Hei

Tuo on tuttu tunne, aya. Minullakin pitäisi muiden ihmisten mielestä olla kaikki asiat hyvin.. mutta on vain sisällä sietämätön yksinäisyys.. Lapsuudessa opin olemaan paljon yksin, koulukiusaamisesta johtuen.. Jotenkin olen aina tuntenut olevani sellainen ihminen joka ei kuulu minnekään.. enkä tiedä löydänkö omaa paikkaani tässä maailmassa koskaan.. silti mie yritän... jotenki elää päivän kerrallaa.

Tuttu on myös tunne omasta taakasta, kannan harteillani omat asiani ja uskon että minun on niiden kanssa pärjättävä.. mutta jos jollakulla muulla on ongelmia.. sanon ettei sitä tarvitse yksin kantaa.. Olin joululomalla kotonani... ja tajusin.. että olen pitänyt valtavaa etäisyyttä sisareeni.. En ole puhunut hänelle varmaan 5vuoteen mitään kummempaa kuin "ompas kiva sää- tyyliin".. Nyt.. on sitten vaikeampi rakentaa kuilun välille siltaa.... Mutta sisareni taitaa tosissaan rakastaa minua ja rakentaa jo sitä siltaa.. minun pitäisi mennä vain puoliväliin vastaan..

Se kertoo jo niin paljon siitä.. miten hyvin olen onnistunut vetäytymään syrjään.. omasta elämästäni.

Minulla on tässä muutama runo aiheesta...
Toivottavasti ne ovat edes vähän kuvaavia.

Yksinäisyys.
Huutaa nimeäni.
Raastaa sydäntäni.
Uppoan sen syövereihin.
Katkeruutta nieleskelin

Yksinäisyys.
Poistakaa se luotani.
Tappakaa se sielustani!
Viekää se pois.
Se vasta onnea ois.

Helmi simpukassa

Olen simpukassa,
pehmeä sisällä,
kova kuori päällä.

Koputit kuoreen.
Hieman se avautui.
Arasti katselin ulos.

Niin suurelta maailma näytti,
Niin pelottavalta se näytti.
Sinä rohkaisit.
Hitaasti vierin ulos.

En ollutkaan enää kivi.
Ruma kamala murunen.
Olinkin helmi.
Sinä löysit minut.

Piipai 3.2.2008
Toivotaan että joku onnistuu vetäisemään meidät pois simpukan kuoresta...🙂🌻

hei,

tunnistan tuntee. Minulla on esim. ollut muutaman päivän, että haluan vetäytyä ja haluan kuluttaa kulttuuria valitsemallani kanavalla ja en halua ristiriitoja ympärille ja en halua ajatella riitaisia sukulaissuhteita jne.
Olen varmaan kauhean itsekäs nytte jonkun mielestä. Välillä ottaa vaan niin kauheasti päähän (minimi-toimeentulo jne.).

t.e

Ihana runo🙂🙂

Tämä Ayan kirjoitus oli niin osuva että oli pakko kopioida se päiväkirjaani! Yksinäisyys on koko ajan kummitellut elämässäni, on niin vaikeaa löytää ketään.
Hiukan lohduttaa että on joku muukin joka kärsii samasta asiasta...

Moi! Henkinen yksinäisyys on aika suuri ja monimutkainen käsite ainakin minulle. Minulla se on mahdollisuus ottaa etäisyyttä kaikkeen todellisuuteen. Olen miettinyt sitä paljon. En usko että saan tai törmään ihmiseen joka on "samalla taajudella", kaikkihan on loppujen lopuksi yksin. Anteeksi tämä sekava viestini.

Kiitos kaikista kommenteista. Piipai, runosi olivat koskettavia.

Ycart, luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat. Tämä yksinäisyys-olotila saattaa olla jo varhain opittu tapa selviytyä tässä maailmassa. Ehkä se on ollut mahdollisuus saada etäisyyttä todellisuuteen ja turvapaikka, josta tarkkailla ulkoista maailmaa. Kun tätä selviytymiskeinoa on oppinut liian tehokkaasti käyttämään, on vaikea osata toimia enää toisin. Pidän tiukasti kiinni omasta yksityisyydestäni. En päästä ketään liian lähelle. Hyvinä hetkinä se on vahvuus. Huonoina hetkinä se musertaa minua. Tiedän, ettei kukaan pysty ymmärtämään minua, etten voi saada apua, sillä olen yksin.

