Haluan kirjoittaa yksinäisyydestä. En tarkoita sellaista yksinäisyyttä, jota ihminen tuntee ollessaan yksin, ilman seuraa. Tarkoitan henkistä yksinäisyyttä, joka asuu minussa. Olen lapsesta saakka tuntenut itseni aina yksinäiseksi. Koskaan en oikeastaan elämässäni ole ollut ilman muita ihmisiä. Aina olen ollut ihmisten ympäröimä, osa perhettä, osa suurempaa joukkoa, opiskelu, työ yms. Silti en koskaan ole tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon. Muiden ihmisten parissa saatan seurata kaikkea kuin katselisin jotain elokuvaa, jossa itse en ole mukana. Asiat, jotka muille tapahtuvat, eivät kosketa minua, ne ovat vain muiden asioita. Se mikä minulle tapahtuu, on vain minun. Sitä ei voi muut ymmärtää. Tähän asti olen yrittänyt kuulua jollain tavalla tähän maailman ihmisten joukkoon. Nyt vain haluan eristäytyä ja olla yksin. En jaksa enää yrittää, kun en minä koskaan pääse toisen ihmisen luo, en edes vierelle.
Olen miettinyt asuuko tällainen yksinäisyys kaikissa meissä? Olemmehan kaikki tavallaan omillamme tässä maailmassa. Jos meissä kaikissa tämä yksinäisyys asuu, niin miten toiset pystyvät sen kanssa elämään? Mistä syntyy se yhteys kahden ihmisen välille? Onko sitä, vai haluammeko vain niin kovasti uskoa siihen, että sitä on? Minulle henkinen yksinäisyyteni on kuin sisälläni oleva musta aukko, joka imee kaiken itseensä. Se vie minulta voimat, ilon ja elämänhalun. Välillä luulen, että se on parannettavissa asennemuutoksella, että päätän vain olla enemmän muiden kanssa. Luulen kuitenkin, että yksinäisyyden tunne on ollut minussa aina ja se on vain sellaista mitä en itsestäni saa pois.
Jos jollain tämä herättää ajatuksia, olisi mukava lukea kommentteja.
Marina7, siteerasit Marleenaa sanoessasi, että "lapsena hyväksyntä tuli kiltteyden kautta" jne. Mutta ei marleena siitä varmaan loukkaannu. 🙂🌻
Kyllä minullakin se hyväksyntä tuli jollain lailla kiltteyden kautta lapsena. Ja varsinkin alta kouluikäisenä. Koulussa opettelin tietynlaista kovuutta, joka minussa edelleen on. Jostakin opin, että puolensa on osattava pitää ja äitinikin ihannoi itsenäistä otetta ja vahvaa tahtoa. Hän onkin itse dominoiva ja kyvytön osoittamaan rakkautta. Hän pitää kyllä tiukasti kiinni meistä kahdesta lapsestaan, mutta haluaa kuulla vain hyviä uutisia.
Anteeksi vaan viittaus väärään kirjoittajaan! Kirjoitin niin väsyneenä😴 ja liian paljon silloin.
Pyritkö, Aya, pois toistuvasta kaavasta, jonka mukaan aiemmin elit? Oletko tehnyt 'ohjeita' itsellesi vai miten 'työskentelet tietoisesti'? -Haluaisin minäkin ottaa käyttöön 'muutoksen askeleita', vaikken tiedäkään, millaiseksi haluaisin muuttua. Toimivammaksi, iloisemmaksi, avoimemmaksi, TERVEEMMÄKSI ainakin. Tuntuvat vaan niin isoilta, jopa mahdottomilta nämä päämääräni.😟
Miten tunnistit 'valheellisen vahvuutesi'? Minäkin ajttelen kantavani kahdesti evakkoon tulleen äitini ja sodassa taistelleen isäni murheita ja synkkyyttä. Haluaisin sen taakan pois kehostani.
