin sattumoisin??? naimisiin luonteeltaan erittäin itsevarman ja hallitsevan miehen kanssa. Hän kontrolloi kovasti sitä, mitä sain sanoa. Hän jopa vaati saada tietää kaikki ajatukseni (jotta olisi voinut kontrolloida niitäkin). Epävarmana ja menettämisen pelossa opin tuon "villasukkatekniikan" eli toista ei saanut ärsyttää millään muotoa. Olen vähitellen opettelemalla opetellut pitämään puoleni (ja yksi tekniikkani on se, etten vain reagoi kaikkeen, mitä negatiivista hänen puoleltaan tulee). Mulle tämä on elämää siedettäväksi tekevä strategia. On siis hyvä, että uskaltaa sanoa mielipiteensä. Ja nostan hattua myös teille Desper ja Pompula, että teette niin. Ei se ole pois keneltäkään 😉. Mukavaa päivää kaikille.

Rina kirjoitti 24.3.2016 9:34
Se onkin "miljoonan taalan" kysymys, miten päästä kiinni masennuksen syihin tunnetasolla. Älyllinen analysointi raapaisee pelkkää pintaa, mutta itse tunnemurikka jää lähes koskemattomaksi. Joskus tosin huomaa, että lukiessa vaikkapa jotakin tekstiä tai katsoessa elokuvaa, sisimmässä yllättävästi liikahtaa. Siinä mielessä tiedonhankinta (kuten Lukkiksen oma-apukirjat ) ovat joillekuille puolen voittoa.

Tässä Rina onnistui hyvin kuvaamaan, mitä ajattelen. Minulle oma-apukirjat ovat olleet suureksi avuksi, mutta missään nimessä ne eivät ole kaikkia ongelmia ratkaisseet. Pikemminkin olen päässyt niiden avulla kiinni johonkin ja saanut jotain langanpäitä, joita pohtia mm. aikanaan psykoterapiassa. Kirjat eivät kuitenkaan varmaan sovi kaikille. Komppasin Laamatonta vähän aikaa sitten siinä, että pahimmillaan kirjat eivät saa aikaan mitään. Mutta nyt ehkä ajattelen, kiitos mm. Desperin, että voivathan ne kirjat varmaan aiheuttaa ahdistusta, lamaantumista jne. Jossain oma-apukirjassa mitä luin puhuttiin siitä, että asioiden älyllinen ymmärtäminen edeltää niiden tunnetason käsittelyä. Voihan se olla niinkin. En silti tiedä vastausta tuohon Rinan miljoonan taalan kysymykseen. Joskus mietin, että onko kaikki psykologia vain harhaa ja asioiden monimutkaistamista. Entä jos alitajuntaa ei olekaan, eikä masennuksen syillä ole tunnetasoa. Ehkä vain lääkkeillä ja vastaavilla on merkitystä. Yritän sanoa, että omat ajatukseni seilaavat sinne ja tänne. En tiedä, mihin uskoa, mutta pyrin vain erinäisin keinoin helpottamaan oloani. Jotkut keinot toimivat minulle, toiset eivät.

Tyttönen vaan oli päässyt sairaalasta. Aika lyhyt hoitojakso oli sinulla. Toivottavasti sait jotain keinoja ahdistusta vastaan. Onko sinulla avohoitoa ja jos on, toimiiko se? Oletko saanut apua ahdistuksen hallintaan? Tämän ketjun alkupuolella muuten keskusteltiin ahdistuksesta ja sain monia hyviä ahdistuksen hallintavinkkejä muilta kirjoittajilta.

Minun pääsiäisestä taitaa tulla kotona möllöttämisen jakso. Olin ajatellut, että jaksaisin tehdäkin jotain, mutta nyt vaikuttaa siltä etten. Luen ja katson Areenasta ohjelmia sekä neulon. Syön mitä kaapista löytyy, vaikka olisi ollut kiva saada mämmiä ja pashaa. Kotia olisi hyvä vähän siivota. Hyvänä puolena tilanteessa on se, että ahdistus tuntuu vähän vähentyneen.

Tyttönen vaan kirjoitti 23.3.2016 21:27

Pääsin tänää sairaalasta, nii nyt kotona on hirveen ahistunu olo ja pelottaakin..

Pitäiskö sun lähteä ihmisten ilmoille? Torille, kauppaan, kävelylle, tai jos sua lähellä on joku mielenterveysyhdistys, niin katso onko siellä jotain toimintaa?

