Haluan kirjoittaa yksinäisyydestä. En tarkoita sellaista yksinäisyyttä, jota ihminen tuntee ollessaan yksin, ilman seuraa. Tarkoitan henkistä yksinäisyyttä, joka asuu minussa. Olen lapsesta saakka tuntenut itseni aina yksinäiseksi. Koskaan en oikeastaan elämässäni ole ollut ilman muita ihmisiä. Aina olen ollut ihmisten ympäröimä, osa perhettä, osa suurempaa joukkoa, opiskelu, työ yms. Silti en koskaan ole tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon. Muiden ihmisten parissa saatan seurata kaikkea kuin katselisin jotain elokuvaa, jossa itse en ole mukana. Asiat, jotka muille tapahtuvat, eivät kosketa minua, ne ovat vain muiden asioita. Se mikä minulle tapahtuu, on vain minun. Sitä ei voi muut ymmärtää. Tähän asti olen yrittänyt kuulua jollain tavalla tähän maailman ihmisten joukkoon. Nyt vain haluan eristäytyä ja olla yksin. En jaksa enää yrittää, kun en minä koskaan pääse toisen ihmisen luo, en edes vierelle.
Olen miettinyt asuuko tällainen yksinäisyys kaikissa meissä? Olemmehan kaikki tavallaan omillamme tässä maailmassa. Jos meissä kaikissa tämä yksinäisyys asuu, niin miten toiset pystyvät sen kanssa elämään? Mistä syntyy se yhteys kahden ihmisen välille? Onko sitä, vai haluammeko vain niin kovasti uskoa siihen, että sitä on? Minulle henkinen yksinäisyyteni on kuin sisälläni oleva musta aukko, joka imee kaiken itseensä. Se vie minulta voimat, ilon ja elämänhalun. Välillä luulen, että se on parannettavissa asennemuutoksella, että päätän vain olla enemmän muiden kanssa. Luulen kuitenkin, että yksinäisyyden tunne on ollut minussa aina ja se on vain sellaista mitä en itsestäni saa pois.
Jos jollain tämä herättää ajatuksia, olisi mukava lukea kommentteja.
Kai tietty yksinäisyys meitä kaikkia seuraa jollain lailla läpi elämän. Itse saan voimaa ja rakkautta mieheltäni ja lapsiltani, minulla on muutama hyvä ystävä... Silti olen joskus tosi yksin. En osaa selittää sitä kuten monet on osanneet selittää tunnettaan, mutta välillä tuntuu että hukun siihen yksinäisyyden tunteeseen. Etten jaksa enää. Mutta sitten vaan jaksan jotenkin. Kunnes seuraava yksinäisyyden harso laskeutuu päälleni. Mietin etteikö mulle mikään riitä? Mulla on jo kaikkea ja tunnen itseni yksinäiseksi, kuinka kehtaankaan!
Onko muilla oloa ettei saisi tuntea niinkuin tuntee? Ettei ole oikeutettu yksinäisyyden tunteeseen?
Minulla on vaimo ja lapset ja niiden myötä elämä on ihanaa. Tunnistan silti myös yksinäisyyden tunteen. Olen opetellut avautumaan sillä, että katson ihmisiä rohkeasti. Silloin saan tunteen, että on helppoa, jos niin haluan, tutustua kehen vain. Silloin tulee miettineeksi, miksi en sitten vain ole tutustunut. Siihen on aina omat syynsä. Mutta jo tietoisuus luo optimismiä.
En aivan tarkkaan jaksanut lukea koko ketjua, mutta yleisvaikutelmaksi sain, että monet vetäytyvät yksinäisyyteen, koska eivät löydä samanhenkisiä ihmisiä tai tuntevat itsensä sisäisesti yksinäiseksi toisten seurassakin.
Olenko minä todella poikkeava tapaus, kun en onnistu saamaan edes pinnallisia tuttavia? Varmasti todella samanhenkisiä oikeita ystäviä on minun mahdotontakin saada, mutta vaikka aloitan kekusteluja ja yhteydenpitoa ihmisten kanssa, kukaan ei toimi vastavuoroisesti. Näkyykö /tuntuuko jotenkin erityinen luonteeni kaikille torjuvasti jo "kättelyssä"?
Olen jo lakannut kutsumasta meille vieraitakin, kun mistään ei kuitenkaan sukeudu mitään kanssakäymistä - tutut kyllä tulevat kerran meille uteliaisuudesta katsomaan "millaista siellä on", mutta meitä ei ole kukaan (sukulaisetkaan) kutsunut vuosiin minnekään.