Lasten ollessa pieniä minunkin oli pakko jaksaa (Voimia nyt sinulle, Aya!). Nyt heistä on enää vähän 'veto/työntö/nostoapua' ja voin vajota masennukseen. Minäkin olen puolitoista vuotta käynyt terapiassa (traumaterapeutilla), mistä on ollut apua ja etenkin masennuksen syövereissä sen myötä on pakko lähteä liikkeelle. Välillä kyllä koen terapiankin turhaksi tai raskaaksi.
Minulla oli yhdessä vaiheessa tukihenkilö täällä, mutta olen huono 'sitoutumaan' niin epäpersoonalliseen ja unohdan 'tekniset jutut'. Siinä olisi tarvittu enemmän kärsivällisyyttä.
Mikä on olennaista? Mikä tässä elämässä omien lasten ja puolison lisäksi on tärkeää, vaalimisen arvoista? Itse koen terveyden ja kunnosta huolehtimisen olevan tärkeää. Siinä olen jotenkin vielä sinnitellyt, mutta koko ajan on huono omatunto ja syyllisyys vähän jaksamisesta. Ihmissuhteita pohdin aika tavalla. Ajattelen, että vielä pitäisi 'roikkua' ihmisissä kiinni, että 50-vuosispäivillä olisi jonkin ajan kuluttua edes joitain vieraita. Vai, pitäisikö 'sellainen haave' heittää romukoppaan? Huomaan murehtivani ystävistä etääntymistä tuollaisenkin syyn takia. Onneksi sukulaiset ovat olemassa, vaikkei niin yhteyksiä pidettäisikään. Tosin, heidänkin kanssaan yhteys olisi omasta mielestäni toivottavaa. -Toivoisin muiden tulevan tai kutsuvan tai edes soittavan, kun itse jaksan niin vähän, mutta mistä he tietäisivät huonosti jaksamisestani, kun en kerro...😑❓
Kun on vähän todellista avointa suoraa kohtaamista, tunnen yksinäisyyttä. Huomaan kyllä, että ilmeisesti jopa tämän ketjun kautta olen alkanut voida paremin. Olen tullut kuulluksi. Olette kommentoineet tekstejäni ja kutsuneet minua nimeltä (vaikkakin vain nimimerkki, mutta kuitenkin minä sen takana). KIITOS. Huomaamisenne on mielettämän tärkeää naiselle, jonka kokemus omasta itsestä jossain vaiheessa elämää on ollut: 'Olen nimetön, muodoton ja sisällyksetön.' Siis, olematon. Onneksi olen tuota voinut itkeä ja surra aikoinaan sen paljastuttua. Silti varmaan usein edelleen alitajuisesti tunnen noin. Joskus tiedänkin haluavani muuttua olemattomaksi - siten pääsisi pois vaatimuksista, syyllisyydestä, riittämättömyydestä, kaikesta ikävästä.
Kauniita talvipäiviä. Intoa mennä luistelemaan ja hiihtämään!🙂🌻
Nostan tämän hiljaisen ketjun niin, ettei tämä jää kadoksiin... Jospa vielä kirjoitatte.😑❓
Voimia ja rinnallakulkijoita, lohdutusta ja pieniä ilonpisaroita yksinäisille!🙂🌻🙂👍
Minä yleensä viihdyn yksinäni, koska on ollut mitä odottaa eli poikakaverini lomia. Nyt ei olla enää yhdessä, enkä mitään oikeastaan odota. Olen vaan yksin ja välillä se ahdistaa, välillä kylläkään ei. Välillä pelottaa, kun pelkään sekoavani ja teen jotain kamalaa.
Nyt kun vanhempani eivät ole kotonaan enkä aina viittihe siskoani häiritä, en moniin päiviin sano yhtään elävää sanaa. Eilen minä luin kissallenja koirille ääneen kirjaa. Odotan, että alkaa liviryhmä jotta tulee sos.suhde vaikka äsken juuri kirjottelin tänne yleiseen tukihenkilön kanssa ja tuntuu, että sain aivan tarpeeksi sos.suhdetta tähän päivään.
minä en ehkä sittenkään kuulu tähän ketjuun, ehkä nautin kuitenkin olla yksinäni. Ehkä en, en osaa päättää.
