aavameri kirjoitti 30.3.2017 13:55

Lisäksi suunnattoman paljon ahdistaa ja pelottaa tuo äidin tilanne, mistä kirjoitin tuohon toiseen ketjuun......

En usko huomispäivään enää missään tai kenenkään kohdalla.

Onko teillä kokemuksia toivon menettämisestä, ja sen saamisesta takaisin?

Kokemuksia selviytymisestä ?

Pelottaa 😭😭

On kokemuksia toivon menettämisestä. Taisin olla sinun ikäisesi, tai vähän nuorempi, kun tuntui, että kaikki toivo ihan kaikkeen on menetetty. Olin myös vihainen ihmisille, yhteiskunnalle. Miksi se toimii, kuten toimii. Miksi ihmiset ovat niin välinpitämättömiä, tai ilkeitä. Sain toivoa vihasta, vitutuksesta. Sain toivoa vaikka siitä, että lenkillä potkiskelin kiviä. Samalla ajattelin varmaan, että toivottavasti se ja se ihminen olisi se kivi. Sain toivoa toivottomuudesta. Kuulostaa kai hullulta, mutta tuskin tässä enää kirjoittelisin, jos en olisi saanut jostain täysin hullusta asiasta toivoa. Olin pettynyt, vihainen nuori aikuinen, narsistiäidin kasvatti. Mikään ei tuntunut miltään. Ihan hyvin olisin voinut jäädä jonkin kulkuneuvon alle. Päästäänpä minustakin. Sitten ajattelin sen kulkuneuvon kuljettajaa ja mietin, että se on kaikkeen tähän syytön. En voi siirtää pahaa oloani kenenkään toisen kannettavaksi. Niinpä minä "selvisin".

Tietenkin kävin ammattiauttajien kanssa juttelemassa.

Eläkkeelläkin voi tehdä töitä. Ja varmaan pyörittää jotain buulaagiakin. Eläkkeellä on aina hirveä kiire, ei aikaa mihinkään. Onneksi edes aurinko paistaa 😎

Minä taidan ottaa iisisti nyt jonkun päivän. Tuntuu, että käyn ihan ylikierroksilla. Siis aivan järjettömillä kierroksilla. Eilen otin ahdistuslääkkeenkin, että kierrokset tasaantuisi, kun en tiedä mikä minua vaivaa. Onko tämä ahdistusta, vai itsensä ylittämisestä johtuvaa ylivireyttä. Olo on kuitenkin, kuin kala kuivalla maalla. PMS oireita on, mutta kuukautiset ei ole vieläkään alkaneet. Liekö jäävät kokonaan pois, kun stressaan niin älyttömästi ihan kaikesta ja varsinkin siitä, kun kuukautiset ei ala. Liikaa tekemistä ja näyttää siltä, että tämä ei ikinä lopu. Liikaa roinaa ja vaikka olen kuinka paljon laittanut jo eteenpäin ja asettanut nyt huonosti ja hyvin toimivan ostolakon, niin silti tuntuu, että mikään ei vähene yhtään. Tarvitsisin lomaa, mutta ei ole rahaa, eikä paikkaa mihin mennä. Kivutkin väsyttää. Niitä taas liikaa. Ikävistä ihmisistä puhumattakaan. Niitä ei tartteta, kun yksi ja ne pilaa koko viikon.

Mietin tiedättekö ihan oikeasti, että nyt täytyy hidastaa jostain päästä, kun tuntuu ihan kamalalta. Tiedä minkä uuden sairauden tässä vielä itselleen kehittää, kun stressaa liikaa.

Lukossa; Menen Japaniin ihan yleisestä mielenkiinnosta ikään kuin lomailemaan. Mitään suuria suunnitelmia ei reissulle ole ja tulemme kaverin kanssa olemaan suurimman osan ajasta Tokiossa.

