Mailis kirjoitti 18.3.2016 16:17

Tuleeko kellekään sellainen olo että vaistoaa "jotain hämärää" toisessa ihmisessä alitajuisesti? Että sillä on jotain omia, vahingollisia pyrkimyksiä.

Olisi kiva kuulla kokemuksia.

Yksinkertaisesti kyllä! Toivottavasti kaikki enemmän ja vähemmän vaistoaa.

Mun mielipide on, että kun olet lukenut yhden oma-apu kirjan , olet lukenut ne kaikki 😋

Hyvä! Tyttönen vaan. Pysykin siellä hetki 🙂🌻

Kiltti Lukkis,

huomasin taas kerran miten vaikea mun on ottaa edes rakentavaa kritiikkiä vastaan (eikä sun kommentti tainnut yltää siihenkään kategoriaan). Tuntui, että olin suoriutunut huonosti tästä palstakirjoituksesta, kun en ollut lisännyt yhtään itsessänipitämisasiaa... Ymmärrän, ettet tarkoittanut sitä näin.

Totuus on se, että en uskalla tehdä itseapuopasharjoituksia (hih!) sen takia, että pelkään niiden johtavan hallitsemattomaan kaaokseen... mitä kaikkea nouseekaan esiin, kun nytkin jo tietoisesti muistan kaikkea hirvittävää. Ei vaan uskalla. Aikaisemmin olin myös vakaasti sitä mieltä, etten ansaitse eheytymistä ja onnellista elämää. Tämä ajatus on onneksi viime vuosien aikana jonkin verran väistynyt taka-alalle (siellä se kuitenkin edelleen luuraa). Uskon, että parasta ja kauneinta mitä olen (tuskien tien kautta) onnistunut tekemään tässä elämässä, on olla ollut siirtämättä edellisen sukupolven itselleni aiheuttamia traumoja eteenpäin. Ainakin toivon, että olen tässä onnistunut. Olen avannut sydämeni ja antanut sattua minkä sattuu, jotta lapsiin ei sattuisi ainakaan ne samat puukot ja tikarit...

Toinen syy siihen, että toimin itseäni vastaan, on onnistumisen pelko. Onhan se nyt paljon turvallisempaa pysytellä tutussa toivottomuudessa kuin päästä eteenpäin...

Olen sinun laillasi (muiden mielestä aivan liian) kiltti. Sinisilmäinen hölmö, joka antaa muiden vedättää miten tahtovat. Toisaalta olen kyllä valinnutkin olla sellainen, sillä kyynisyys ei vain tunnu omalta jotenkin. Vanhemmiten olen sentään oppinut edes vähäisessä määrin suojelemaan itseäni ja olen jopa joskus osannut sanoa "ei"!

Pahimmissa masennuksissa en voinut lähteä ulos siksi, ettei mulla ollut oikeutta käyttää yleisiä teitä. Naurakaa, jos haluatte, mutta siltä musta tuntui silloin.

Olen perehtynyt niin suureen määrään kirjoja siksi, että se liittyy ammattiini... muutenhan määrä kuulostaisi hurjalta. Pyörä näytetään keksittävän aina vain uudelleen, mutta tietyt opukset kyllä nostavat hiukset pystyyn paatuneimmaltakin lukijalta (onkohan sulla menossa just yksi niistä hih!). Mielestäni alitajunnan massiivisen roolin ymmärtäminen ja tuohon ihmisen hallitsevimpaan henkiseen osa-alueeseen vaikuttamisen mekanismit (esim. toisto) ovat näiden oppaiden ydinasiaa. Samaten meditaatio tai siihen rinnastettavat rauhoittumisen ja sisimpänsä kanssa yhteen pääsemisen tekniikat. On välillä hauska huomata, miten samat ongelmakategoriat nimetään yhä uudelleen erilaisin sanoin! On tunnelukkoa ja chakratukoksia jne. Omasta mielestäni parhaat oppaat eivät tyydy siihen, että asiat ymmärretään älyllisellä tasolla tai että niitä ajatellaan ja pyöritellään mielessä. On hyvin tärkeää päästä eheytymisessä kehon tasolle (keho=alitajunta on ehkä vaikea nopeasti ymmärtää, mutta vaikuttaa olevan jossain suhteessa totta) ja vieläkin syvemmälle biologiaan. Siinä vaiheessa, kun henkiset ongelmat voidaan selittää solutasolla ja kemiallisesti ja yhdistää korjaaviin, fyysisiin harjoituksiin, ollaan jo aika lähellä asian ydintä.

