Haluan kirjoittaa yksinäisyydestä. En tarkoita sellaista yksinäisyyttä, jota ihminen tuntee ollessaan yksin, ilman seuraa. Tarkoitan henkistä yksinäisyyttä, joka asuu minussa. Olen lapsesta saakka tuntenut itseni aina yksinäiseksi. Koskaan en oikeastaan elämässäni ole ollut ilman muita ihmisiä. Aina olen ollut ihmisten ympäröimä, osa perhettä, osa suurempaa joukkoa, opiskelu, työ yms. Silti en koskaan ole tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon. Muiden ihmisten parissa saatan seurata kaikkea kuin katselisin jotain elokuvaa, jossa itse en ole mukana. Asiat, jotka muille tapahtuvat, eivät kosketa minua, ne ovat vain muiden asioita. Se mikä minulle tapahtuu, on vain minun. Sitä ei voi muut ymmärtää. Tähän asti olen yrittänyt kuulua jollain tavalla tähän maailman ihmisten joukkoon. Nyt vain haluan eristäytyä ja olla yksin. En jaksa enää yrittää, kun en minä koskaan pääse toisen ihmisen luo, en edes vierelle.

Olen miettinyt asuuko tällainen yksinäisyys kaikissa meissä? Olemmehan kaikki tavallaan omillamme tässä maailmassa. Jos meissä kaikissa tämä yksinäisyys asuu, niin miten toiset pystyvät sen kanssa elämään? Mistä syntyy se yhteys kahden ihmisen välille? Onko sitä, vai haluammeko vain niin kovasti uskoa siihen, että sitä on? Minulle henkinen yksinäisyyteni on kuin sisälläni oleva musta aukko, joka imee kaiken itseensä. Se vie minulta voimat, ilon ja elämänhalun. Välillä luulen, että se on parannettavissa asennemuutoksella, että päätän vain olla enemmän muiden kanssa. Luulen kuitenkin, että yksinäisyyden tunne on ollut minussa aina ja se on vain sellaista mitä en itsestäni saa pois.

Jos jollain tämä herättää ajatuksia, olisi mukava lukea kommentteja.