Opiskelupaikasta muille kertominen on haastavaa. Kaikkihan tietenkin onnittelevat, mutta en oikein itse osaa ajatella jatko-opiskelua positiivisessa valossa. Nykyään kun kuulostaa siltä, että korkeakoulutus on vain este työllistymiselle. Tähänkin mennessä kaikki kouluttautumiseni on ollut turhaa työllistymisen kannalta, joten mikä tekisi tästä maisterin tutkinnosta sen paremman? Lisänä vielä se suurempaan ja kalliimpaan asuinpaikkaan muuttamisen tuoma stressi. Ei tämä mitenkään hauskaa ole.

Saisinpa sieltä Japanista jonkun kuolemantaudin joka sopivasti tappaisi juuri silloin kun palaan Suomeen.

Pompula kirjoitti 30.3.2017 17:38

aavameri kirjoitti 30.3.2017 13:55

Lisäksi suunnattoman paljon ahdistaa ja pelottaa tuo äidin tilanne, mistä kirjoitin tuohon toiseen ketjuun......

En usko huomispäivään enää missään tai kenenkään kohdalla.

Onko teillä kokemuksia toivon menettämisestä, ja sen saamisesta takaisin?

Kokemuksia selviytymisestä ?

Pelottaa 😭😭

On kokemuksia toivon menettämisestä. Taisin olla sinun ikäisesi, tai vähän nuorempi, kun tuntui, että kaikki toivo ihan kaikkeen on menetetty. Olin myös vihainen ihmisille, yhteiskunnalle. Miksi se toimii, kuten toimii. Miksi ihmiset ovat niin välinpitämättömiä, tai ilkeitä. Sain toivoa vihasta, vitutuksesta. Sain toivoa vaikka siitä, että lenkillä potkiskelin kiviä. Samalla ajattelin varmaan, että toivottavasti se ja se ihminen olisi se kivi. Sain toivoa toivottomuudesta. Kuulostaa kai hullulta, mutta tuskin tässä enää kirjoittelisin, jos en olisi saanut jostain täysin hullusta asiasta toivoa. Olin pettynyt, vihainen nuori aikuinen, narsistiäidin kasvatti. Mikään ei tuntunut miltään. Ihan hyvin olisin voinut jäädä jonkin kulkuneuvon alle. Päästäänpä minustakin. Sitten ajattelin sen kulkuneuvon kuljettajaa ja mietin, että se on kaikkeen tähän syytön. En voi siirtää pahaa oloani kenenkään toisen kannettavaksi. Niinpä minä "selvisin".

Tietenkin kävin ammattiauttajien kanssa juttelemassa.

Ymmärrän, mitä tarkoitat. Itsekin olen äärimmäisen vihainen, ja pään äänien mukaan syy on yhteiskunnan. Järki taas sanoo että ei ole yhteiskunnan vika minun ongelmat. Kerroit, että sait toivoa toivottomuudesta. Minulla on niin, että saan sen hiekanjyvän kokoisen toivoni, itsemurhasta. Silloin pääisisin pois kaikesta pahasta ja stresseistä. Minua ei enää olisi. Ajatus, tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Ainoa vaan että äiti ja sisko pitää hengissä minua, ilman heitä en täällä enää olisi.

Tulipa tuosta kivien potkimisesta mieleen, että itsekkin välillä sitä lenkillä olen tehnyt, kun on olut todella paska (anteeksi kiroilu) fiilis.

Mutta joo.. nyt on kyllä todella tylsä keli ulkona. Lunta vaan pyryttää ja tuulee, saa nähä viittiikö sitä lähteä käymään tänään lenkillä. Vai istuuko sitä koko päivän sisällä..

Tylsää kun ei ole kaveria kenen kanssa mennä käymään vaikka uimassa tai kuntosalilla, kun yksin ei oikein kehtaa mennä.
(Olis kyl ainakin yks henkilö jonka kans haluaisin viettää aikaa vapaa-ajalla, mutta hänellä on oma elämänsä).