Rina kirjoitti 23.3.2016 19:19

Jokainen selviytyy tavallaan, ja olen täällä saanut vertaistukea heiltä, joilla on samansuuntaisia ajatuksia. Tarkoitus ei ole loukata ketään.Jokainen saa taaplata tyylillään, ja se on myös ymmärrettävää, koska jokaisen tilanne ja voimavarat ovat omanlaisensa. Siksi täällä on erilaisia keskusteluketjuja ja aiheita. Ehkä siksi tai kaikesta huolimatta mahdumme tänne omine mielipiteideimme kanssa🙂. Tiedoksi sekin, että minulla on krooninen, jatkuvasti kipuja aiheuttava sairaus. Olen myös melko vanha, vähän alle 60 v. Heikkous on mulla korvien välissä 😉. Haluan silti kaikin tavoin pyrkiä parempaan ja ehyempään elämään, koska en vain jaksa elää masentuneena ja alistuneena. .

Ei se, että sä tunnet olevasi masentunut ja alistunut tarkoita sitä, että me kaikki muut koetaan niin.

Tänään ajattelin siivota, mutta olen ihan poikki ja väsynyt. Seuraavaksi ajattelin katsoa tuon leffan: Mies vailla menneisyyttä. En muista koskaan sitä katsoneeni. Sitä enemmän olen tuohon leffan nimeen törmännyt. Ehkä saan tänään pienissä erissä, jotain jopa aikaiseksi.

Pompula kirjoitti 21.3.2016 16:47

Kiitos Rina ja Lukossa! Nyt mä olen ihan poikki. Pelkkä sana narsisti saa mun alitajunnan ja olon huonoksi. Eli en jaksa kommentoida nyt sen enempää.

Mä huomaan, että olen niin huono muistinen, että en muistanut palata tähän. Eli kiitos noista kirjasuosituksista. Jompikumpi mainitsi, että kirjoissa kirjoitetaan paljon itse narsismista/narsistista. Ja niin tosiaan on. Niitä mitä olen lukenut on vähemmän keskitytty narsismin uhrin asemaan ja tervehtymisiin. Oikeisiin käyttäytymismalleihin tms. Ja se oikeasti olisi sitä mitä uhri tarvitsisi, eheytyäkseen. Jospa tässä joskus noita lukisin. Olen vaan aika huono lukija. Yleensä kirjat jäävät kesken. En myöskään jaksa lukea jiipa jaapa vuodatuksia. Enkä halua myöskään välttämättä läpikäydä narsismista yhtään mitään. Mitä paremmin unohdan oman kokemukseni narsismista, sitä elävämpi olen. Ei siinä aina tartteta jotain kirjaa.

Se, että kirjoissa kuvataan seikkaperäisesti narsistin toimintatapoja saa itsessäni vaan vihan kiehumaan, joten en ymmärrä tosiaankaan miksi näin tehdään. Varsinkin, kun eivät ole opuksia, jotka olisivat tarkoitettu ammattilaisten käyttöön. Mä olen hyvin pienestä ollut tietoinen narsistin vääränlaisesta suhtautumistavasta ympäröivään maailmaan ja kehittänyt niitä suojamekanismejä, jotta olen pystynyt itse elämään hengissä ja jotenkin fyysisesti ehjänä. Se, että luen sitten näitä käyttäytymismalleja jotka ovat liiankin tuttuja on todella helvetillistä ja käsittämätöntä minulle, että tällaisia opuksia tehdään.

Ehkä nuo teidän mainitsemanne on tehty eri tavoin, toivon niin, jos niihin joskus käytän aikaani. Taas mua väsyttää ihan kamalasti. Se liittynee viime päivien jännitykseen.

