Haluan kirjoittaa yksinäisyydestä. En tarkoita sellaista yksinäisyyttä, jota ihminen tuntee ollessaan yksin, ilman seuraa. Tarkoitan henkistä yksinäisyyttä, joka asuu minussa. Olen lapsesta saakka tuntenut itseni aina yksinäiseksi. Koskaan en oikeastaan elämässäni ole ollut ilman muita ihmisiä. Aina olen ollut ihmisten ympäröimä, osa perhettä, osa suurempaa joukkoa, opiskelu, työ yms. Silti en koskaan ole tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon. Muiden ihmisten parissa saatan seurata kaikkea kuin katselisin jotain elokuvaa, jossa itse en ole mukana. Asiat, jotka muille tapahtuvat, eivät kosketa minua, ne ovat vain muiden asioita. Se mikä minulle tapahtuu, on vain minun. Sitä ei voi muut ymmärtää. Tähän asti olen yrittänyt kuulua jollain tavalla tähän maailman ihmisten joukkoon. Nyt vain haluan eristäytyä ja olla yksin. En jaksa enää yrittää, kun en minä koskaan pääse toisen ihmisen luo, en edes vierelle.
Olen miettinyt asuuko tällainen yksinäisyys kaikissa meissä? Olemmehan kaikki tavallaan omillamme tässä maailmassa. Jos meissä kaikissa tämä yksinäisyys asuu, niin miten toiset pystyvät sen kanssa elämään? Mistä syntyy se yhteys kahden ihmisen välille? Onko sitä, vai haluammeko vain niin kovasti uskoa siihen, että sitä on? Minulle henkinen yksinäisyyteni on kuin sisälläni oleva musta aukko, joka imee kaiken itseensä. Se vie minulta voimat, ilon ja elämänhalun. Välillä luulen, että se on parannettavissa asennemuutoksella, että päätän vain olla enemmän muiden kanssa. Luulen kuitenkin, että yksinäisyyden tunne on ollut minussa aina ja se on vain sellaista mitä en itsestäni saa pois.
Jos jollain tämä herättää ajatuksia, olisi mukava lukea kommentteja.
Teksteissäni oli niin tuttua asiaa. Olen ollut aina yksinäinen. Jo koulussa olin välitunnit mielummin yksin kuin muiden seurassa. Minulla oli vain pari kaveria koulussa. Heilläkin oli niin paljon muita menoja että ei esim. vapaa-ajalla ehditty tavata. Sama yksinäisyys jatkui myös muussa elämässä.
Olen ollut naimisissa 19 vuotta ja yksinäisyyden tunne on myös tässä mukana. Monesti kun mieheni on keskittynyt esim. tv:n katseluun hän ei kuule eikä näe mitään muuta. Usein puhelen yksinäni. En saa mitään vastausta ja olen tottunut siihen. Puhelen paljon myös muuten yksikseni.
Tutustuin muutamaan mukavaan ihmiseen työni kautta, mutta sitten minut lomautettiin työstäni. Nyt pian tuo työsopimuskin loppuu. En ole tavannut näitä ihmisiä muualla kuin töissä. Tuntuu että aina kun saan yhteyden johonkin mukavaan ihmiseen niin se viedään minulta pois.
Luulen että kyvyttömyyteni ihmissuhteisiin juontaa juurensa lapsuudestani. Elin aika eristynyttä elämää, koska perheessäni oli ensin alkoholismia ja myöhemmin kiihkouskovaisuutta. Meillä ei käynyt ketään vieraita eikä me käyty missään kylässä. Vanhemmat eivät paljon kuunnelleet mitä lapsilla oli asiaa ja muutenkin totuin jo pienestä olemaan yksin.
Yhden asian olen myös huomannut kun olen esim. mieheni kanssa jossain niin ihmiset puhuvat miehelleni. Vaikka seisoisin siinä vieressä olen kuin ilmaa. Niinpä olenkin antanut mieheni hoitaa tärkeät asiat ja seisonut itse taustalla. Ihmisten on helpompi puhua miehelleni kuin minulle.