Oli paniikkipäivä taas. En pystynyt nielemään, säpsähtelin ja säikyin ja olin muutenkin pelokas. Illalla pakottauduin kauppaan, vaikka sama kurjuus jatkui. Mulla oli välillä vähän parempi jakso, mutta nyt tuntuu että on liikaa triggereitä tarjolla. Teini sen heti osasi tulkita: no kun on kesä tulossa (viime kesä oli vaikea isän kuoleman vuoksi ja paniikit näkyivät lapselle asti ensi kertaa). Niin yksinkertaista se on.

Laamaton: Kiitos pitkästä viestistä, joka valoitti asiaa hyvin. Täytyy kyllä myöntää, että heti alusta mulle tuli suuret syyllisyydentunteet, kun ajattelin ahdistelleeni sua kritiikilläni. Näin vereslihalla me näköjään voidaan olla, että ahdistutaan tahoillamme, vaikka siihen ei olisi syytä. Tuokin selvensi asiaa, kun kerroit kirjojen lukemisen liittyneen ammattiisi. Minulla oli aiemmin sellainen kuva mielessä, että ahmit oma-apukirjoja itseäsi kiduttaaksesi ja kuitenkin laiminlöit niiden opit. Ymmärrän tuota muutoksen ja onnistumisen pelkoa. Mulla se pelko on kai ollut pikemminkin toisenlaista, olen pelännyt etteivät asiat muutu. Pelkään silti muutostakin, mutta pelko tuntuu olevan minulle niin tuttu (ja rakas?) tunne, etten oikein osaa kuvitella elämää ilman pelkoa. Olen samaa mieltä sinun ja oliko se nyt Pompulan kanssa siitä, että monesti oma-apukirjoissa keksitään pyörää uudelleen antamalla vanhoille tutuille asioille uusia nimiä. Tuo asia on tökkinyt minua vain vähän, koska en ole kovin paljon näitä kirjoja lukenut.

Täällä on voitu vaihtelevasti. Olo vaihtelee yhden päivän aikanakin niin, että esimerkiksi epäonnistuminen kaataa kupin nurin, mutta jo saman päivän aikana olo helpottaakin. Olen nyt aika paljon vatvonut noiden oma-apukirjojen kanssa. Psykiatri on sitä mieltä, että mun pitäisi olla enemmän tekemisissä ihmisten kanssa, missä hän on varmasti ihan oikeassa. Tajusin kuitenkin eilen, että mun täytyy paremmin huomioida oma tasoni. Ihmisten pariin hakeutuminen vaatii multa paljon voimia, enkä voi vaatia itseltäni liikaa. Tarvitsen myös aikaa yksinoloon ja elämän piileskelyyn omassa kodissani. Psykiatri kai ajatteli, että minä vatvon liikaa ajatuksia yksinäni. Siinäkin hän on varmasti oikeassa, mutta toisaalta minä olen sellainen. Sitä paitsi vatvonhan minä teidän muiden kanssa, enkä pelkästään yksinäni 😎 Kun omaa tasoani ajattelen, niin tällä hetkellä päivittäiseksi tavoitteeksi sopii, että nousen päivittäin ylös sängystä, puen, petaan sängyn, avaan kaikki verhot ja hoidan vastaavia arkiasioita kodissani. Siinäkin on tekemistä, eikä siihen tarvita sirkushuveja, vaikka välillä on tietenkin pakko ja hyvä käydä ihmisten ilmoilla. Vastaavasti neulomisen puolella olen siirtynyt vaativampiin töihin, niin niiden kanssa on enemmän tekemistä ja ikäänkuin langat kestävät pidempään. Sekin on tätä samaa oman tason määrittelemistä. Vaikka arjen pyörittämisen tasoni on heikko ja sosiaalisten tilanteiden tasoni vielä heikompi, on neulontatasoni korkeampi. Ja tuo ihana neulominen on ahdistuslääkettäni.

Mahdollisen hyvää sunnuntaita teille muille 🙂🌻

Sairaalassa edelleen.. miksen osaa katua sitä mitä tein itelleni..

Onpa ollut harvinaisen mölli päivä. Masentaa ja vatsa oli kipeä. Olin unohtanut ottaa ahdistuslääkkeen. Liekö siitä tullut vatsa kipeäksi. Ihanaa, että huomenna on maanantai ja samalla, voi ei huomenna on jo maanantai, taas. Tuntuu, että elämä valuu hukkaan. Minulla ei ole mitään päämäärää. Ei mitään mitä haluaisin tavoitella. On niin turhaa, kaikki. Eikä mulla ollut edes mitään asiaa. Tuntuu vaan niin turhalta, elämä.