Ihailen muiden ihmisten kykyä tuoda vaikeat hetkensä muiden ihmisten ulottuville. Ihailen sitä kykyä jakaa asiat ja huomaan kuinka se herättää toisissa vastakaikua. Näen kuinka toiset ihmiset saavat yhteyden toisiinsa, kuinka se antaa voimaa ja uskoa parempaan. Se herättää ihailua, mutta myös pelkoa. En uskalla päästää ketään liian lähelle herkkää sisintäni.

Kai tämä yksinäisyys on siis tavallaan omaehtoista, vaikka se tekeekin kipeää. Onko siis toivoa, että joku tulisi meidät vetämään pois simpukankuoresta? Vai pitääkö vain oppia elämään siinä totuudessa, että me kaikki olemme yksin eikä "samaa taajuutta" ole olemassakaan?

Luin tämän sinun juttusi ja olin valmis heti vastaamaan sulle.Itse olen kans paljon yksin,mikä ei ole hyvä asia,olla liian paljon yksin.En ole neuvomaan suo,kun itsetkin melkein erakoin neljän seinän sisälle.Olen paljon myös miettinyt,mistä johtuu et toiset ihmiset ei ole niin paljon masentuneita.Kai se johtuu luonteesta ja asenteesta.Itse syön säännöllisesti,mielialalääkkeitä,mut tuntuu välillä ettei ne auta.Tämä masennus tulee välillä niin kovana,ettei tiedä jaksaako elää.Toivon kuitenkin et jaksettais päiväkerrallaan eteenpäin.Kai se aurinko paistaa,vielä meillekin.T.memmu🙂👍

Minä olen ollut aina paljon yksin.
Olenko siis ollut yksinäinen?
Ennemminkin olen aina kokenut olevani erilainen, siksi siis yksin.
Erilainen siksi että puuttuu sellainen sielujen yhteys toisiin ihmisiin. Muutama ihminen elämäni aikana on ollut sellainen että tuo yhteys on ollut, ikävä kyllä vain muutama, ja nekin ystävyyssuhteet on kuolema katkaissut.
Minä vetäydyn yksinäisyyteen myös pelosta, pelkään sitä että minua satutetaan, tai että satutan toisten kautta itseäni. Että uskon ja luotan, turhaan, ja sitten petyn, mitä en kestä.
En kestä hylkäämistä, siksi olen aina ollut niin yksin.
Mutta en sittenkään tunne useinkaan itseäni yksinäiseksi, tätä mitä aya tarkoittaa, luultavasti, minä nimitän erilaisuudeksi. Enkä nyt tarkoita huonommaksi tai paremmaksi, vaan erilaiseksi.
Onpas vaikea selittää.

Angergo, tuo mitä kirjoitit on surullista, mutta niin totta. Eikö me kaikki olla erilaisia? Miksi toiset tuntee itsensä erilaisemmaksi kuin toiset? Luulen, että se pohjautuu johonkin aikaisiin kokemuksiin siitä, ettei ole tullut kuulluksi, että tarpeisiin ei ole vastattu, että on tullut eristetyksi siihen omaan sisäiseen maailmaan. Vetäytyminen omaan yksinäisyyteen on sitä itsensä suojaamista, pelkoa, mistä mainitsit. Minulla ainakin tämä hylätyksitulemisen pelko hallitsee paljon tekemisiäni. En kestä sitä, että minut hylätään, joten teen sen aina itse ensin. Hylkään muut ja piiloudun omaan sisimpääni yksinäisyyteen.

Koen samaa ketjun kirjoittajien kanssa - on vaikea kokea yhteyttä muihin. Minulla tämä tunne/kokemus on tullut aikuisena kriisien, masennuksen ja työttömyyden myötä.

Aloittajan tekstissä voin yhtyä paljoon. Koen yrittäneeni pitää edes joistakin ihmisistä/ystävyyssuhteista kiinni aina viime aikoihin asti, mutta lähes kaikki ovat jo 'tippuneet pois' elämästäni. Nyt mietin, miksi edes yritän, kun en tunnu olevan ihmisille (joita olen pitänyt ystävinä) tärkeä. Tuo kokemus tulee siitä, että lähes kaikki ihmissuhteet loppuvat ilman minun yhteydenpito'toimiani'. Minä taas suren menetettyjä ystäviäni, koska he ovat olleet minulle tärkeitä ja rakkaita. Suruuni liittyy myös se, että olen ollut niin sinisilmäinen, että olen luullut vastaavasti olevani tärkeä heille☹️.