On tullut taas niin monta hyvää kommenttia, etten tiedä mistä aloittaisi.
Angergo kirjoitti: "Vaikka olenkin aina ollut hiukan erakko, ehkä juuri pelon takia, kaipaisi kuitenkin jotakin "omaa ihmistä", sellaista jonka menettämistä ei tarvitsisi pelätä." Tässä se yksinäisyyden ydin varmasti onkin. Eikö vanhempien/huoltajien kuuluisi olla lapselle ne henkilöt, jotka rakastavat pyyteettömästi? Kun lapsi kokee olevansa rakastettu, hänelle kehittyy turvallisuudentunne ja uskaltaa olla oma itsensä. Kun lapsi ei koe tulleensa hyväksytyksi omine tunteineen, pitää ruveta kuulostelemaan minkälainen käytös antaa positiivista vastakaikua. Se johtaa siihen jatkuvaan pelkoon, että jos olen oma itseni, minut hylätään. Aikuisena on todella vaikeaa löytää sellaista pyyteetöntä rakkautta.
Yhdyn myös Effin kirjoitukseen kriiseistä. Ne muuttavat monesti ihmistä tiedostamaan paremmin ympäristönsä tilaa. Vaikka kriisin keskellä on vaikea nähdä paljoakaan, niin tilanteen helpottaessa saattaa avautuakin ihan uuden näköinen maailma. Minulla ainakin kriisistä toipuminen on vienyt paljon aikaa. Olen tajunnut, että elämässäni on monta asiaa mennyt väärään suuntaan. Nyt olen ottanut aikalisän ja yritän selvittää itselleni mikä on elämässä tärkeää.
Syyskaunosilmä: Tunnistan niin hyvin tuon kateuden "näille yltiö-optimisteille, jotka eivät vatkaa päässään asioita sen kummemmin, vaan "pitävät hauskaa" päivästä toiseen." Luulin pitkään, että tällaiset ihmiset ovat oikeasti niin huolettomia miltä näyttävät. Oikein janosin tällaisten ihmisten seuraa, että jos minullekin hieman tarttuisi tuota onnea. Pikkuhiljaa olen oppinut näkemään myös tällaisten ihmisten toisen puolen. Ei se aina niin ruusuinen ole. Usein siellä on tyhjyys, jota yritetään peittää. Viimeistään silloin kun kaverini yltiö-optimistinen äiti teki itsemurhan, tajusin miten ulkokuori saattaa pettää...
Jatketaan keskustelua! 🙂
Effi kirjoitti 11.1.2009 15:11
Koska rankkojen kokemusten jälkeen pelkästään pinnalliset tai yleiset asiat eivät enää riitä luomaan yhteisyyden- ja ystävyydentunnetta, uskon, että yksinäisyyden tunne tulee siitä. Tunnetta ei poista suurikaan määrä harrastus- tai muita kavereita, joiden kanssa pidetään hauskaa. Kaipuu syvälliseen palaa vääjäämättä hauskanpidon jälkeen.
Effi
Juuri näin!
Koen että kun jaksan olla pinnallinen, tulen ihmisten kanssa toimeen, tai siis ihmiset tulevat toimeen minun kanssani. Tätä olen kyllä harjoitellut, pystynkin olemaan tullaisessa tilassa, mutta en saa siitä oikein mitään. Vai onkohan väärin sanottu etten saa mitään, olen kyllä huomannut että saatan unohtaa huoleni ja masennukseni hetkeksi tällaisessa yhteydenpidossa, mutta mitään pysyvää jälkeä se ei minuun jätä.
Ayalle, niinhän tuo läheisriippuvuus varmaan alkaa kehittyä jo lapsuudessa, tuntuu että olen aina ollut läheisriippuvainen, aina anonut hyväksyntää.
On teillä upeita kirjoituksia!
