Haluan kirjoittaa yksinäisyydestä. En tarkoita sellaista yksinäisyyttä, jota ihminen tuntee ollessaan yksin, ilman seuraa. Tarkoitan henkistä yksinäisyyttä, joka asuu minussa. Olen lapsesta saakka tuntenut itseni aina yksinäiseksi. Koskaan en oikeastaan elämässäni ole ollut ilman muita ihmisiä. Aina olen ollut ihmisten ympäröimä, osa perhettä, osa suurempaa joukkoa, opiskelu, työ yms. Silti en koskaan ole tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon. Muiden ihmisten parissa saatan seurata kaikkea kuin katselisin jotain elokuvaa, jossa itse en ole mukana. Asiat, jotka muille tapahtuvat, eivät kosketa minua, ne ovat vain muiden asioita. Se mikä minulle tapahtuu, on vain minun. Sitä ei voi muut ymmärtää. Tähän asti olen yrittänyt kuulua jollain tavalla tähän maailman ihmisten joukkoon. Nyt vain haluan eristäytyä ja olla yksin. En jaksa enää yrittää, kun en minä koskaan pääse toisen ihmisen luo, en edes vierelle.
Olen miettinyt asuuko tällainen yksinäisyys kaikissa meissä? Olemmehan kaikki tavallaan omillamme tässä maailmassa. Jos meissä kaikissa tämä yksinäisyys asuu, niin miten toiset pystyvät sen kanssa elämään? Mistä syntyy se yhteys kahden ihmisen välille? Onko sitä, vai haluammeko vain niin kovasti uskoa siihen, että sitä on? Minulle henkinen yksinäisyyteni on kuin sisälläni oleva musta aukko, joka imee kaiken itseensä. Se vie minulta voimat, ilon ja elämänhalun. Välillä luulen, että se on parannettavissa asennemuutoksella, että päätän vain olla enemmän muiden kanssa. Luulen kuitenkin, että yksinäisyyden tunne on ollut minussa aina ja se on vain sellaista mitä en itsestäni saa pois.
Jos jollain tämä herättää ajatuksia, olisi mukava lukea kommentteja.
Hei aya. Minä kai sinulle aiheutin enemmän pahaa oloa, äsken. ei minulla ollut tarkoitus. Voin taas vaihteeksi itse todella pahoin, toivon vaan, että kuolisin pois. Siksi kai sitä tajuankin sinun oloasi, enkä kyllä haluaisi enemmän sitä pahentaa kirjotuksillani.
Halaus.
Hei Maanvaiva.
Kiitos viestistä, tuntui kivalta kun kirjoitit. Et sinä mieltäni pahoittanut. Ymmärrän, että olemme purnanneet samasta asiasta tuolla livessä ja se ei näköjään ole se oikea foorumi, niinkuin Kata_K sanoi. Olen vain ihan hirveän ahdistunut nyt kaikesta ja tämä tilanteeni tukihenkilöni kanssa ei yhtään paranna oloani. Ymmärrän myös, ettei ole ihmistä, joka jaksaisi ottaa vastaan tällaista määrää pahaa oloa, mitä minulla on.
Haluaisin vain lakata olemasta ja niin ei saa haluta. Pitäisi varmaan yrittää pysyä kaukana kaikesta kirjoittamisesta, sillä se vain aiheuttaa minulle lisää ongelmia. Toivon sinulle parempaa oloa, maanvaiva. Olet nuori ja elämä on edessäsi.
Hei taas aya. Minä haluan kyllä vielä oikaista ettei meillä ole sama ongelma tukihenkilön kanssa. Sinulla on vaikeampi ja sinulla on ihan oikeus asiasta valittaa sinne ylläpitoon.
Minä en enää sillain normaalisti kirjottele tukihenkilölle enkä oota hänen vastausta. Koska olen täällä tukinetissä ollut kai jo kuusi vuotta. Oli vaan yksi asia mikä otti päähän.
Minäkin olen veinannut lopettaa aika useinkin kirjottamisen. Sitten asiat jää kiertään päähän ja räjähdän täysin aivan pienestäkin jutusta.
Eilen kun livessä oli aiheena yksinäisyys, tulin taas mukaan vaikka en ole normaalisti yksinäinen. Eniten minä olen yksinäinen kun pitää mennä sosiaalisiin tilanteisiin toisten ihmisten kanssa. Tätä elämää ei vaan voi elää erakkona näin nuorena. Kohta minua sanottaisiin syrjäytymisvaarassa olevaksi nuoreksi ja joutusin kaikkiin tukitoimiin.
Sorry, paljon mitään asiaa en osannut sanoakaan.