Hei Einsame ja muut yksinäiset.
Aivan tuota samaa olen minäkin miettinyt.
tuota yksipuolisuutta.
kun on itse avoin, toiset uteliaisuudesta vaikuttavat kiinnostuneilta, mutta eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita kuin heistä itsestään? olenkin siksi päätymässä erakkouteen, kun en jaksa sitä, että laitan itseni aina likoon täysin, ja vastapuoli vaan odottaa valmista ja kaikkea mitä vaan irti saa. en ole siis kokenut tulleeni ymmärretyksi. kun tuo kokemus toistuu vuosi vuoden perään, alkaa itsekin menettää toivon ettei ole olemassa sellaista joka olisi / kykenisi /tahtoisi vastaavanlaiseen vastavuoroisuuteen.
sitä kyynistyy, vaikkei tahdo. mitä se kyynistyminen teille muille merkitsee? miten te käsitätte sen?
Erakokosiko, en oikein tiedä, mitä tarkoitat kyynisyyden käsittämisellä. Mutta minulle kyynisyys alkaa olla elämäntapa. Jotenkin vain ajaudun päivästä toiseen välittämättä syvällisemmin mistään. Kuin eläisi unessa tai jossain sumussa - oma elämä ei tunnu yhtään omalta elämältä.
No jopas oli mielenkiintoinen ja omia tunteitani koskettava ketju. Harmi, että huomasin tämän vasta nyt. Aloituksesta alkaen ja lukuisasti matkan varrella oli niin paljon samoja ajatuksia ja tuntemuksia kuin itsellänikin. Tuli suorastaan tyhjentynyt olo, kun luin kaikki kirjoitukset nyökyttelin ja hymisin täällä yksikseni, että just niin. Minäkin koen ja olen aina kokenut tuota henkistä yksinäisyyttä, vaikka elän perheen keskellä. Yksinäisyys juontaa juurensa lapsuuteen asti.
Yltiösosiaalisen puolisoni rinnalla sisäinen yksinäisyyteni vain korostuu, kun en jaksa samalla tapaa kiinnostua tyhjänpäiväiseksi kokemastani small-talkista. Ihmiset ympärillä nauravat herjanheitolle ja tuntuu, että kaikilla on hauskaa. Vaikka olen olevinani mukana, usein vetäydyn ajatuksissani sieluuni miettimään, että onko kaikilla tosiaankin oikeasti noin hauskaa, vai nauravatko hekin muodon vuoksi? Entä jos tilanne onkin kuin sadusta keisarin uudet vaatteet? Entä jos joku muukin (kuin vain minä) hymyilee ja nauraa pelkästään sosiaalisen koodin vuoksi, vaikka itse asiassa koko tilanne tuntuu merkityksettömältä teatterilta, jossa ei ole mitään henkistä syvyyttä. Ihan kuin olisi saippuakupla, joka voisi poksahtaa, jos joku erehtyy sitä sormella tökkäämään.
Minä tunnen kans itseni yksinäiseksi. Tai voisi sanoa ulkopuoliseksi. Vaikka on ihmisten seurassa tuntuu, että on kuitenkin yksin. En tiedä vaistoaako sen tai onko ympärilläni jokin kehä tai vetäydynkö jotenkin itseeni, kun esim. perhekerhossa en saanut yhteyttä muihin. Olin tavallaan siinä, mutta minua ei ollut kuitenkaan, kun kukaan ei puhunut mitään. Enkä itse osaa mennä tuosta vaan puhumaan ihmisjoukossa jossa kaikki muut tuntevat toisensa.
Tällä hetkellä kaipaisin keskustelukaveria. Kyllä minua pelottaa päästää ihmisiä lähelleni, kun olen niin useasti pettynyt, kun olen sinisilmäisesti luottanut.
Myös minulla on menossa erittelyaika/uudelleen kasaamisaika elämässäni. Kovasti myös kyseenalaistan kaikkea, esim. miksi aloin aikanaan mieheni kanssa seurustelemaan, miksi me nyt olemme yhdessä, mihin hän tarvitsee minua, mihin tarvitsen häntä, miksi olen tehnyt lapsia, haluanko lisää lapsia, mitä haluan tehdä työkseni, pitääkö minun tehdä työtä johon on ammatti vaikka en haluaisi, vai haluaisinko sittenkin,miksi en tee sitä mitä haluan, saanko tehdä sitä mitä haluan, vaikka sillä on toimeentulo epävarmaa, saanko opiskella, vaikka miehen mielestä pitäisi mennä kokeilemaan ammattiani jne...
Pidän yksinolemisesta, mutta olen liikaakin yksin. Olen jättänyt myös sellaiset ihmiset elämästäni jotka imevät minusta viimeisetkin voimat, vastavuoroisuus ei ole toiminut niissä ollenkaan, olen ollut vain kuuntelijana ja tukijana, mutta kun itselläni on ollut vaikeaa ei ole saanut tukea tai on jopa vähtäelty/mitätöity ongelmiani.
Kamelin selkä!
Sinä sait sanottua sanoiksi sen mitä tunne TISMALLEEN! Juuti tuolle minustakin tuntuu.
Nyt olen alkanut ymmärtää erakkouteni syvintä syytä.
Elämäni ajan olen ollut sellainen, että minulle on annettu paljon ja kaikenlaista kysymättä tahdonko, haluanko vaan vain omasta tarpeesta haluta antaa.
Olen tehnyt siksi niitä ihmisiä enemmän olemassa oleviksi - ovat saaneet olla 'vahvoja ', ovat saaneet antaa. Luoja, että olen täynnä kaikkea mitä en olisi tarvinnut! Samalla olen ollut itse näkymätön; itselleni tuntematon - en ole tullut tutuksi edes itselleni.
Sitten vartuttuani ja elämän mutkissa läheisen saavutettua, minussa on avautunut sama jakaminen siinä määrin niin, ettei kukaan ole sitä voinut kestää. Olen siten tukahduttanut ne orastavat ihmissuhteet kun minulla on paljon henkistä pääomaa jostain syystä Luoja osakseni luonut ja halu jakaa sitä ymmärrystä, mitä Luoja on ymmärrystä minuun antanut on ollut sydämen halua antaa ja jakaa. Olen ollut siksi niin 'itseriittoinen' ettei niillä ihmissuhdeyrityksillä ole ollut siksi mahdollisuutta kehittyä kypsemmiksi, kun niissä ei ole ollut tilaa vastavuoroisuudelle, jota tarvitaan elämän tasapainon syntymiseksi ja vuoksi. On ollut kiire saavuttaa jotain tavoittamatonta, kun on ollut into elää muttei taitoa edetä elämänmatkasta nauttien.
Yksinäisyys on rikasta kun elämän malja alkaa täyttyä ei vaan tyhjentyä.
Tätä kaikkea en olisi voinut käsittää, ellen olisi tavannut ihmistä, joka oli tämän itsestään tiedostanut; jakaminen - ajan - tilan - tunteiden - yksinäisyyden - kannattaa aina. Mielen tasapaino on levollisin, kun nuo kykenee jakamaan erakon itsensä (oman sielunsa) - kanssa - niin tehneenä on näköjään alkanut avautua ikkuna naapuriinkin, tuonpuoleisuuteen -?
vadelma kirjoitti 27.3.2009 15:10
mitä haluan tehdä työkseni, pitääkö minun tehdä työtä johon on ammatti vaikka en haluaisi, vai haluaisinko sittenkin,miksi en tee sitä mitä haluan, saanko tehdä sitä mitä haluan, vaikka sillä on toimeentulo epävarmaa,
Vadelma, voisiko sanoa, että Sinulla on hauskasti pohdittu elämäntilannetta. Itsekin ihmettelen, miksi olen koko ikäni tehnyt työtä, josta en ole tykännyt, ja miksi olen kouluttautunut väärälle alalle. Nyt olen työttömänä ja jumissa, kun en edes halua hakea entisen ammattini töitä. Haikailen jonkin uuden perään, mutta aina tarvitsisi olla koulutus ja siihen menisi monta vuotta.
Sinä olet ilmeisesti nuorempi. Jos /kun haluat jotain uutta - lähde ihmeessä toteuttamaan omaa toivettasi!! Kamalaa näin yli viisikymppisenä katua, miksei ajoissa vaihtanut kuvioitaan... Ja onhan Sinulla jo yksi ammatti, johon ehkä voit palata, ellei haluamastasi työstä kerrry toimeentuloa.
Hei taas kaikille pitkästä aikaa.
Nostan tämän ketjun, kun aihe niin ajankohtainen. Pelkään tätä yksinäisyydentunnetta. Se saa minut ajattelemaan, etten ikinä pääse yhteyteen tämän maailman muihin jäseniin. Henkinen yksinäisyys ei tällä hetkellä tunnu yhtään lohdulliselta, ei turvapaikalta, vaan kaivolta, jonne putoan aina vain.