On niin samanlaisia ajatuksia että taas suu loksahtaa auki! 😮 Minäkin aikanaan janosin yltiöpositiivisten ihmisten seuraa. Samoin huomaan myös kolmen porukassa olevani usein sille kolmannelle kuin ilmaa, vaikka he eivät sitä tarkoittaisikaan. Juttu vain luistaa aina paremmin sen toisen kanssa. Joskus ihmettelenkin sitä, kuinka nopeasti ihmiset vaistoavat minun varautuneisuuteni. Vanhat opettajat ovat pahimmat! Jokusen kerran olen vanhan luokkakaverin kanssa ollut liikkeellä ja sellaiseen törmännyt, vieläpä useaan eri opettajaan eri kertoina. Välillä mietin, miten ne viittivätkin! Ollaan pienestä kylästä kotoisin, jossa kaikki tuntevat toisensa eikä vanhat opettajat millään tavoin edes yritä puhua Minun kanssani. Onneksi on sen verran kuitenkin omanarvontuntoa, ettei enää aikuisena anna tuollaisen asian häiritä. Lähinnä säälin heitä. Hellanlettas olin minä vissiin pelottava lapsi...
Paljon oli muitakin samanlaisia ajatuksia, mutta en kykene masentuneilla aivoillani nyt palauttamaan muuta mieleen. Sivuja voisi kehittää niin, että voisi samalla lukea niitä muita ketjun viestejä...
Myyrä, teen niin omalla koneellani, että kirjaudun tänne tukinettiin sisään ja sen jälkeen avaan toisen välilehden myös tukinettiin. Silloin pystyn pitämään viestejä auki toisella ja toiselle kirjoittamaan.
Kiitos aya! Niinhän se tosiaan toimii. Usein käytän melkein samaa keinoa mutta avaan netin uudestaan windowsista. Nyt kokeilin ensimmäisen kerran oikeaa välilehteä. 🙂👍
Piakristiina kirjoitti 12.1.2009 10:39
Luulen että kyvyttömyyteni ihmissuhteisiin juontaa juurensa lapsuudestani. Elin aika eristynyttä elämää, koska perheessäni oli ensin alkoholismia ja myöhemmin kiihkouskovaisuutta. Meillä ei käynyt ketään vieraita eikä me käyty missään kylässä. Vanhemmat eivät paljon kuunnelleet mitä lapsilla oli asiaa ja muutenkin totuin jo pienestä olemaan yksin.
Piakristiina; täällä toinen varmaan aika lailla jopa sinun ikäinen(päättely avioliittosi pituuden perusteella) joka kantaa lapsuudessa opittuja selviytymiskeinoja riippanaan.
Järki parka yrittää selittää miksi ihmissuhteet ovat niin hankalia.Tunnepuolella vaan tuntuu edelleen pahalta. Minun lapsuudenkodin ilmapiiriä hallitsi ahdas uskonnollisuus ja iso sisarusparvi. Aikaa ja rakkautta meille lapsille ei vanhemmilta löytynyt. Vaikka sen ymmärrän, jälkensä se jätti. Tunteen etten ole hyväksytty ja rakastettu omana itsenäni.Hyväksyntä tuli lapsena menestyksen ja "kiltteyden" kautta. Kiltteys=asetti muiden tarpeet omien edelle ja oli mahdollisimman avulias ja vaivaton lapsi.
Ja vielä minä 46v näitä pohdin.
😟
Et ole siis yksin kokemuksesi kanssa. Empatia-halaus sinulle!
Olen viime päivät uppoutunut Tommy Hellstenin kirjaan Saat sen mistä luovut ja se on lisännyt paljon ymmärrystäni näihin asioihin. Suosittelen!
Kyllä meillä kaikilla on vielä toivoa kohdata toinen ihminen, mutta se vaatii kovaa työtä ja asioiden tiedostamista. Kipeiden asioiden läpikäyminen käy kyllä työstä! Luulen, että omalla kohdallani se pakko on vain tullut eteen. Viime keväänä tajusin, etten enää pysty jatkamaan elämääni entiseen malliin. Siitä lähtien olen suunnannut elämääni kohti muutosta. Nyt sitten olen tällä kivisellä tiellä. Paluuta ei enää ole. Toivottavasti siellä lopussa häämöttää se autuus ja onni.