Lukossa kirjoitti 24.3.2017 8:22

Historiaa on niin helppo idyllisoida. Sorrun siihen itsekin. Pohdin esimerkiksi älillä vähän katkerana isoäitieni yksinkertaisia elämiä. Etenkin nuorempana mietin linnunlaulun ja kirkkaan tähtitaivaan paratiisia, missä mummoni saivat elää. Yhden vanhan talon kanssa puljatessa on kuitenkin konkretisoitunut, miten alkeellisesti sitä ennen elettiin. Oli vain ulkovessa ja -sauna, vesi haettiin kaivosta ja sähkötkin saatiin aika myöhään. Niissä "yksinkertaisissa" oloissa kasvatettiin iso lauma lapsia. Valokuvien perusteella lapsilla on kuitenkin ollut siistit ja ehjät vaatteet sekä kotikin on ollut kodikas ja siisti. Kummankaan mummoni koulutuskaan ei ollut hääppöinen, mutta ei sitäkään meinaa nostalgian vallassa muistaa. Täällä minä juon cappuccinon ja tabletin takaa surffaan netissä miettien kuinka kaikki oli muka aiemmin helpompaa ja ihanampaa 😳.

Niin on, mutta kylläpä kuulosti mukavalta: ei sähköä, vesi kaivosta
🙂 Ei olisi myöskään internetiä, sähköpostia, twittereitä ym. Jonkinlaista takapajuisuutta kyllä kaipaisi tähän nykyiseen elämän menoon, tämä on niin uuvuttavaa.

Makailen sängyssä, kun selkä on taas ihan risa. Ajattelin, että olisin mennyt pienelle kävelylenkille, mutta ilma on kostea, sateinen. Ei tykkäisi selkä kovinkaan, tuosta. Pitäisi rentoutua, mutta ahdistaa. En seuraa päivän politiikkaa, mutta väkisin siitä annoksensa saa. Pelottavia kuvioita, yhtiöittämiset sun muut. En usko myöskään demokratiaan. Luotto siihen on mennyt aikaa sitten. Nykyinen hallitushan näyttää meille ja vähän tyhmemmille rankalla kädellä, että demokratia meni pesuvesien mukana.

Minkälaista oli elää mummosi aikaan? Nyt ei tule mieleen, että mistä alkaen meillä on ollut hallitus? Sitä ennen varmaankin kyläneuvosto.

Mihinkäs se Rina lompsi? Tule takaisin!

aavameri kirjoitti 25.3.2017 17:4

http://yle.fi/uutiset/3-9522618

Mun huoli todellinen. Muutkin heräilee tähän. Nyt vaan enemmän ja enemmän pelkään milloin meidän vedet myydään tai kilpailutetaan😭

Ei näytä hyvältä tulevaisuus😭

Ahdistaa hirveästi nyt😭 mitä teen?
😭

Todellisuus kun on se kohta täälläkin mitä mun pelot sanoo😭

Mulle tulee nyt aavameri tästä mieleen eilinen leffa televisiosta, missä avaruusolennot kuiski parille lapselle ja vei heidät pois maapallolta, kun jokin hehkuvan kuuma planeetta? iski maahan 😀 Se oli jokin tieteis-skifijännäri. Tuo artikkelihan on aika positiivinen, yksikin yritys oli huomannut minkälaisen säästön voi saada aikaan.

Jellonaaa kirjoitti 25.3.2017 18:23

Nyt taas menossa huono hetki ja tuntuu että jos jotain saa tehtyä pari tuntia päivässä niin hieno homma. Lähinnä kulutan aikaa kotona ollessa. Lueskelen eri internet artikkeleita, kuuntelen radiota ja youtube ohjelmia. Ohessa tietysti tulen hulluksi, kun haluaisin pystyä tekemään töitä.