😭
Hei Aya,
ja hyvä kun nostit tämän ketjusi esiin.
Tuo kaivossa olon tunne on niin tuttu.
Pelko ettei pääse yhteyteen kenenkään kanssa on jo askel kohti valoa sisältävämpää aikaa?
Enemmän pimeässä olisi se joka ei enää pelkäisi tai ylipäänsä tiedostaisi mitään tunnetta?
(Silti se ei tarkoita etteikö hänessä olisi sellaiseen tuntemiseen mahdollisuuksia.)
Se on siis jollain tavalla jo askel kohti yhteyteen hakeutumista? Kiinnittää huomio, toistenkin huomio, olotilaan, on jo seuraava askel? niinkö?vai miten sinä sen koet jos mietit tarkasti?
Yksinäisyys on kuin pohjalla kaivossa tai kuilussa olemista.
Olennaista on tunnistaa se pohjakosketus - ja miettiä mistä se tulee ja onko se tosiaan meitä kaikkia ihmisiä yhdistävä - jollain tasolla yhdistävä - pohjavire?
"Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin."
Tuttu tapa kokea.
Ja miksi me ihmisinä tarvitsemme sitä pohjakosketusta?
Silläkin on joku meitä koossapitävä voima? Tai sen kohtaamisen - yksinäisyyden - kohtaamisen kautta pääsemme voimaan ainakin jollain tasolla jos ei tunnetasolla päästäkään?
Mikä siinä sinun kokemassa yksinäisyydessä, Aya, on se vaikein kohta?
Mistä kohdin saat siitä olostasi kiinni?
Löydätkö sanoja joilla ottaa jostain kohdin siitä kaivosi alimmasta kaivonrenkaasta kiinni, otetta?
Hyviä kysymyksiä erakoksiko. En vain tiedä niihin vastauksia.
Aina tulen takaisin tähän yksinäisyyteeni. Tunnen, ettei kukaan tässä maailmassa voi ymmärtää minua. Pitääkö sitten maailmassa olla joku joka ymmärtäisi minua? Jos pitää, niin miksi? Eikö se riitä, että olen itse olemassa, itseni kanssa?
Rakastan olla yksin. Tuntuu, että pystyn hengittämään. Ajatukseni kulkee paremmin. Olen olemassa. Lasteni kanssa tilanne on sama. Olen heidän kanssaan olemassa ja tiedän mihin suuntaan haluan kulkea.
Loppumaailma onkin sitten eri juttu. Menetän oman tahtoni, itsemääräämiskykyni, esitän jotain, joka imee minusta mehut, halun elää. Kun olen muiden ihmisten joukossa, voimistuu haluni kuolla. En kestä itseäni, enkä sitä mitä ympärilläni näen. Tunnen häpeää, inhoa ja sietämätöntä tarvetta haihtua kaasuna ilmaan. Ja samalla tiedän, ettei muut sitä minulle aiheuta, vaan minä itse. Minä itse rakennan ympärilleni sen yksinäisyyden, jota on niin vaikea kestää.
Aya hei,
tuo esiin tuomasi itsen syylliseksi kokeminen liki asiaan kuin asiaan liittyen, mistä se nousee? Mikä meitä suomalaisia/ihmisiä riivaa kun olemme niin egon-sisään-katsojia? Onko kuitenkin tekijöitä, joita vaan ei ole helppoa huomata, vaan heti ensimmäisenä herkästi näemme oman osuutemme asiaan johon liittyy vaikeus elämässä?mutta jossa kuitenkin osatekijöitä on muitakin? ja jos niihin kykenisimme vaikuttamaan, saisimme alkuun avautumisen kehää? / Ja tuo ajatuksesi että itse oman onnettoman maailman rakennamme, kuinka saada motiivi/kipinä/sykäyksiä kääntääksemme onnettoman maailman elementtejä onnen aineksia sisältäviksi?
Olen niin väsynyt. Väsynyt kaikkeen ja kaikkiin. Ja kuitenkaan en haluaisi olla sellainen. Haluaisin olla tarmokas ja aikaansaapa, iloinen ja vauhdikas. Miten sellaiseksi tullaan? Minä en jaksa. Enkä edes välitä. Sulkeudun vain omaan maailmaani ja eristäydyn muista. Siellä minua ei kukaan vahingoita.
Miksi en voisi haluta elää tässä maailmassa kaikkien muiden kanssa?