Mietin, miten toisen ihmisen luo pääsisi niin, että molemminpuolisesti koettaisiin yhteyttä😑❓. On todellakin rasittavaa ja masentavaa yrittää ilman, että löytää toista ihmistä. Joskus olen puolileikillisesti jopa sanonut, etten halua ystävystyä ilman, että tehdään ystävyyssopimus. Ei sellaisiinkaan sopimuksiin kuitenkaan voisi luottaa. Ihmiset ovat kiireisiä ja unohtavat.

Minusta kaikki eivät ole samalla tavalla yksinäisiä (kuin minä tai muut tässä ketjussa kirjoittaneet). Minäkään en ollut ennen suuria kriisejäni. Olin silloin yhteydessä tosi moniin ihmisiin ja voin jakaa elämääni toisten kanssa. Monille tosin olin kuuntelija. Silloin elin elämää, missä vielä en ollut 'niin erilainen'; oli paljon yhteistä muiden kanssa. Nyt pitkään olen muuttunut omien menetysteni ja kriisien myötä niin huonostivoivaksi, etten jaksa puhua niitä näitä ja muut eivät jaksa kuulla siitä, mitä minulla on sanottavaa tai olla tekemisissä kanssani (kun minulla on aina vaan surkeaa). En myöskään ole jaksanut olla muiden auttaja (siinä roolissa olin aika pitkään 'toisten hyväksikäytettävänä' kunnes tajusin, etteivät nämä ihmiset puheistaan huolimatta koskaan auttaneet minua) enää pitkään aikaan. Yritän keksiä, mitä ihmisten kanssa jakaisin/puhuisin niin, että jonkinlainen yhteys säilyisi/syntyisi, mutta etten säikäyttäisi ihmisiä 'outoudellani' (tai mitä se sitten onkin - negatiivisuudellani?). Ja, sitten en kohtaa ketään aidosti ja avoimesti, todellisena ihmisenä...😟

Täällä netissäkin helposti koen, etten tule kohdatuksi... Yritän kuitenkin löytää yhteyttä aina välillä enemmän aktiivisesti. Kovin aktiivinen en kyllä täällä jaksa olla, joten ehkä en voi odottaakaan yhteyden kokemista. Luen kuitenkin, että jotkut täällä 'jopa kaipaavat toisiaan' eli luovat 'suhteita' ja yhteyksiä. Ei se tosin vielä kerro, viekö yksinäisyyttä... Minusta ei kyllä pelkkä sanoina oleminen voi korvata yhteyttä todellisiin ihmisiin.

Kuvauksesi 'Minulle henkinen yksinäisyyteni on kuin sisälläni oleva musta aukko, joka imee kaiken itseensä. Se vie minulta voimat, ilon ja elämänhalun.' tuntuu sopivan minuunkin. Olen voimaton, iloton ja suurimman osan aikaa lähes elämänhaluton.

Minäkin pidän kiinni tietyistä ihmisten pariin menemisistä, vaikka välillä kaikki tuntuu turhalta. Mitä vähemmän menen, sitä vaikeampi on lähteä (etenkin masentuneena). Koen vaan, että oma kohtaamisen ja yhteyden tarpeeni on jotain ihan eri luokkaa kuin miten ihmiset kohtaavat toisiaan.

Toivon, että voimme tässä ketjussa kokea yhteyttä ja jakaa kokemuksiamme/tuntemuksiamme/ajatuksiamme. Minä tarvitsisin sitä.