Voimia kaikille tähän elämän kamppailuun! 🙂👍
Minäkin olen yksinäinen.
Minulla olisi paljon annettavaa jollekin toiselle ihmiselle.
Tällä hetkellä tunnen kuitenkin vain kasvavani pienemmäksi ja pienemmäksi.
Miksi ihmiset valehtelevat.
Eikö olisi helpompi olla sanomatta mitään, kuin luvata kaikenlaista vaikka tietää, ettei edes aijo toteuttaa... 😭
Tänään minulla on paha olla. Aina välillä kuitenkin niin on vaikka olen ns. "selviytynyt", pahimman yli päässyt. Joskus vain ihmettelen sitäkin termiä. Ei kai kukaan selviydy mistään muutoin kuin haudassa.
Oikeastaan minä en usko enää ihmiseen. En ainakaan inhimillisyyteen. Eräs jo edesmennyt henkilö oli sanonut osuvasti:"Parempi kiva kissa kuin nolo ihminen".
No minulla on kissoja. Kivoja kissoja. Ja vaikka minulla on perhettäkin, alan uskoa, että osaan pian vain naukua. Kommunikointi meillä on lähinnä kivikautista örinää. Kukaan ei välitä minun puhumisistani.
Sitten vaiennetaan muuallakin, mutta väliäkö tuolla.
Kai sitä ihmisessä pysyy tietty karma kohdusta hautaan, niinkuin minulla tämä "ei toivotun" rooli.
Välillä ajattelen, mitä tännekään kannattaa purkaa tuntojaan. Kaikki tämä on vain koneen kanssa seurustelua.
Onko kukaan muuten katsonut elokuvaa Village (kylä) ????
Olisin onnellinen, jos sellaisen yhteisön perustaminen olisi oikeasti mahdollista. Vaikea olisi vain päättää, keitä sinne voisi ottaa mukaansa asumaan lopuksi elämää irti normaali yhteiskunnasta omien lakien ja säädösten alaiseksi.
Jos minulle "lankeaisi" tällainen valinta, joutuisin varsin ahtaalle, sillä uskoisin meneväni sinne yksin. Kukapa sinne tulisikaan, jos mukana olisi ei toivottua ainesta.
Eipä sillä, suurin unelmani on ollut ja aika-ajoin on yhä edelleen, päästä jonnekin kauas keskelle korpea susien ja karhujen keskelle ja jättää ihmiskunta vähintäänkin sadan kilometrin säteelle itsestäni kaikkiin suuntiin. Suomessa tämä ei taitaisi onnistua, mutta sama vaikka lähtisi Siperiaan. Siellä riittää lääniä ja kelikin olisi mainio pian mummutautiselle...
Minä alan uskoa, että yksinäisyys on sairaus, josta ei koskaan tulla kirjoittamaan selviytymistarinoita.
Se ei katso ulkonäköä, ei sosiaalisia taitoja tai niiden puutetta, ei taloudellista asemaa, ei koulutustaustaa, ei rotua, ei uskontoa.... Jos joku on yksinäinen, on sitä loppuunsa saakka. On kamalaa sanoa näin varsinkin, jos vielä on joku, joka uskoo löytävänsä ihmisestä jotakin itselleen 😭
Olen väsynyt..... Luoja, miten väsynyt.
Miten pohjalle ja tyhjiin tämä yhteiskunta määräyksineen voi painaa ihmisen, ennenkuin kuilu päättyy. Kauanko putoamista jatkuu sen jälkeen kun taas on isketty palleaan. Aikansa... tietysti ja siitä vain saan lisää varmuutta siihen, ettei ihminen ole toista ihmistä varten.