Olen kyllä monesti miettinyt kirjoittavani tähän ketjuun, mutta pääni tuntuu nyt olevan ihan tyhjä tämän asian tiimoilta. Ehkä tämä 'tietoinen työskentely' vie minulta kaiken liikenevän voiman.
Marina7, en osaa antaa mitään järkevää vastausta tai 'hyviä vinkkejä'. Valitsemani tie ei ole helppo. Olen välillä aivan loppuunajettu näiden tuskallisten asioitteni äärellä. En myöskään pysty asettamaan itselleni mitään konkreettisia tavoitteita. Uskon, että jos opin tuntemaan itseäni paremmin, tulee sitä kautta ne positiiviset seuraamukset. En pysty olemaan iloinen ihminen, kun en tunne iloa. En pysty olemaan avoimempi ihminen, kun olen lukossa. En usko enää tulevani toimivammaksi pakottamalla itseäni toimimaan, vaan vapauttamalla niitä voimavarojani, jotka ovat minussa, mutta jotka ovat sidottuja jonkun muun asian kiinnipitämiseen. Olen kehittänyt itsessäni vahvuutta kestää kaltoin kohtelua, mutten ole riittävän vahva puolustaakseni itseäni. Tämä on mielestäni sitä valheellista vahvuutta.
Kysyt mikä on olennaista. Se on varmasti jokaiselle suhteellinen käsite. Minulle olennaista on joka päivä vähemmän asioita. Ne muutamat asiat, jotka jäävät jäljelle ovat sitten sitäkin olennaisempia. Kohta en enää edes murehdi yksinäisyyttäni. Olen alkanut ymmärtää yksinäisyydentunteeni syitä. Ei niitä kukaan muu voi poistaa minusta, vaikka ne suurimmalta osaltaan onkin muiden aiheuttamia. Jos opin kuuntelemaan itseäni ja syvimpiä tunteitani, ehkä sen seurauksena en enää tunnekaan itseäni niin yksinäiseksi. Toivottavasti voin vielä jonain päivänä palata kertomaan kävikö näin.
Kaikille yksinäisille sieluille: Tehkää tänään jotain kivaa itsellenne! Pienikin asia voi parantaa oloa,edes hetkellisesti. Voimia! 🙂👍
Hei kaikille ketjulaisille.
En ole saanut aikaan edes avata tätä sivua, koska olen aikalailla alamaissa minäkin.
Pahinta kaikessa on se, etten uskonut enää putoavani, uskoin olevani vahvoilla kaikin tavoin, mutta niinkuin lama taloudessa, lama on iskenyt sisimpäänikin. Kuitenkin. Koskaan en sano enää : Ei koskaan !!!
Minulla kaikki oikeastaan johtuu puhtaasti tästä yksinäisyydestä.
Maalla asun minäkin, vaikka en oikeastaan pidä sitä syynä siihen, että olen yksin. Suurissa kaupungeissa yksinäisyys rehottaa väkimäärään nähden ilmeisesti suurempana.
Joku tuolla aikaisemmin kysyi, onko kukaan "parantunut" yksinäisyydestä tai voiko se olla mahdollistakaan. Minä ainakin uskallan sanoa, ettei siitä juuri ole tietä paranemiseen, jos tällaista sanaa voi käyttää. Itse olen yleensä aina suosiossa silloin kun on juuri sellaisesta small-talk meiningistä kyse. Nyt kun sellaisiakaan tilanteita ei enää ole, lama vain syvenee ja usko ihmiseen hiipuu.