Minäkin koen että olen jäänyt yksin kaikkien murheitten myötä.
Vaikka olenkin aina ollut hiukan erakko, ehkä juuri pelon takia, kaipaisi kuitenkin jotakin "omaa ihmistä", sellaista jonka menettämistä ei tarvitsisi pelätä.
Minulla tämä oli aikoinaan äiti, myöhemmin nämä muutamat ystävät jotka olivat sielunsisaria, menetin kuolemalle.
Minä olen oppinut vaistoamaan tosi herkästi millaisena muut ihmiset haluavat minut, siis imen itseeni toisten tarpeen ja käyttäydyn sitten sen mukaan, niin tyypillistä läheisriippuvaiselle.
Joskus yritän heittää väliin jollekin että olen väsynyt, siis masennustani ja ahdistusta raottaa, eipä siihen oikein kukaan tartu vaikka onkin varovainen avunpyyntö.
Minä koen olevani olemassa silloin kun teen jotain toisten hyväksi, siis olen käytettävissä, sitten kun ei tarvita, olen jossakin komeron pohjalla odottamassa seuraavaa kertaa.
Olen huono pyytämään apua, ja vastaanottamaan sitä, en ehkä koe että olisin avun arvoinen.
Toisten ihmisten kanssa tulee hyvin toimeen niinkauan kuin jaksaa olla iloinen ja positiivinen, heitellä small talkia tai sitten olla kiinnostunut heidän asioistaan, joten yritän olla puhumatta itsestäni.
Olen nyt koko syksyn yrittänyt saada itselleni jotain ammatti-auttajaa, olisi edes joku jolle voisin purkaa itseäni, sellaista ei vaan tunnu löytyvän, omalle lääkärillekin sanoin viimeksi että kyllä minä pärjään, sen takia kun hän haluaa että pärjään, ettei hän tunne oloaan epäonnistuneeksi.
Yritän siis vaan turruttaa tunteeni ja pahan oloni.

rrr kirjoitti 2.1.2009 22:52

hei,

tunnistan tuntee. Minulla on esim. ollut muutaman päivän, että haluan vetäytyä ja haluan kuluttaa kulttuuria valitsemallani kanavalla ja en halua ristiriitoja ympärille ja en halua ajatella riitaisia sukulaissuhteita jne.
Olen varmaan kauhean itsekäs nytte jonkun mielestä. Välillä ottaa vaan niin kauheasti päähän (minimi-toimeentulo jne.).

t.e

Yksinäisyyden kokemisessa onkin kolikon tapaan kaksi puolta. Minä olen kokenut itseni suurimman osan elämästäni yksinäiseksi,mihinkään kuulumattomaksi. Taustalla on uskonnollinen lapsuudenkoti jonka oppeja en sisäistänyt ja hyväksynyt koskaan. En kokenut kuuluvani lapsuudenperheeseen erilaisuuteni vuoksi. Häpesin ja vihasinkin uskovaista perhettäni. Koin kuinka uskon varjolla minua alistettiin ja syyllistettiin. Jumala oli rankaiseva ja ankara. Ei anteeksi antava,hyväksyvä ta rakastava. Rakkaudettomuus on jättänyt minuun syvän haavan.En ole kyennyt pitempi aikaisiin parisuhteisiin tai ystävyyssuhteisiin koskaan. Minulla on jossain syvällä tunne etten kuitenkaan kelpaa kenenkään ystäväksi sellaisena kuin olen.
Olen tehnyt elämässäni paljon asioita joita kadun ja syyllistän niistä itseäni. Vaikka järjen tasolla koetan selittää itselleni kuinka olen tehnyt valintoja niillä voimavaroilla ja tietämyksillä mitä olosuhteet ovat kulloinkin olleet.
Häpeä ja huonommuudentunne ovat kumppanini.
Haluan usein olla yksin riittämättömyyden tunteeni vuoksi.
Joskus koen yksinäisyyden ahdistavana asiana. Tätäkö elämä on. Yksinäisyyden kokemusta riippumatta siitä onko fyysisesti yksin vai muiden parissa.
Sinulle "rrr", eikö meillä jokaisella ole oikeus olla ihan yksin? Ilman että siitä pitäisi kokea syyllisyyttä.Niin kauan kun ei tahallaan loukkaa itseään tai muita, eikö ole vapaus tehdä valintoja elämässä. Sulkeutumalla vaikkapa omaan yksinäisyyteen.

Hei!
Olen uusi täällä. Myös yksinäinen ja masentunut. Suuni melkein loksahti auki lukiessani tätä ketjua. Onko todellakin muitakin, jotka tuntevat näin?? Tunnen suurta yhteenkuuluvuutta melkein kaikkien ketjuun kirjoittaneiden kanssa. En ole aikaisemmin lukenut niin samanlaisista tuntemuksista. Harmi kun en nyt muista mitään yksittäistä lausahdusta aikaisemmista viesteistä... joka tapauksessa esimerkiksi ketjun aloittajan viestit ja viimeisimmän kirjoittajan viesti ennen tätä olivat kuin omasta läppäristäni.