Yöpukupäivä, vaikka eilen (juuri muistin) oli asioita mitä meinasin tänään tehdä. En tehnyt niistä yhtäkään. Ajatus, että elää elämäänsä itselleen. Sitä mietin. Kun osaisi elää elämäänsä, itselleen. Että elämä olisi minun näköistä. Minkä näköistä se silloin olisi? En tiedä sitäkään. Nyt tuli mieleen yksi käsityö, jota minun myöskin piti jatkaa. No unohdin koko homman. Eikä näin yötä myöten oikein voi aloittaa.

Tyttönen vaan, oletko saanut siellä juteltua ammattilaisten kanssa?

Tyttönen vaan,

halit ja tsemppiä. Sulla on nyt vaikeat ajat käsillä, mutta ei ne ikuisuuksiin jatku, jossain vaiheessa ihan varmasti helpottaa!

Lukkis,

(Saanko käyttää susta lempinimeä? Et ole protestoinut ainakaan... musta kerran käytettiin jotain vastaavaa ja se tuntui pelkästään mukavalta, mutta en voi tietää sun fiiliksistä tietenkään...)

Tuo oman tason määritteleminen kertoo mun mielestä siitä, että olet kaikista vaikeuksista huolimatta vielä oman elämäsi kahvassa tiukasti kiinni. Se on tervettä itsensä toteuttamista. Ei aina tarvitse uskoa kaikenmaailman auktoriteetteja!

Millaisia vaikeuksia sulla on ihmisten seurassa olemisessa? Tämä on sellainen osa-alue, josta mulla ei ole omakohtaista kokemusta (olen se tyhmä pösilö joka vaan menee ja ottaa kontaktia, joskus tulee huonoa palautetta kuten noin viikko sitten, jolloin sellainen about kahdeksan naisen seurue vaikeni ja tuijotti mua paheksuvasti huumoriksi tarkoitetun kommenttini vuoksi, mutta yleensä ihmiset varmaan ajattelee et toi on vähän kummallinen mut ihan jees... näin ainakin hölmönä luulen) Tarkoitan, että ootko ujo (yks mun lapsista on ihan sikaujo) tai pelkäätkö että muut tekee sulle jotain pahaa, nolaa tai jotain muuta vastaavaa?

Toi elämältä kotona piileskely oli hyvin ilmaistu. Sillä on jotain tekemistä myös sen kanssa, jota kuvaan itsensä sabotoimiseksi...

Päivittäiset tavoitteet on hyvä olla! Muuten saattaa mennä ihan haahuiluksi vaan. Täällä tukinetissä on Autiotalonkuunvalo-niminen kirjoittaja, joka siivoaa paljon. Kuulostaa aina niin mukavalta, että "imuroin makkarin" tai "pyyhin pölyt". Se on konkreettista tosielämää ja sellaisenaan niin hyvää!

Ja se neulominen... olin tänään Akateemisesta vähällä ostaa taas lisää virkkuukirjoja, mutta rahatilanne ei salli. Selailin niitä siis vain ja imin vaikutteita. Mulle jotenkin iskee parhaiten se osista kokoaminen ja värit. Ja helmineuleeseen olen ollut koko pitkän ikäni (neuloin ensimmäisen villapaidan 10-vuotiaana) aivan hurahtanut. Se on tukevaa, jämäkkää, kaunista ja jotenkin hyvin määriteltyä tekstuuria.

Luin tänäänkin yhden itsehoitokirjan, sosiaalipsykologi Janne Viljamaan teoksen "Narsistin lapsena" (sen sitten sieltä Akateemisesta ostin vaikka ei olis ollut varaa). Kertoo mun elämästä noin 60-prosenttisesti. Että sellaista vatvomista ja vatulointia tuli tehtyä ihan omallakin ajalla 😀 😀

Uusi viikko alkaa, ja voi tulla kivojakin ylläreitä! Kaikille jaksamista!

Tyttönen vaan kirjoitti 20.3.2016 20:9

Sairaalassa edelleen.. miksen osaa katua sitä mitä tein itelleni..

Ehkä siksi, että itsemurhaa yrittävät saavat enempi sympatiaa, kun elämää yrittävät ihmiset.