Kyllä kyllä. Anteeksi, että tunkeudun murheeseenne. Itse tulla tupsahdin tänne
tukinettiin vähän sattumalta. Itse olen samaa sarjaa
sisältä yksin. Pahin aika itselläni tähänmennessä oli n 12 v. siten. Mutta asiasta en oo
päässy tähän päivään. Nyt tuntuu et tuo kuvattu yksinäisyys nostaa taas päätään.
Uskon
tosiaan niinkun Aya jo tais josain vaiheessa kirjottaa, et aika varhain opittua
käyttäytymistä. Kun olet kiltti saat palkkion, sitä vaan ei kerrota miten ollaan kilttejä.
Ollaan sitten yksin eikä tehdä mitään, niin ei olla ainakaan tuhmia. Eikö muka saisi
ilmaista itseään, toteuttaa toiveitaan, pyrkiä johonkin, sen takia, että joku voi
loukkaantua. Olet tuhma. Mietit miten tuo tuntee jos teen niin tai näin. Hullua eihän
sitä voi
tietää. Tuntuu et tää koko viesti ketju on samaa tahnaa, jossa itsekkin rämmin, ei
johda
mihinkään. Miten ois jokin oikea toiminta(siis jus toi eikä tehdä mitään) rikkominen.
Yksinäisten sauna ilta, missä kaikki syö hiljaa makkaraa ja tietää et vieressä oleva
tuntee
ihan samallatavalla HÖ.
Tämä yksinäisyys ei tunnu ollenkaan riittävän pahalta, etä tästä pääsisi ulos, tämä on
turvallinen olotila, joka pitäisi pystyä särkemään jollain paljon vahvemmalla tunteella,
uskalletaanko. Olen pystynyt, Mutta mutta opittu on opittu taas se palaa😎
Täällä olen taas, vaikka olin päättänyt, etten ikinä kirjoita enää minnekään. Olo on niin surkea. Sinnittelen päivästä seuraavaan ja taas seuraavaan. Minulla kun ei oikeasti ole mitään ongelmaa. Elämäni on kunnossa. Kaikki hyvin. Silti oireilen kuin vakavamminkin sairas.
En tunne iloa. Kärsin jokaisen päivän kerrallaan. Minulla ei ole ruokahalua. Kaikki muu paitsi makea oksettaa. Nukun katkonaisesti säpsähdellen. Päivät olen väsynyt ja haluton. En haluaisi valittaa, mutta en jaksaisi elää.
Terapiassa käyn kahdesti viikossa. Minulla on hyvä terapeutti. Kahdesti viikossa menen ihmisten ilmoille juuri terapian takia. Muuten pysyn kotona. Syksy on kaiken aloittamisen aikaa. Koulusta ja harrastuksista tulee päivittäin lappua: on vanhempainiltaa, tapahtumaa, retkeä ja toimintaa. Se kaikki on vain liikaa. En halua nähdä ihmisiä. Olla tekemisissä. Haluan eristäytyä ja samalla se herättää syyllisyyttä. Pitäisi olla aktiivinen ja osallistua. Olla sosiaalinen ja mennä mukaan. Miksi minusta ei ole siihen? Pitäisi näyttää lapsilleen parempaa esimerkkiä, ettei heistäkin tule tällaisia. En vain jaksaisi.
Kirjoitin täällä alkuvuodesta, mutta sitten masennus ja työ ovat vieneet 'kaiken ajan ja energian'😟. Nyt olen taas työtön ja masentunut, joten 'olen vaan' kotona sohvalla kaiket päivät (ja osat öistäkin). Pitkästä aikaa sain kirjauduttua näille sivuille. Ehdin välillä unohtaa salasanat ja nimimerkit ja kaikki, joten vaatii voimia saada ne selville.
Olin ihan eri ihminen työn ja työyhteisön myötä!!!☺️ Olin ihmisten kanssa päivittäin, kävin syömässä säännöllisesti, nousin joka aamu (enkä viikonloppuisinkaan pystynyt nukkumaan pitkään) ja olin öisin väsynyt. Jaksoin kotonakin tehdä vaikka mitä - tosin, oli myös kesä🙂🌻.
Eli, minulla yksinäisyys seuraa työttömyydestä ja sen aikaansaamasta masennuksesta. Se on nyt tullut todettua ja todistettua. Etsin työtä lähettämällä hakemuksia ja masennun lisää, kun minua ei kutsuta edes haastatteluun. (Kesän työ oli työllistämistyö.)
Kiva että tämä ketju on vielä olemassa. Toivon yksinäisyydestä jakamisen antavan 'voimia' ja toivoa. Hyvää syksyä kaikille!🙂👍
Lueskelin ketjua, ja tuntui kovin tutulta.