Kävin työkyvyn selvityksessä HUS:lla. Eivät tosin sanoneet lopulta mitään työkyvyystä. Lähinnä että pystyisin tekemään jotain simppeleitä helppoja töitä.

Olen hämmentynyt miten useat ovat niin innoissa toivottamassa muille kaikkea hyvää, ehkä kykenen siihen itse joku päivä.

Ovatko muut käyneet muuten vertaistukiryhmissä esim. Mielimaasta ry:n tai jonkun muun vastaavissa?

Noin se omakin tekeminen tahtoo mennä. Mistä johtuu, että vaikka olet opiskellut useamman tutkinnon, niin arvioivat, että olisit kykenevä tekemään jotain simppeleitä, helppoja töitä?

Olen käynyt jossain vertaistukiryhmissä joskus. Olen kyllä aika oman tieni kulkija, niin joskus rasitun niistä enemmän, kuin saan vastinetta. Toisten ihmisten murheet ja huolet rasittaa, tai sitten ryhmässä on joku ihminen jonka käytös vie kaikki mehut. Hyvin yksilöllistähän tuo on. Jos ei ole koskaan käynyt, niin kannattaa käydä kyllä tutustumassa. Onhan noissa paikoissa monenlaista toimintaa. Kaikissa toiminnoissa ei jutella esim. Liikunta jms.

Pompula kirjoitti 1.4.2017 15:28

Lukossa kirjoitti 24.3.2017 8:22

Historiaa on niin helppo idyllisoida. Sorrun siihen itsekin. Pohdin esimerkiksi älillä vähän katkerana isoäitieni yksinkertaisia elämiä. Etenkin nuorempana mietin linnunlaulun ja kirkkaan tähtitaivaan paratiisia, missä mummoni saivat elää. Yhden vanhan talon kanssa puljatessa on kuitenkin konkretisoitunut, miten alkeellisesti sitä ennen elettiin. Oli vain ulkovessa ja -sauna, vesi haettiin kaivosta ja sähkötkin saatiin aika myöhään. Niissä "yksinkertaisissa" oloissa kasvatettiin iso lauma lapsia. Valokuvien perusteella lapsilla on kuitenkin ollut siistit ja ehjät vaatteet sekä kotikin on ollut kodikas ja siisti. Kummankaan mummoni koulutuskaan ei ollut hääppöinen, mutta ei sitäkään meinaa nostalgian vallassa muistaa. Täällä minä juon cappuccinon ja tabletin takaa surffaan netissä miettien kuinka kaikki oli muka aiemmin helpompaa ja ihanampaa 😳.

Niin on, mutta kylläpä kuulosti mukavalta: ei sähköä, vesi kaivosta
🙂 Ei olisi myöskään internetiä, sähköpostia, twittereitä ym. Jonkinlaista takapajuisuutta kyllä kaipaisi tähän nykyiseen elämän menoon, tämä on niin uuvuttavaa.

Makailen sängyssä, kun selkä on taas ihan risa. Ajattelin, että olisin mennyt pienelle kävelylenkille, mutta ilma on kostea, sateinen. Ei tykkäisi selkä kovinkaan, tuosta. Pitäisi rentoutua, mutta ahdistaa. En seuraa päivän politiikkaa, mutta väkisin siitä annoksensa saa. Pelottavia kuvioita, yhtiöittämiset sun muut. En usko myöskään demokratiaan. Luotto siihen on mennyt aikaa sitten. Nykyinen hallitushan näyttää meille ja vähän tyhmemmille rankalla kädellä, että demokratia meni pesuvesien mukana.

Minkälaista oli elää mummosi aikaan? Nyt ei tule mieleen, että mistä alkaen meillä on ollut hallitus? Sitä ennen varmaankin kyläneuvosto.

Mihinkäs se Rina lompsi? Tule takaisin!