Tyttönen, saatko jotakin terapiaa/lääkitystä? Kerrot kovin vähän tilanteestasi. Toivottavasti saat apua siellä sairaalassa. Tuntuu, että pitkä osastojakso olisi sinulle tarpeen, jotta pääsisit pureutumaan itsesi vahingoittamisen syihin. Voimakas hätähuutohan se on, tuntuisi oudolta, jos hoitohenkilökunta ei reagoisi siihen.
Mailis kirjoitti siitä, miten helposti vaistoaa ikäviä asiota tahtovat/ajavat ihmiset. Arvelen, että se liittyy osittain siihen, että lapsena on saanut olla tuntosarvet pystyssä erityisesti vanhempien mielialojen seuraamiseksi. Muistan omasta lapsuudestani huolehtineeni erityisesti äitini ärtyneistä ilmeistä ja äänenpainoista. Kyllä tuo herkkyys on sitten säilynyt tähän päivään asti : huomaan helposti ristiriidan esim. käytöksen ja ilmeiden välillä. Ja kyllä: yritän sovittaa käytökseni niin, että ei tarvitsisi kohdata ärtyneitä ilmeitä. Jotakin siinä menettää itsestään. On myös joutunut opettelemalla opettelemaan, että osaa laittaa rajat ja sanoa ei. Joskus ja useimmiten: kun läheistä ihmistä ei voi muuttaa, niin on ollut pakko kehittää eräänlainen teflonpinta. Esim. Kun voimakastahtoinen mieheni on yhtä tai toista mieltä, niin mun on ihan turha reagoida siihen mitenkään, jos olen eri mieltä. Annan vain oman ärsytyksen valua pois kuin veden hanhen selästä. On niin turhaa reagoida sellaiseen, mihin oikeasti ei voi vaikuttaa. Ihmisten luonteet kun harvoin muuttuvat.
Lukossa heitti oma-apu haasteen niistä asioista, joissa kukin on hyvä. Kaksikymmentä hyvää ominaisuutta kuullostaa vähän utopistiselta. Tässä ehkä pari. Käsittääkseni olen fyysisesti suht vahva ikäisekseni. Toiseksi olen näppärä ja nopea monissa käytännön asiassa. Suhteellisen looginenkin lienen. Siinä taisi tulla jo kolmas "hyvä juttu".

moi, itse menossa tänää koulupalaveriin keskustelemaan koulunkäynnin jatkosta. Jännittää ja pelottaa aivan tolkuttomasti näin päälle 1,5kk poissaolon jälkeen :l

Laamaton, sattuipas taas samaanaikaan tuo kirjavalinta. Luin uudelleen hyllyyn jo unohtuneen Sandy Hotchkissin kirjan "Miksi aina sinä- Narsismin seitsemän syntiä. Kyllähän siinä kuvataan viiltävän kirkkaasti kaikki se tuho, minkä narsistinen vanhempi tai läheinen saa aikaan. Tosi hyvä kirja, joka pureutuu aiheeseen perusteellisesti. Tässä kirjassa ei tietenkään ollut mulle mitään uutta, koska olin sen jo 15 vuotta sitten lukenut ja aiheeseen muutenkin perehtynyt, ja asioita todennut, mutta jollakin tapaa näin nyt vielä selvemmin syy- ja seurausketjuja. Musta-valkoista ajattelutapaa en kuitenkaan osaa, ja koen muutenkin, että ihminen on vastuussa itsestään aikuisena eli mitään syyttelyä en jaksa mässyttää, enkä ole sen huomannut parantavan oloani tipan vertaa. Tunkion kaivuussa on se vika, että aivot alkavat uskoa, ettei elämää tunkion ulkopuolella olekaan ja hajuun tottuu, ja se alkaa tuntua turvalliselta. Sama se tietty on masennuksessa. Jos ja kun elämä tarvitsisi muutoksia, niin paljon helpompi on tukeutua vanhaan. Eikä ole niitä voimiakaan tarttua uusiin haasteisiin. Ja se voimanpuute saattaa olla taas perua sieltä lapsuudesta, jossa ihmiset näyttäytyivät epäluotettavina hylkäävinä tai liikoja odotuksia asettavilta..Mutta olkoon, mitä oli. Yritetään selviytyä ja kiinnittyä johonkin parempaan.

Mistä saatte voiman lukea narsismia käsitteleviä kirjoja? Minä en pysty. Minulla nousee niin suuri viha, että alan harkita minkä tahansa murha aseen hommaamista ja yhden narsisti paskan teloittamista. Sitten tajuan lopettaa lukemisen.

Rina kirjoitti 21.3.2016 9:30

Lukossa heitti oma-apu haasteen niistä asioista, joissa kukin on hyvä. Kaksikymmentä hyvää ominaisuutta kuullostaa vähän utopistiselta.