Myös minä olen yrittänyt pitää kiinni ihmissuhteistani, viimeisillä voimillani. Nykyisin ne voimat alkavat hiipua. Kaikki kaverini ovat omasta persoktiivistäni terveitä nuoria aikuisia, jotka hankkivat perhettä ja menevät naimisiin. Yhteyttämme hiertää se, että mielestäni minä olen kokenut elämässäni paljon enemmän vastoinkäymisiä kuin he, mutta heidän mielestään - tai näin minä ainakin sen tulkitsen - ongelmani eivät ole mitään tavattomia, mitä hekin eivät olisi kokeneet. Tietenkään emme ole suoraan näin puhuneet, vaan mielipiteet ovat tulleet pitkän ajan sisällä selviksi. Asiaa ei paranna se, että päällisin puolin olenkin elänyt hyvää elämää, parempaa kuin moni muu. Sitä ei kuitenkaan näe päälle päin ihmisestä, jos on joutunut lapsena olemaan liian paljon yksin ja kantamaan liian paljon vastuuta aikuisten asioista. Alkoholistivanhemmat ja avioerot menevät aina objektiivisesti katsoen meikäläisten ongelmien ohi.

Enää en tahdo jaksaa tätä jatkuvaa puolustusasemissa olemista. Olen tietoisesti jättänyt muutamia ihmissuhteita vähemmälle. Viime päivinä olen alkanut hyväksymään sen tosiasian, että tämä maailma ei vain ole kaikkia varten. Tähän tulokseen olen tullut, koska selitänpä asioita miten päin tahansa omassa päässäni, aina se sormi osoittaa minuun itseeni. Näin on käynyt, koska aikanaan on asioita painettu villaisella silloin kun olisi pitänyt hoitaa ongelmia pois. Se että olen alkanut ajatella, että maailma ei ole kaikkia varten, on ollut helpottava ajatus. Voisi ajatella että se on askel kohti itsetuhoa, mutta minua se on auttanut. Se vie motiivin katkeruuden tunteista, jotka ovat kyllä hyvin motivoituja mutta jotka kuitenkaan eivät tule tämän elämän aikana kuulluiksi. Olin lähihistoriassa terapiassa kolmisen vuotta, mutta lopetin sen, koska katkeruuden tunteet kävivät sietämättömiksi. Siellä sanoin kerran terapeutille ihan melkeinpä näillä sanoin, että "odotan hyvitystä". Nyt alan viimein uskoa, että sitä hyvitystä en tule koskaan saamaan, ja se vapauttaa minua katkeruuden tunteista.

Olen kokenut kriisit ja yksinäisyyden vähän toisin, mutta kirjoitan siitä, jospa joku saisi apua.

Olen kokenut, että suurien kriisien seurauksena olen tullut avoimemmaksi ja helpommin lähestyttäväksi. Samoin minun on helpompi lähestyä muita, koska ei ole tarvetta esittää mitään (olen jo sairauksieni kautta paljastunut). On ollut pakko hyväksyä itsensä vajavaisena ja keskeneräisenä. Asiat ovat nyt helpompia, yksinkertaisempia ja mutkattomampia kuin ennen. Näistä seikoista olen onnellinen, vaikka en kriiseissä mitään hyvää nähnytkään silloin, kun ne olivat kohdalla.

Koska rankkojen kokemusten jälkeen pelkästään pinnalliset tai yleiset asiat eivät enää riitä luomaan yhteisyyden- ja ystävyydentunnetta, uskon, että yksinäisyyden tunne tulee siitä. Tunnetta ei poista suurikaan määrä harrastus- tai muita kavereita, joiden kanssa pidetään hauskaa. Kaipuu syvälliseen palaa vääjäämättä hauskanpidon jälkeen.

Yhdyn aiemman kirjoittajan siihen näkemykseen, että ystävyyssopimusta ei kannata tehdä. Se aiheuttaa odotuksia, jotka todennäköisesti eivät täyty. Mielestäni ihania ovat sellaiset ihmissuhteet, jotka hiljalleen omalla painollaan etenevät ystävyydeksi ilman, että mitään on luvattu tai suhdetta määritelty miksikään.

Etsitään....🙂🌻

Effi

Marina7 kirjoitti 10.1.2009 18:53

Koen samaa ketjun kirjoittajien kanssa - on vaikea kokea yhteyttä muihin. Minulla tämä tunne/kokemus on tullut aikuisena kriisien, masennuksen ja työttömyyden myötä.

Mietin, miten toisen ihmisen luo pääsisi niin, että molemminpuolisesti koettaisiin yhteyttä😑❓.

En myöskään ole jaksanut olla muiden auttaja (siinä roolissa olin aika pitkään 'toisten hyväksikäytettävänä' kunnes tajusin, etteivät nämä ihmiset puheistaan huolimatta koskaan auttaneet minua) enää pitkään aikaan.

Koen vaan, että oma kohtaamisen ja yhteyden tarpeeni on jotain ihan eri luokkaa kuin miten ihmiset kohtaavat toisiaan.

Toivon, että voimme tässä ketjussa kokea yhteyttä ja jakaa kokemuksiamme/tuntemuksiamme/ajatuksiamme. Minä tarvitsisin sitä.

Hei Marina7 ja kaikki muutkin yksinäiset 🙂

Olen itse kokenut elämässäni samaa, masennusta, loppuunpalamista, pettymyksiä, jotka ovat tehokkaasti karsineet ympäriltä ihmiset, jotka eivät kykene henkiseen yhteyteen.
Kaipaan erityisesti "henkistä yhteyttä" ihmisiin ja se toteutuu mielestäni siten, että he kykenevät säilyttämään minut mielessään myös silloin kun olen poissa näkyvistä. Muistavat, että olen jossain ja teen omia arkisia asioitani, joskus vaikka harvoinkin ottavat yhteyttä ja ilmaisevat sen, että ovat kaivanneet minua. Laittavat minulle silloin tällöin viestin ja ilahtuvat kun soitan.

Kontaktin muihin täytyy antaa jotain, ei vain ottaa. Vuosia tein itsekin sellaista pyyteetöntä auttamistyötä, ilmaiseksi ja olin aina valmis auttamaan. Kunnes maljani oli tyhjä. Alkoi tuntua, että minä vain annan, enkä saa mitään. Ja koska olin syvästi masentunut, en enää edes jaksanut kiinnostua muista ihmisistä. Jouduin eräänlaiseen yksinäisyyden kehään, joka pyöritti syvemmälle ja syvemmälle.

Masennuksesta ja uupumuksesta kasvoi kuitenkin uudenlainen minä-kuva. Karsin ympäriltäni "hyväksikäyttäjät". Lakkasin kuvittelemasta, että juuri minun pitäisi auttaa kaikkia. Ohjasin heitä ammattiauttajille ja maksullisiin auttamispalveluihin. Kyllähän siinä moni suuttui ja loukkaantui. Mutta oli myös muutama, jotka ymmärsivät. Jyvät erottuivat akanoista.
🙂👍

Myös minä koen, että tarvitsen muilta ihmisiltä sen laatuista henkistä yhteyttä, etteivät kaikki ole siihen joko valmiita tai halukkaita. Sitä täytyy myös kunnioittaa. Se, että on itse aina valmis syvällisiin keskusteluihin, voi ahdistaa niitä ihmisiä, jotka haluavat elää elämänsä hymyillen ja ikävät asiat mielestään karistaen. Toisinaan olen hieman kateellinen näille yltiö-optimisteille, jotka eivät vatkaa päässään asioita sen kummemmin, vaan "pitävät hauskaa" päivästä toiseen. 🙄

Tässä vaikuttaa varmasti myös se ihmisen kuuluisa temperamentti. Olemme ehkä sellaisia melankoolikkoja, jotka ottavat muut ihmiset ja elämän tosissaan. Vaikea sanoa. Kuitenkin olen itse löytänyt samanhenkisistä ihmisistä hyviä ystäviä. En ehkä näe heitä kuin kerran puolessa vuodessa, mutta voin soitella ja ottaa yhteyttä silloin tällöin. Ja vaikka välillä on pitkäkin aika ettei mitään kuulu, tiedän, että olen heille olemassa. Se on tärkeintä, olla hyväksytty. ☺️

Onneksi on tämä paikka, jossa voimme puhua näistä asioista, joista kaikki eivät halua puhua. Toivon, että saamme kaikki kokea yhteyden-tunteita täällä. Internet voi olla hyväkin asia, oikein käytettynä.😀