Pelkäisin vähemmän pimeässä metsässä suden kanssa kuin valoisassa metsässä ihmisen kanssa 😭
Olen miettinyt asioita vähän liikaakin kun nyt on aikaa. Miksi todella olen niin yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä ihminen? Miksi en osaa olla ihmisten seurassa jännittämättä ja miettimättä mitä muut minusta ajattelevat? Miksi en voi luottaa siihen että kelpaan tällaisena kuin olen ettei minun tarvitse yrittää esittää jotain muuta? Kaikki juontaa juurensa todellakin lapsuuteen ja nuoruuteen. Jouduin kokoajan esittämään jotain muuta mitä todellisuudessa olin. Jouduin aika paljon tekemään kotitöitä ja hoitamaan sisaruksiani. Minulla oli aina joku tehtävä ja se piti hoitaa loppuun saakka. Sitten kun menin töihin minulla oli paljon tehtäviä ja niistä otin stressiä ja huolehdin asioista kokoajan. Sitten tuli omat lapset ja niistä kannan huolta kokoajan. Elän kokoajan toisten elämää varten, huolehdin että toisilla on kaikki hyvin. Kukaan ei huolehdi onko minulla kaikki hyvin. Koko elämä on mennyt eläessä toisista huolehtien. Nyt olisi varmaan aika huolehtia itsestä vaikka yksinäisyydessä.
Hei kaikille monille tähän ketjuun kirjoittaneille!🙂🌻
Ehdin nyt laittaa vain 'merkin' täällä käymisestäni, mutta ilahduin (?? -ihmisten yksinäisyydestäkö voisi ilahtua?) lukuisista teksteistä. Niissä on tosi paljon omaankin elämään liittyviä asioita, joten koetan kommentoida niitä joskus myöhemmin. Lapsuuden elinympäristöstä itsekin ajattelen oman yksinäisyyteni juontuvan.
Kysyisin nyt kuitenkin, mitä teette 'selviytyäksenne' yksinäisyysongelman kanssa? Siis, onko joku 'päässyt yli' tai jotenkin 'parantunut' vai onko tämä olotila loppuelämäävarten?😑❓
Hei Piakristiina
aivan tuota samaa olen itsekin miettinyt, miksi murehdin toisten asioita, eivät hekään murehdi minun asioitani! Olisipa ihanaa löytää joku joka kerrankin huolehtisi minusta kun itsellä on mennyt aika huolehtiessa toisista, lapsista, perheestä jne. Minäkin olen aika yksinäinen vaikkakin harrastusten kautta olen löytänyt joitakin ystäviä mutta yhteyttä ei oikein tule pidettyä harrastusten ulkopuolella juurikaan.Onko sinulla mitään harrastusta josta saisit vähän valoa arkeen?
Piakristiina kirjoitti 14.1.2009 11:4
Olen miettinyt asioita vähän liikaakin kun nyt on aikaa. Miksi todella olen niin yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä ihminen? Miksi en osaa olla ihmisten seurassa jännittämättä ja miettimättä mitä muut minusta ajattelevat? Miksi en voi luottaa siihen että kelpaan tällaisena kuin olen ettei minun tarvitse yrittää esittää jotain muuta? Kaikki juontaa juurensa todellakin lapsuuteen ja nuoruuteen. Jouduin kokoajan esittämään jotain muuta mitä todellisuudessa olin. Jouduin aika paljon tekemään kotitöitä ja hoitamaan sisaruksiani. Minulla oli aina joku tehtävä ja se piti hoitaa loppuun saakka. Sitten kun menin töihin minulla oli paljon tehtäviä ja niistä otin stressiä ja huolehdin asioista kokoajan. Sitten tuli omat lapset ja niistä kannan huolta kokoajan. Elän kokoajan toisten elämää varten, huolehdin että toisilla on kaikki hyvin. Kukaan ei huolehdi onko minulla kaikki hyvin. Koko elämä on mennyt eläessä toisista huolehtien. Nyt olisi varmaan aika huolehtia itsestä vaikka yksinäisyydessä.
vieriväkivi 15.01.09. klo 8.03
Hei piakristiina
Tuttu tunne tuo yksinäisyys minullekin. Koen aina myös itseni sivulliseksi seurassa ja minulla ei ole kenellekkään oikeata sanottavaa, koska ihmiset puhuvat vain pinnallisista asioista. Sellaisia ystäviä, joille voisi oikeasta sanoa miltä tuntuu ei minulla ole. Johtuu varmaan siitä, etten minäkään uskalla avautua, koska sitä pelkää joutuvansa naurunalaiseksi. Asun pienellä paikkakunnalla, jossa juorut ja jutut lentävät . Ihmisten suuri nautinto tuntuu olevan se, jos jollain menee huonosti. Olen miettinyt, että se varmaan johtuu siitä, että näin voi omat asiat peittää ja repostella " naapurin asioilla".