Toivottavasti Laamaton olosi on parempi 🙂

Lukossa, osuit naulankantaan pohtiessasi syntyjä syviä. Minäkin seilaan tuon psykologian ja fysiologian välillä. Välillä olen varma siitä, että olen sattunut syntymässä vain saamaan surkeat piuhat eli sekopääidentiteetin, joka masentuu, kun dopamiineja sun muita endorfiineja ei toisinaan vain ole riittävästi aivokopassa. Sitten taas rupean pohtimaan, miten paljon kasvuolosuhteet ovat vaikuttaneet masennusherkkyyteeni. Jotenkin tuntuisi helpommalta "ulkoistaa" masennus kuin myöntää, että kurjuus olisikinvain oman, perintönä saadun luonteenlaadun ominaisuus, johon vain lääkityksellä voidaan jossain määrin puuttua. Silloin psykologia olisikin osittain hömppää ja turhanjauhamista. Kummaa on myös nämä päivittäiset vaihtelut. Eilen mua ahdisti suunnattomasti, kun piti valita kahdesta pahasta rahanmenosta. Ei oikein kestä minkäänlaista stressiä ja jotenkin tuollaisessa tilanteessa toivoo, että joku toinen tekisi päätökset omasta puolesta. Soittelinkin pariin suuntaan ja kyselin neuvoja, kun en itse kyennyt päätöksen tekoon. Laamaton kuului ahdistuvan äitinsä puhelinsoitosta. Kuten jo toisessa ketjussa selviteltiin, niin tämä suhde "mammaan" on extreemin hajottava ja ahdistava. Juuri kun kuvittelee, että on aikuinen suhteessa omaan vanhempaansa, niin jokin tilanne vetäisee maton alta pois. Sitä taantuu taas pikkulapseksi, joka joko kapinoi tai hakee hyväksyntää. Kumma asetelma, vaikka järki kehottaa pitämään sellaiset kohteliaat, " aikuiset " välit. Mitään keskinäistä tunneyhteyttä ei voi syntyäkään, koska ne ovat jääneet jo lapsuudessa syntymättä.
Sitä en oikein ymmärrä, että Tyttönen taas laitetaan kotiin eli suoraansanottuna heitteille. Joskus tuntuu, että pitäisi nähdä teitä palstalaisia kasvokkain, että oikein tajuaisi, missä "mennään". Kirjoitukset näyttävät vain pienen osan ihmisen kokonaisuudesta. Mulla ainakin on vaikeuksia hahmottaa kunkin todellisuutta, kun kirjoitukset ovat kuitenkin vain osia kokonaisuudesta. En mä ainakaan puhu samalla tavoin kuin kirjoitan. Tarkoitan sitä, että olen esiintymiskammoinen, enkä oikein osaa tuoda ajatuksiani sanottavaan muotoon. Psykologillakin ahdistuin, kun tuntuu, etten osaa sanoa mitään. Olisi ollut helpompi vaikka kirjoittaa. Puheenaiheena sää on kyllä hyvä 😋. Aurinkoisempaa Pääsiäistä siis 🙂🌻

Kyllä voi ollakin raskasta tehä mitään, ihme ku sain pyykit koneeseen ja siivotakin pitäs mut ei jaksa vaan. Kyllä voi olla ihminen väsyny.

Pompula, voisitko kertoa mainitsemistasi suojamekanismeistasi? Olen ihmetellyt, kun mulle tuottaa mielihyvää sellainen olotilanne, että olen ihan yksin jossakin NIIN, ettei kukaan tiedä olinpaikkaani. Se saattaa tuottaa oikein euforisen mielentilan edelleenkin. Lapsena mä menin usein piiloon, jos vanhemmat riiteli tai jos olin surullinen. Ja Pompula hei, toisiaankin: huomasin, että kirjoitan täällä ikäänkuin yleisellä tasolla. Se on kuitenkin vain tapani kirjoittaa, eikä todellakaan tarkoita sitä, että kuvittelisin, että muut olisivat sitä tai tätä. Yleiselläkin tasolla kirjoittaessani fokus on oman elämäni surkeudessa ja sen kuvailemisessa. Ymmärrän, että kirjoitustavastani voi vetää muita johtopäätöksiä, joten yritän jatkossa korjata asian. Ainakin jossain määrin 😋. Kas kun mun pitää opetella olemaan vähemmän kiltti ja pitämään puoliani😉.

Hei ihmiset! Pahoittelen, jos pahoitin jonkun mielen. Kirjoittelette hyviä ja mielenkiintoisia juttuja, joita luen kiinnostuneena. Olen vain niin uupunut ja riekaleina, että en kestä mitään lisähiillostusta. Pohdinnat ja analysoinnit ovat ihan mahtavia, mutta kannattaako ne kohdistaa enemmän itseen kuin muihin, joita ne voivat ei-ymmärtävinä satuttaa, kun he ehkä ovat herkillä ja vereslihalla? Hyväähän kaikki tarkoittavat ja haluavat auttaa. Itsekin olen varsinkin aiemmin yrittänyt "auttaa" analysoimalla toisten asioita, mutta alkanut käsittää, että se on epäonnistuessaan alentavaa ja lähtee enemmän omista tarpeistani kuin muitten. - Toiste enemmän analysointia ja vatvomista, nyt olen ihan poikki.