Toisaalta yksinäisyydestä kärsiminen ihan sellaisenaan: ei vain ole ystäviä tai edes tuttavia saapuvilla, ei ketään, jonka kanssa viihtyisi ja tykkäisi vaihtaa ajatuksia tai vaikka käydä kahvilla.
Toisaalta yksinäisyys eristäytymisenä: ei vain jaksa ihmisiä, työkaverit tuntuvat ikäviltä ja käsittämättömiltä, iloinen sosiaalinen puuhastelu puolituttujen kanssa sietämättömältä, perheen yhteydenotot uuvuttavilta.
Itselläni on tällä hetkellä päällä varsinainen ihmisviha. Haluaisin erakoitua hetkeksi. Tiedän kokemuksesta, että tämä jossakin vaiheessa menee ohi, mutta eipä tuosta ajatuksesta juuri nyt ole yhtään apua.
Mitähän tässä ketjussa aikaisemmin kirjoittaneille nykyään kuuluu? Jatkuuko elämä entiseen malliin vai oletteko löytäneet uusia polkuja? Mielenkiintoista olisi lukea, jos olette jollain tavalla osanneet ratkaista elämänne mysteerejä johonkin suuntaan...
Itselläni jatkuu kivinen tieni kohti muutosta. Yritän päästä itsestäni selville. Sitä kautta opin kai sitten paremmin ymmärtämään tätä maailmaa... Tie omaan sisimpään on vain välillä liian raskas. Tulee paljon sellaista eteen, mitä ei ole osannut odottaa. Toivon kovasti, että saavutan joskus jonkinlaisen ymmärryksen. Saattaahan se olla, että lopussa ymmärrän sen, että yksinäisyys on osa jokaisen elämää...
Kiva😉, aya, kun sinäkin olit kirjoittanut samoihin aikoihin kuin minä. Siitä huolimatta, että kuulostat yhtä 'toivottomalta' kuin minäkin.
Minäkin 'vain olen olemassa' ja sekin on vaikeaa😟. Kun en muutamaan viikkoon ole oikein mitään muuta tehnyt kuin nukkunut, syönyt ja maannut sohvalla, olen lihonut ja tullut hyvin voimattomaksi. En jaksa paljoa edes istua... Jatkuvasti mietin, milloin ja miten muutun taas liikkuvaksi ja vähemmän syöväksi, miten laihdun ylimääräiset kilot pois - vai tapahtuuko niin enää ollenkaan??😑❓? Onko tämä 'lopullinen luovutus'??
Minulta loppui työ ja sen myötä meni kaikki ihmissuhteetkin. Olen aina vaan käynyt töissä, en mitään harrastanut. Jos joskus olen juonut viinilasillisen, senkin olen juonut työkavereiden kanssa.
Nimimerkkini keksin television kaukosäätimen tuotemerkistä. Aamulla huomasin kuinka puhelen asioita kaukosäätimelleni.
Hei kaikille. Lueskelin ketjua sieltä täältä, tunnistettavia ajatuksia löytyi paljonkin.
Koen oman yksinoloni ja elämiseni yksin pohjimmiltaan positiivisena asiana. Elämässäni on ihmisiä joihin minulla on läheiset välit, kuten vanhempani, veljeni ja joitakin vanhoja ikätovereita, mutta pidän heihin yhteyttä varsin harvoin. Olen perusluonteeltani melko selkeä introvertti. Sosiaalisten kontaktien tarpeeni tyydyttyy työpaikalla, työn ulkopuolella en useinkaan tunne tarvetta nähdä ketään.
Tämän ketjun alkupuolelta kolahti seuraava ajatus:
Effi kirjoitti 11.1.2009 15:11
Olen kokenut, että suurien kriisien seurauksena olen tullut avoimemmaksi ja helpommin lähestyttäväksi.
- -
Koska rankkojen kokemusten jälkeen pelkästään pinnalliset tai yleiset asiat eivät enää riitä luomaan yhteisyyden- ja ystävyydentunnetta, uskon, että yksinäisyyden tunne tulee siitä. Tunnetta ei poista suurikaan määrä harrastus- tai muita kavereita, joiden kanssa pidetään hauskaa. Kaipuu syvälliseen palaa vääjäämättä hauskanpidon jälkeen.