Niin montako niitä piti olla 🙂👍 Mä olen hyvä artikuloimaan lyhyesti, kuten myös kirjoittamaan lyhyesti. Se on koulutuksen tulos, jonka narsisti paska toteutti.

Mä luin innoissani tänään nimimerkki Wunderbar kirjoituksen. Siinä oli hyviä elementtejä. Nyt mun mieliala hyppäsi monttuun, kun vaan luen, tai kirjoitan: narsisti. Jos mä aloittaisin pienesti lukemaan jotain narsismista (tai ehkä en sittenkään) kertovaa kirjaa, niin mistä kannattaisi aloittaa? Ei, mä tarvitsisin kirjan, joka kertoisi narsismista eheytymiseen. Miten eheytyä narsistin kynsistä, kun se on hallinnut sun elämää sieltä kapalosta asti? Jos teillä muilla narsistin kynsiin joutuneilla on jotain kikka-kakkosia, niin saa heitellä.

Laamaton: Kyllä mua saa lempinimillä kutsua, ihan kiva juttu. Sosiaaliset tilanteet ovat minulle tällä haavaa raskaita. Niihin liittyy lähtemisen raskaus (alkaen päivävaatteiden pukemisesta), jännittäminen jne. Normaalisti olen ollut aika eläväinen ja jossain määrin sosiaalinenkin tyyppi. Olen ujo, mutta olen aika sinut ujouteni kanssa ja pidän sitä myös myönteisenä luonteenpiirteenä. Nyt masentuneena tilanne on aivan erilainen. En varsinaisesti kärsi sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutta nyt jännitän jaksamistani. Tänään pitäisi soittaa pari puhelua, mutta ne tuntuvat ylivoimaisilta. Jos tietäisin, että siellä on hyviä uutisia, voisin ehkä soittaakin, mutta psyyke ei tunnu nyt kestävän mitään negatiivista. Pelkään pillahtavani itkuun puhelimessa. Omista tasoista puheenollen, kyllä minusta tuntuu että ainoa vaihtoehto on nyt vaan tiedostaa omat tasot ja pyrkiä pikkuhiljaa nostamaan niitä tasoja eri elämänosa-alueilla. Viime viikolla tuli monta epäonnistumista, mutta uskon niiden johtuvan siitä, että tavoitetasot olivat aivan liian korkealla. Minä muuten uskon olevani narsistin lapsenlapsi ja olen elämässäni tullut tuntemaan aihetta myös muulla tavalla.

Kun Laamaton mainitsi tuon imuroimisen ja pölyjen pyyhkimisen, tulin iloiseksi. Tulen aina iloiseksi, kun kerrotte jotain vastaavaa. Tulin iloiseksi, kun LonelyWolf pesi pesuhuoneen seinät, Rina leipoi kakun, Tyttönen vaan tapasi ystävää, Laamaton kävi Akateemisessa, Pompula ompeli, Pixa kävi kaupassa, Nyuu oli lähdössä työhaastatteluihin, Liiza2 patisteli lapsia läksyjen tekoon, Desper luki kirjaa jne. Minäkin muuten imuroin eilen ja tänä aamuna opettelin neulomaan tiimalasikantapään. Tulee sellainen olo, että meillä on paljon myös voimavaroja, vaikka pääosin huokailemmekin elämän raskautta ja vaikeutta. Jostain syystä saan iloa, voimia ja rohkeutta teidän toisten onnistumisista.

Rina: Arvasin että tarttuisit haasteeseeni 🙂 On hauskaa, kun jollain vajavaisella tavalla oppii tuntemaan teitä rakkaat kanssakeskustelijat. Minä tein itselleni tuota listaa ja huomasin, ettei 20 ominaisuutta ole mikään utopistinen tavoite. Uskon että sinäkin selviäisit siitä haasteesta. Minua kiehtoo tuo sinun päättäväinen ajatustapa. Minulle tulee mieleen, että olet ihminen, jolle lasi on ehdottomasti puoliksi täynnä eikä puoliksi vajaa, jos ymmärrät kömpelön vertaukseni.

Jennna: Tsemppiä koulupalaveriin. Puolentoista kuukauden poissaolo koulusta ei ole mikään maailmanloppu.

Tänään minua taas näköjään ahdistaa. Heräsin yöllä neljän aikaan ahdistuneena ja niin se yleensä menee, että unen aikana ahdistus paljastuu rehellisimmin. Hereillä ollessa onnistuu ahdistusta jotenkin kahlitsemaan ja ns. huijaamaan itseään, ettei ole niin ahdistunut. Huomenna on hoitopalaveri ja siihenhän tämä ahdistus ainakin muun muassa liittyy. Voi tätä.