Kun ei ole ketään, jolle puhua omasta pahasta olosta, niin se paha olo suurenee ja suurenee. Jos saisi jakaa pahan olonsa jonkun kanssa, joka ymmärtää, huomaisi varmaan ettei se niin paha asia olekkaan. Minä myös olen yli huolehtivainen lapsien suhteen. Minun kaksi lastani on jo lentänyt kotoa pois, silti minä aina murehdin heidänkin asioitaan ja pärjäämistä. En voi luonteelleni mitään. Yksi lapsista asuu vielä kotona, joten vielä on huolehdittavaa käytännössäkin. Meinää vaan tulla aina riitaa, kun hänkin haluaisi jo olla riippumaton minun säännöistä. Tuntuu vaan niin pahalta, että lapset ovat kasvaneet liian nopeasti isoiksi. Ei ole itse perässä pysynyt. Onkohan tämä normaalia äidin luopumisen tuskaa?.
Minunkin täytyy alkaa opetella huolehtimaan itsestäni. Olisi vaan edes yksi ystävä, jonka kanssa purkaa arjen solmuja vaikkapa lenkkeillen yhdessä. Mutta täällä ei sitä ole, joten sille asialle ei voi tehdä mitään muuta kun yrittää lenkkeillä yksin. VOIMIA sinulle ja kirjoitellaan taas.
Hei vaan kaikille!🙂🌻
Anergon tekstistä tulee mieleen, että omien vanhempien, erityisesti naisena äidin, kuoleman myötä 'orpous' saa olon yksinäiseksi. Omat vanhempani menetin vähän yli kolmekymppisenä (äiti tosin eli vähän kauemmin, mutta vakavasti sairaana ja hoidettavana, joten ei enää ollut 'äidin roolissa'). - Anergo kirjoitti myös 'erakkoudesta'. Itse kasvoin tosi pienessä kylässä eikä käyty oikein missään, joten en viihdy ihmismassoissa. Etenkin pahan olon myötä olen ennemmin yksin yksin kuin ihmisten keskellä yksin.
Useampi on kirjoittanut siitä, miten käyttäytyy odotusten mukaisesti ja että se on läheisriippuvuutta... Mietin sitä. Miten oikein haluaisin käyttäytyä?😑❓ Aika pitkällehän se tulee ulkoapäin; tilanteen mukaan jne. Mistä löytää paikka (ja ihmiset!), missä saa olla huonostivoiva, missä voi puhua näistä asioista kuin tässä ketjussakin?
Huomaan etukäteen pohtivani, mitä vastata kun kysytään 'mitä kuuluu?'; Haluaisin kertoa jotain masennuksestani, jaksamattomuudestani, jne, mutta kun tiedän monista aiemmista kokemuksista, ettei kysyjä usein halua tai jaksa kuulla sitä tai kun ko. tilanteessa (esim. jumpasta kotiin lähdettäessä) siihen ei ole aikaakaan, vastaan 'vaan jotain'. Esim. fyysisestä sairaudesta on 'suht' helppo' sanoa jotain. Koen kuitenkin, ettei se ole vastaus kysymykseen. Itse en useinkaan edes kysy ko. kysymystä... Vain silloin, kun on aikaa ja tilaisuus myös kuulla OIKEA vastasus.