En oikeastaan odotakaan kotijoukoilta enää mitään. Minunkin mieheni istuu tietokoneella tai lukee jatkuvasti kirjaa. Olen tietoisesti opetellut olemaan vaiti, sillä hän ei erityisemmin edes välitä minun asioistani ja mielipiteistäni. Tavallaan olen aika pitkällä jo siinä, että alan muistuttaa konetta, joka tiettyinä aikoina tekee tietyt asiat ja yöksi off päälle.
Toisaalta se pelottaa... Mutta minkä minä voin. En voi sanoa ihmisille ympärilläni, miten olisi hyvä olla, etten itse sairastuisi. Sillä kun ei tunnu olevan mitään merkitystä ainakaan lähipiirissä, vaikka niin kävisikin.
Olen todella puhki ja huomaan, etten saa mitään järjellistä sanaa tähänkään, joten pidän nyt paussin... taas.
Voimia kaikille.
Hei teille, jotka olette kirjoittaneet tänne ketjuun tai teille jotka joskus luette vaikkette ehkä jaksa kirjoittaa.
Kysyn vaan, kyselykausi, että mahtaakohan jos joku teistä on lukenut V.Frankln kirjoja; joissain niistä oli sellainen juttu kuin paradoksaalinen intentio. Sen mitä siitä ymmärsin, mietityttää tämän yksinäisyyden kohdalla. Että voiko soveltaa jotenkin? Perusidea siinä se, että käytännön esimerkin kautta esim. jos pelottaa ja jännittää esim.esiintyminen, jos joutuu lukemaan/esittämään jotain toisten edessä, vaikka lyhyttäkin pätkää tekstiä tai muuta, niin Frankln neuvon mukaan se jännitys ja pelko tulee kohdata. Kohdata niin, että ennen tilannetta menee siihen pelkoon, täysin, antaa pelon tulla ja jopa niin että antaa sen pelon olla niin suuri kuin suuri vaan olla, siis koko keholla pelkää, vielä enemmän yrittää lisää pelätä ja homma kääntyykin päälaelleen: alkaa naurattaa kun se on niin hauskaa kun tosissaan pelkää, se pelon valta ikään kuin murenee - ja niin elämä onkin yllättäen hauskempi juttu. Olen kokeillut tuota, ja se oli aluksi aika vaikeaa, mutta kun innostuin oikein tosissaan pelkäämään, päädyin oikeasti nauramaan.
Ja mikä yhteys tällä asialla oli tähän yksinäisyyteen? Jos se yksinäisyys on sitä, että pelkää kohdata itseään, niin voisiko tuo intentio silloin jotenkin toimia? Yksinäisyys ei olisikaan kurjaa vaan siinä voisi löytyä jopa koomisiakin piirteitä. Makeimmat nauruthan saa kun omia kommelluksiaan kelaa - voisiko näin yksinäisyydestä tullakin hauskoja hetkiä sen Itsen kanssa, joka sinussa asuu? Jos ei ole kasvanut kunnioituksen maailmassa, on tullut kohdelluksi niin ettei käsitä omaa arvoaan, ei tunnu itsetunnon kanssa olevan ihan sinut - minulla se on ajoittain huono - ajoittain jopa otettava kädet ympäri itseä kun halaajaa ei ole, laiha lohtu kenties, mutta se on lähin jota voi halia: Itse. Sinä.
Kiitos tästä hetkestä, nyt minulla on jotenkin sellainen olo, että halaan kohta Itseä.
Bless You🙂👍
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että yksinäisyys on ihana asia. En jaksaisi millään olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Esittää reippaampaa kuin olen, vahvempaa, iloisempaa... Nautin niistä yksinäisistä hetkistä (lyhyistä sellaisista), kun saan olla ilman perhettä, olla vaan itseni kanssa. Voin sulkea kaiken ulkopuolelle.
Ne kipeimmät yksinäisyydentunteet tulevat juuri muiden ihmisten seurassa. En koe kuuluvani joukkoon. En ole kenenkään kanssa samalla aaltopituudella. Enkä jaksa edes yrittää olla.
Onnellisina hetkinä sitä ei käsitä, että on yksin. Vaikka olisi vain se yksi ihminen, se riittää täyttämään kaiken. Sitten tuli ero. Tajusin, että olen yksinäinen. Itkiessäni yöllä ymmärsin, ettei minulla ole ketään, kenelle voisin soittaa ja kertoa pahasta mielestäni. Itsehän toki olen tilanteen tällaiseksi päästänyt, mutta kuinka antisosiaalinen ihminen voi alkaa ystävystyä ja täysin tyhjästä? Odotan Ayan mainitsemaa oloa, että yksinäisyys olisi ihanaa. Ehkä se tulee ajan kanssa. Nyt vain tuntuu, ettei minulla ole mitään.
Hei Misere.
Mainintasi antisosiaalisesta ihmisestä, kuinka moneen meihin se osuukaan?
Itsekin olen ainakin osaksi anti-(sitä). Sitten kun tutustun läheisemmin yhteen, hänestä tulee kuin magneetti, jota ei jääkaapistaan('kylmä minä') halua koskaan menettää.
Itse olen tutustunut itseeni aika suppealta osin. En ole miettinyt mitä mistäkin - kaikista elämässä eteen tulevista - asioista ajattelen.
Voisiko siinä olla jotain, anti(-jutun) vastusta? Siis siinä, että ensin pohtii itsensä valossa asioista, tutustuu itseensä hiukan kuin uudelta kannalta? Me jokainen olemme 'aarrearkku'ja - enne tunne itseämme kuin murto-osalta, väitän. Ja uskon, mitä enemmän avaamme omaa 'aarrearkkuamme', tulemme sinuiksi aluksi ehkä kömpelöiden piirustusten tai muihin enemmän perehtyneenä meissä intohimoja sytyttäviin asioihin - ja huomaamme että yksinäisyyden tunne alkaa katoamaan.
Emme me kukaan loppujen lopuksi niin hemmetin huonoja ole.
Päivät voivat olla, yötkin kenties; mutta emme me, me itse vaan hiukan huonosti kohtelemme sitä hyvää itseämme joka meissä jokaisessa asuu. Meidän täytyy(lue: me saamme) tehdä parannuksen; opetella hyväksymään itsestämme muitakin puolia kuin ne, jotka tähän mennessä olemme oivaltaneet.
Mitä ajattelette näistä ajatuksista?
Hei taas,
Terapiassa lapsuuden kiemuroita selvitellessä tulee niin paljon pieniä oivalluksia matkan varrella. Tämä yksinäisyyden tunne. Alan olla aika vakuuttunut, että se on ihmisen oma valinta, tai paremminkin selviytymiskeino.
Kun ympäristön totuus ei vastaa ihmisen omaa totuutta, on helpompi sulkeutua sinne omaan itseensä. Kun ulkomaailmaa on vaikea ymmärtää tai sitä on ylivoimaista ymmärtää, valitsee sen yksinäisyyden, sen mustan aukon, johon pääsee turvaan. Sieltä käsin voi elämänmenoa katsoa kuin saippuasarjaa. Kaikki vaan tapahtuu silmien edessä, mutta ei ole pakko osallistua. Välillä voi vähän yrittää esittää, että on mukana, jotta kukaan ei kyselisi mitään, ei vaatisi mitään selityksiä. Yrittää olla messissä, kuulua kaikkien onnellisten joukkoon. Mutta kuitenkaan ei kuulu joukkoon, koska sisin on täynnä surua, jota kukaan muu ei pysty ymmärtämään.
Hei Aya,Piipai ja kaikki muutkin ysävät.
Minäkin tunnen olevani tosi yksinäinen vaikka ihmisiä on paljon ympärilläni. Tosin tunnen nyt olevani 3kk:tta sitten kuolleen poikani seurassa, sillä löysin hänen kirjoituksiaan ja olen niitä lueskellut.Itkenyt ja lukenut. Haluankin jakaa teidän kanssanne erään tarinan jonka hän on kirjoittanut:
Paranoijaa paossa pahvilaatikossa, elämää elämää kurkkimassa.