Tuo piirre itsessäni on vain korostunut raitistumiseni jälkeen. Nimenomaan tuntuu, etteivät nämä ns. päivittäiset asiat jaksa kiinnostaa niin paljon, että yhdessäolon pitäisi perustua niistä keskustelemiseen - nuo asiathan ovat jokaisella joka tapauksessa omanlaisiansa, eivätkä sinänsä hirvittävän kiinnostavia. Televisiosta, uutisista jne. tulevat asiatkin ovat suurimmaksi osaksi vain satunnaisia tapahtumia, jotka joku on halunnut nostaa esille. Mieluummin olen omikseni ja mietin asioita pinnan alla, tai pikemminkin asioita kaiken päivittäisen tohinan taustalla. Ihmistä, ihmisyyttä, elämää, maapalloa, maailmaa. Historia on jossain määrin kiinnostavampaa kuin nykyisyys, koska nykyhetkeen on tultu aina jostain, joidenkin tapahtumakulkujen kautta.
Toisinaan tuntuu, että haluaisin löytää itselleni vakituisen kumppanin, mutta ajatuksena se tuntuu kumminkin melko kaukaiselta toteutuakseen. Kyse kun on loppujen lopuksi siitä, että pelkkä biologia ei tunnu riittävältä syyltä ottaa toista ihmistä elämääni, olla olemassa hänelle koko ajan ja jakaa asioita. Pahoin pelkään, että en sietäisi tuota kovin pitkään.
"Kaksi silmäparia näkee enemmän kuin yksi - mutta yhdelle silmäparille jää vähemmän katseltavaa...".
Tällä viikolla terapiassa tapahtui jotain hyvin tärkeää. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa elämässäni yksinäisyyden-kokemuksessani tapahtui muutos. Käsittelimme terapeuttini kanssa traumaattista lapsuudenkokemusta. Itse tapahtumaan en osaa liittää mitään tunteita, mutta tapahtuman jälkeinen yksinäisyyden, pelon ja turvattomuudentunne palasivat hyvin voimallisina mieleeni. Terapeuttini oli siinä mukanani, kun kävin niitä tuntemuksia läpi. Jälkeenpäin oloni oli hyvin helpottunut. Ikäänkuin olisin kokenut sen tuskallisen yksinäisyyteni uudestaan, mutta tällä kertaa en ollutkaan yksin, vaan tunsin kuinka joku piti kädestäni kiinni. Nyt tuntuu vähemmän yksinäiseltä. 🙂 Olen jakanut sellaisen asian, jota en ikinä olisi uskonut pystyväni jakamaan kenenkään kanssa.
Tunnistin itseni monien teksteistä ja huomasin, etten ole yksi ajatusteni kanssa. Toki tiesin sen, mutta on lohdullista lukea siitä muiden kirjoittamana.
Joskus ajattelin, että viihdyn omassa olossani ja niin usein teenkin, mutta uusien ystävien saaminen ja ystävyyssuhteiden ylläpito on joskus vaikeaa. Tai usein tuntuu siltä, että minä olen se, joka niitä ylläpitää. Jos minä en soittaisi, niin ei ystävätkään niin tekisi. Vähän mustavalkoisesti sanottu... Ystäviä on, mutta he asuvat muilla paikkakunnilla. Täällä on työkavereita, joista kahta voin ystäväksi ehkä kutsua. Mutta hekin elävät parisuhteissa ja toisella on lapsia. Nyt vasta huomasin, ettei minua kutsuta, koska elän yksin. Aikaisemmin en ole moiseen kiinnittänyt huomiota ja mittarissa on kuitenkin 38 vuotta.
Ehkäpä tuo ikäkin korostaa yksinäisyyden tunnetta. Viimeisiä vuosia viedään perustaa perhe ja muuten ikä taitaa olla otollinen elämän merkityksen pohdintaan. Liittyyköhän tämä yksinäisyyteni kumppanin kaipuuseen. Aika pitkälti varmaan, mutta minulla on ikävä niitä aikoija, joilloin oltiin nuoria ja pistäydyttiin kaverin luona kahvilla, tavattiin toisia. Nyt ei ole aikaa tavata ystäviä. Miksi ei?
Näihin tunnelmiin... hyvää illan jatkoa ja kauniita unia!
Ehkäpä minäkin pohdin tätä asiaa terapeutin kanssa ensi kerralla - yksinäsyys, hylätyksi tulemisen pelko.
Tämä on hieno ketju jossa voisi jatkaa sitä yksinäisyyskeskustelua mitä aloitettiin livessä.
Näissä pitkissä ketjuissa vaan on se hankaluus, että ei jaksa paneutua kauheasti siihen, mitä edellä on sanottu.
(Sehän ei tosin haittaa, mutta tuo ehkä toistoa.)
(Mikä ei myöskään haittaa, mutta saa ehkä kyllästymään ketjuun?)
Mutta tämä aihe on niin tosi.
Yksinäisyys on usean ainoa Ystävä.