Anergon tavoin olen huono pyytämään apua... Anergoa lainaten: 'Toisten ihmisten kanssa tulee hyvin toimeen niin kauan kun jaksaa olla iloinen ja positiivinen, heitellä small talkia tai sitten olla kiinnostunut heidän asioistaan, joten yritän olla puhumatta itsestäni.' - Sitten koen ettei tapahdu (ainakaan minun) kohtaamista ja koko small talk on ollut turhaa.😟
Marleenan tavoin koen kelpaamattomuutta. Että en jotenkin käy, minkä yksinäisyys, erilaisuuden kokemus, ulkopuolisuus mielestäni todistaa. Samoin 'olen tehnyt elämässäni paljon asioita, joita kadun ja syyllistän niistä itseäni'; mm. mennyt kaksi kertaa naimisiin väkivaltaisen miehen kanssa...🤕 Vaikka kuinka tiedän, etten ole tiennyt naimisiin mennessäni moista, ihmettelen, miten en ole tajunnut. Vai olenko vain yksinäisyydessäni toiminut väärin? Onneksi tässäkin asiassa on oppinut virheistään eli toisella kerralla väkivallalle on tullut loppu.
Itse en ole tyytyväinen yksinäisyyteeni. Olen tosi paljon yksin (työtön, maalla -eli vahingossa ei tapaa yhtään ketään-, lapset jo poissa kotoa tai pääasiassa kavereiden kanssa, mies kotonakin ollessaan tekee hommia, on tietokoneella tai tupakalla).
Myyrän tavoin minäkin olen törmännyt siihen, miten muiden mielestä 'kaikilla on vaikeuksia ja kriisejä'. Joskus jopa toivon, että tällainen ymmärtämätön (eli vaikeaa elämääni vähättelevä 'samalla tavalla kärsinyt/vä') hautaisi lapsensa tai edes kummankin vanhempansa, olisi rakastettunsa väkivallan kohteena ja aviorikoksen takia hylätty ihan pienten lasten kanssa tai vuosikymmeniä työtön ja masentunut. Tai, edes jotain näistä.
Varmasti on Effin sanojen mukaisesti: 'Koska rankkojen kokemusten jälkeen pelkästään pinnalliset tai yleiset asiat eivät enää riitä luomaan yhteisyyden- ja ystävyydentunnetta, uskon, että yksinäisyyden tunne tulee siitä. Tunnetta ei poista suurikaan määrä harrastus- tai muita kavereita, joiden kanssa pidetään hauskaa. Kaipuu syvälliseen palaa vääjäämättä hauskanpidon jälkeen.' -Tämänhetkinen ongelmani on, että 'sitä hauskaa' ei pahemmin 'saa pidettyä', kun (oikein) mikään ei ole hauskaa. Ja, siitähän paha olo ja yksinäisyys pahenee. Pitäisi vaan saada tehtyä sellaisia juttuja, mistä on joskus nauttinut. Itselläni matkustaminen, luistelu, hiihto, maalaaminen, leipominen jne... Harvoin vaan tulee tehtyä niitä ja kun tekee yksin, kaikki on niin raskasta, että tulee jopa itku koko yrityksestäkin. Ja, kun huonostivoivana tekee miehen kanssa, tulee helposti riitaa. Silti pitäisi vaan jaksaa uudelleen ja uudelleen.
Koen nyt olevani syvästi masentunut (yhden nettitestinkin mukaan vakavasti; odotan lääkäriinpääsyä jo monetta viikkoa), joka en enää edes jaksa kiinnostua muista ihmisistä. Olen joutunut siihen Syyskaunosilmän kirjoittamaan yksinäisyyden kehään, joka vie syvemmälle ja syvemmälle. Haluaisin pois syvemmälle menosta, koska en jaksa nousta vielä syvemmältä (missä olen usein ollut, mutta mikä iän myötä vie nopeasti myös fyysiseen voimattomuuteen, mistä kuntoutuminen on todellakin työtä). -'Onneksi' todellakin!, että 'on tämä paikka, jossa voimme puhua näistä asioista, joista kaikki eivät halua puhua. Toivon, että saamme kaikki kokea yhteyden tunteita täällä.' Syyskaunosilmän kanssa toivon samoin. Olemmehan jo monet kokeneetkin yhteyttä tässä ketjussa, olen ymmärtänyt.🙂👍
Myyrän tavoin 'Hyväksyntä tuli lapsena menestyksen ja "kiltteyden" kautta. Kiltteys=asetti muiden tarpeet omien edelle ja oli mahdollisimman avulias ja vaivaton lapsi.' -Ei ollut se, joka aina hajotti sukset tai kengänkärjet tai housunpolvet vaan se, joka aina teki kiltisti eniten eikä koskaan sanonut vastaan. Minä en omista tarpeistani edes tiennyt mitään lapsena. Masennuksen myötä on ollut muututtava ihan toisenlaiseksi ihmiseksi; sellaiseksi joka ei saa mitään aikaan eikä todellakaan ole ollenkaan tehokas tai energinen, ei iloinen eikä reipas. Kaikki nuo joskus kuvasivat minua... Nyt olen omine tarpeineni vaikea ja itsekäs.
Aya, millä tavalla suuntaat elämääsi kohti muutosta? Pystytkö antamaan 'konkreettista neuvoa'? Olen aikonaan lukenut mainitsemasi kirjan ja vaikka mitä muita kirjoja...
A-LL, missä harrastuksissa kohtaat ihmisiä, niin että olette jopa ystävystyneet?
Toivottavasti jaksoitte lukea. Tuli pitkälti tekstiä, kun kommentoin kirjoituksia niin pitkältä ajalta. - Pieniä ilonaiheita itsekullekin!🙂🌻 Ja, voimia sekä kärsivällisyyttä etsiä kohtaamisia.
Hei Marina7 ja muut!
Matkani kohti muutosta on välillä kivisempi, välillä siloisempi. Nyt taidan taas olla sillä kivisemmällä osuudella... Mieli on todella matalalla ja ahdistus tahtoo viedä kaikki voimat.
Muutoksella tarkoitan sitä tietoista työskentelyä, jonka olen aloittanut jo jonkin aikaa sitten. Olen elänyt vuosikymmeniä tietyn toistuvan kaavan mukaan. Se kaava on ollut täynnä unohtamista, pois pyyhkimistä, kieltämistä, pakonomaista suorittamista, vääränlaista vahvuutta selvitä sietämättömistä tilanteista ym ym. Olen elänyt elämääni vain muiden tarpeita varten ja unohtanut ja väheksynyt itseäni.
Muutos on pitkä prosessi. Toivottavasti näen jonain päivänä sen hyvän asian mitä siitä seuraa. On hirveän kipeää tajuta oma heikkoutensa, kun on aikaisemmin rakentanut koko elämänsä valheellisen vahvuuden varaan. Olen ollut ympäristöni murheiden ja ahdistusten kantaja. Olen ottanut heidän pahat tekonsa omalletunnolleni ja siitä syyllisyydentunteesta on niin vaikea päästä eroon. Se häpeä ja syyllisyys on kasvanut sisääni kiinni.
Vuosi sitten elämäni tuli sellaiseen pisteeseen, että aloin todella pelätä jaksamiseni kanssa. Kahden pienen lapsen äitinä on vain pakko selvitä edes lastensa vuoksi. Siitä olen sitten lähtenyt rakentamaan. Psykoterapian aloitin puolisen vuotta sitten. Täältä tukinetistä sain oman tukihenkilön, joka on ollut minulle suureksi avuksi. Yksinäisyys kulkee kuitenkin mukanani kaikesta tästä huolimatta. Olen yrittänyt opetella vetämään rajaa, sitä suojarajaa mikä kulkee minun ja muiden ihmisten tekojen välillä. Yritän oppia olemaan syyllistymättä muiden ihmisten teoista. Ja samalla olen opetellut luottamusta. Pitää oppia luottamaan itseensä hyväksyen oman heikkoutensa. Sitä kautta oppii myös luottamaan johonkin toiseen. Uskaltaa antaa jonkun toisen olla hyvä itselle. (Huh, tätä kaikkea todellakin vasta harjoittelen)
Muutos ei ole mikään pikku juttu. Tuntuu, että koko elämä sortuu pala palalta ympäriltäni. Pitää vain osata pitää kiinni olennaisesta ja antaa kaiken muun mennä romukoppaan. Ja vielä lopuksi, kaikesta pitäisi selvitä paremmalle puolelle...