Valoa horisontissa? Liian kaukana tavoittamattomissa.
Turvassa pahvilaatikossa elämältä piiloutuessa.
Kaikki keinot sallittuja, omalla ajalla ulos astua ja alan kaunistua,
varjosta ulos uskaltautua,antautua.
Rakastan sua päivänä jolloin pahvalaatikosta ulos tulen.
Tätä satua joka ilta haluan lukea,
Unelmat kuviksi pukea, muuten nukkua en uskalla.
Voi yö haavat laastaroida,ehkä elän huomenna tätä satua.
Mut alkaa aika kasaantua. Jaksanko siihen vielä uskoa,
pahvilaatikosta ulos astua,sadusta tulee totta.
Alkaa unohtua mistä tuli tultua.Taru alkaa muuttua ,loppua ei voi enää sanella,
unelmia kuviksi muunnella,kun ei tiedä mihin on menossa
pahvilaatikkoa alkaa uskoa,eikä ulos enää uskalla.
Sadulla ei ole loppua ,Joten pahvilaatikkoa ei ole olemassa ollutkaan.
Kaikki sinua tuomitsemaan,sekavaksi satua sanomaan kun ei pahvilaatikkoa näe.
Valheesta ristiin-naulitaan, alkuun joudun palaamaan,
pahvilaatikkoa vahvistamaan.
Satu uuden alun saa .
Loppua ei kuulu siihen laittaa ollenkaan.
Tällainen tarina. kiitos kun luitte tämän sillä vaikka satu on surullinen on se minulle niiiiin tärkeä. T. sososad
😭
Hei ystävät, yksinäiset, me.
Otan osaa suruusi sososad... En osaa kuin kuvitella miten syvää sinun suru nyt on.
Itsellänikin on poika, ajatus siitä että hän menehtyisi nuorena, saa kokemaan surua.
Kuinka lohduttaa sinua?
Saanko laittaa tähän yhden ajatuksen? Sen on ajatellut joskus Aleksand Skrjabin -niminen mieshenkilö.
"Optimisti ei ole se, joka ei koskaan ole kärsinyt, vaan se, joka on kokenut epätoivon ja voittanut se."
En tiedä, onko Aleksand kokenut lapsensa menettämisen, mutta kärsimys on varmaankin ollut tuttua myös hänelle. Liittyyköhän hän jotenkin musiikin maailmaan?
Aukko sivistyksessä, taas.
Vähän kuin surevan elämässä menetetyn kohdalle syntynyt aukko.
Jospa poikasi meni valon aukosta sisään tuonpuoleiseen?
Jospa se oli oikeudenmukaisen Elämän mielestä sallimus?
Jos hän oli liian kiltti tähän kovien kyynärpäiden maailmaan?
Sanot kauniisti, kun sanot olleesi viime ajat hänen kanssaan hänen sanojensa äärellä.
Hän elää, sinussa.
Sososad, olen niin pahoillani sinun puolestasi! En pysty kuvittelemaan niitä tunteita joita käyt läpi parhaillaan. Lähetän sinulle hirrrmuisesti voimia jaksaa.
aya
Taas on vierähtänyt aikaa sitten viime kirjoituksen.
Ymmärrän päivä päivältä paremmin yksinäisyydentunnettani. Se on niin pohjaton ja parantumaton. Tunnen suurta epätoivoa itseni suhteen. En minä 'parannu' enkä tiedä haluanko edes. Ei maailmassa ole tarkoitus elää yksin. Silti en pysty jakamaan elämääni kenenkään kanssa. Se jakaminen on liian pelottavaa ja tuskallista. Sillä kun jakaa omat tuskaiset ajatuksensa jonkun kanssa, niistä tulee jotenkin konkreettisempia ja se lisää tuskaa. Helpompaa on pitää ajatukset omana tietonaan, sillä silloin voi aina olla uskomatta niiden todenperäisyyttä.
😞