Minäkään en usko demokratiaan. Usko mennyt siihen. Olen ahdistunut siksi kun mun äiti ei selviä ilman lääkkeitä ja piikkejä niin ahdistaa miten käy jos lääketuet ja hoito loppuu kun ollaan varattomia😭

Tämän pelko valvottaa öisin ja on migreeniä? Miten äidin käy?

😭😭

Uskooko joku enää demokratiaan?

Pelko juontaa siitä kun en usko että hoito jatkuu ja silloin mul ei äitiä jos ei saa niitä että pysyy hengissä😭😭

Ei meillä varaa mihinkään sellaiseen...

Asia vie yöunet ja rintaa puristaa...😭😭

Mikä helpottaisi oloa ja onko enää syytä uskoa hyvään elämään?

Mä ihan yhtäkkiä muistin mun viime yön unen ja piti sitä tulla kertomaan. En muistanut sitä aiemmin. Se oli todella toden tuntuinen ja muistan, että siinä unessa huokaisin, että minusta sittenkin tuli äiti ja nyt voin jäädä odottamaan, että toteutuuko ennustettu lapsiluku. Jännää, että en tätä muistanut aamulla, enkä päivällä. Enkä muista unesta muuta. En edes miten tulin äidiksi, enkä mitään.

aavameri kirjoitti 31.3.2017 10:21

Minulla on niin, että saan sen hiekanjyvän kokoisen toivoni, itsemurhasta. Silloin pääisisin pois kaikesta pahasta ja stresseistä. Minua ei enää olisi. Ajatus, tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Ainoa vaan että äiti ja sisko pitää hengissä minua, ilman heitä en täällä enää olisi.

Kyllä minäkin itsemurhaa ajattelin. Sitten tuli myös tunteita, että en anna kenellekään sitä iloa, että tapan itseni. Välillä itsemurha ajatukset olivat todella pelottavia. Yritin tsempata itseäni ja potkiskella niitä kiviä. Vaikka selviäisin nukkumaan menoon asti jne. Jouduin siis välillä ajattelemaan, että jos selviän iltaan ja menemällä nukkumaan, niin katson mikä päivä huomenna on. Kun ihminen on todella epätoivoinen, niin pienissä hetkissä eläminen auttaa, tai ajattelemalla jotain hyvää, olkoon se kuinka pientä, tai hullua tahansa (miettimättä mitä joku toinen ajattelisi).

Sinulla on siskokin. Asutteko lähellä, tapaatteko toisianne?

Jonkun ammattilaisen kanssa sinun tulisi aavameri jutella kaikista peloistasi. Heitä ei tarvitse pelätä ☺️❤️ Voimaa ja toivoa huomiseen! 🙂

Mun on pitänyt tänne kirjoittaa, mutta kaikki on ollut ihan sekaisin. Olen nukkunut tosi vähän öisin ja sitten olen juonut päivällä kahvia piristyäkseni ja ottanut päiväunet. Nyt en sitten ole vielä ollenkaan nukkunut. Kello on jo yli viisi aamuyöllä ja yleensä herään seitsemän aikaan normaalisti.

Aavameri: Tsemppiä! Haluaisin sua rauhoittaa jollain tavalla, mutta en taida osata.

Pompula: On ollut kiva lukea sun viestejä. Palaan niihin vielä.

Rina: Laitapas jotain viestiä itsestäsi. Onko seuratoiminta imaissut sinut ihan kokonaan?

Eilen oli tylsä keli, mutta kävin silti nuoremman koiran kans pitkällä lenkillä.

Nyt tänää onki ollut hyvä keli ja tuli käytyä koirien kans koirapuistossa. Harmi vain ettei siellä ollut ketään..tai oli siel kaks tyyppiä, mut ei ne kauaa ollut ja eikä niitten kans tullut juteltua.

Ois ollu vaan mukava ku olis ollu puistossa yks tuttava, mut eipä ollut..

Mut joo.. tänää onkin ratsastustunti.
Saa nähä miten tallilla menee..onneks tallille tulee myös yks tallikaveri.