Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne

Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne

Käyttäjä Marmelaadi2021 aloittanut aikaan 04.04.2021 klo 07:20 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Marmelaadi2021 kirjoittanut 04.04.2021 klo 07:20

Moi, 

En jaksa selata keskusteluja läpi, joten aloitan uuden liittyen yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuden tunteeseen. Oma yksinäisyyteni ei liity koronaan, vaan se on seurannut mua koko elämäni ajan ja korona-aika ei helpota tilannetta. Koen, että yksinäisyyteeni on monta syytä ja sen purkaminen on vaikeaa.

olen nelikymppinen, kahden lapsen äiti ja eronnut pitkästä avioliitosta. Elämäni on mennyt kaikkea muuta kuin suunnitelmien mukaan ja lapsuudesta saakka olen kärsinyt kovista kivuista ja elämässäni on kroonisia sairauksia. En kyennyt lapsena kipujen takia liikkumaan samalla tavalla kuin muut. perheessä toisella vanhemmalla oli alkoholiongelma, johon hän menehtyi ollessani vielä lapsi. Toinen vanhemmista vähäisistä voimavaroistaan johtuen, kohteli minua kaltoin ja jäin aina toissijaiseksi pienemmälle sisarelleni. En koskaan saaanut mitään ja piti tyytyä siihen mitä on. Opin olemaan valittamatta ja välittämättä omasta pahasta olostani ja lakkasin rakastamasta itseäni. Sinnittelin kipujeni kanssa, koska koin ettei niistä kertomisella ollut mitään vaikutusta ja nyt aikuisena niiden saaminen hallintaan on tästä syystä äärimmäisen vaikeaa.  

Annoin ihmisten kävellä vuosia  rajojeni yli enkä uskaltanut pitää puoliani. Ulospäin minusta yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta ei varmaan näe, mutta se on minulle edelleen vaikeaa (terapioista huolimatta) ja olemassa oleva asia. 

Koen huonommuuden ja häpeän tunnetta. Perheeni oli köyhä. meillä oli rajat ja meidät kasvatettiin huomioimaan muut. Ehkä liikaakin. Olin aina se hyvinkäyttäytyvä lapsi ja nuori. Etten lisännyt kuormitusta kenenkään elämään.  Toisen vanhemman kuoleman jälkeen jäin totaaliyksin. Itseasiassa myös sillä hetkellä, kun sain tiedon hänen kuolemastaan, olin yksin. Esiteini-ikäisenä. Sen jälkeen sinnittelin yksinäisenä ja turvattomuutta kokevana aikuisuuteen, mutta voimani loppuivat jatkuvasti. Ensimmäisen kerran hain apua mielialaongelmiin parikymppisenä.

 

Sain myöhemmin perheen, kaksi lasta, joista toinen vammautui raskausaikana harvinaisen sairauden takia ja toinen sairastui fyysiseen sairauteen. Minulla ei ole ollut elämässäni ketään, joka olisi tukenut minua henkisesti. Exäni ei osannut eikä äitiäni kiinnostanut ottaa lapsiani luokseen. Eikä kysyä miten jaksan. Hän vyörytti omia murheita omista sairauksistaan minulle jo kun olin lapsi ja sitä hän tekisi edelleen, jos en olisi ottanut häneen etäisyyttä ja lakannut odottamasta häneltä mitään.

 Yritin hakea aikanaan tukea ja apua meille kotiin, jotta olisin edes hetkeksi saanut laskea lapsuudesta kantamani vastuun taakan alas, mutta emme saaneet apua. Saimme sitä vuosia sen jälkeen, kun oli palanut vakavasti loppuun. 

Nyt kun elämäni alkaa olla tasaista ja normaalia, olisi tilaa ystäville ja kavereille. En vain tiedä mistä niitä hankkia ja koen, että menneisyyteni takia, en saa pinnallisista ystävyyssuhteista mitään. Koen olevani erilainen kuin muut enkä jaksa kantaa ihmisten  murheita omieni lisäksi. Usein päädyn terapeutiksi toiselle osapuolelle ja kun hän pääsee jaloilleen, mut unohdetaan. Olen terapiassa käymisen myötä oppinut rakentantamaan rajoja itselleni ja koen, että sen takia olen vielä yksinäisempi. Toisaalta olen mielummin yksin, kuin hyväksikäytetty. 

Miten te muut, joilla on elämä ollut raskasta lapsuudesta saakka ja olette kokeneet vaille jäämisen tunteita, olette rakentaneet elämänne uuden alun jälkeen uusiksi? Miten olette löytäneet ystäviä ja oppineet olemaan pelkäämättä sitä, että he hylkäävät tai puukottavat selkään? 

Olen onnellinen lapsistani, mutta kaipaan muidenkin seuraa luonnollisesti. 

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 18.04.2021 klo 10:08

Näitä kun mietin, mistä viimeisimmäksi kysyit, siihen vastaan että huomaan itsestä tulleen aran päästämään ketään liian lähelle, henkisesti kuin fyysisestikään.

Nyt se on vaan sisäistynyt tapa toimia, aiemmin olosuhteiden pakottama.

Minussa on tuota samaa. Mieluummin yksineläminen kuin tulla hyväksikäytetyksi.

Samassa vuosien myötä on kasvanut kunnioitus, niin itseä kohtaan kuin toisiakin kohtaan. Muistaen sen, että jokainen meistä on jossain pieni, ja jossain suurikin.

Kun löytää kipinää johonkin mikä antaa itselle päämäärää, siihen pyrkiminen kantaa eteenpäin. Itsen löytäessä syvemmin ei ehkä sitten koekaan olevansa enää niin yksin.

 

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 18.04.2021 klo 12:12

Moi Marmelaadi.

Olen mies mutta kuiviosi on tuttu. Miten ihmeessä kohdata ihmisiä kun itselle on sattunut kolhuja joita ainoastaan "ne ihmiset" jotka ovat joutuneet kohtaamaan saman kaltaisia asioita voi jonkin verran ymmärtää.

Käytän sanaa jonkin verran koska täysin emme voi käsittää edes itseämme. Toivoisin myös kohtaavani ihmisen ihmisiä joille jakaa tätä elämää...terapeuttini on ollut "se ihminen" vuosikausia joka ymmärtää minua.

Jos purkaa elämää tiettyihin traumoihin niin miksi elämä saattelee uudestaan ja uudestaan samojen pettymysten/pelkojen/epäoikeuden mukaisuuksien äärelle?
Lisäksi katkeroitumista on vaikea välttää, vaikka sitä ei haluaisi.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus