En näe keskustelua tästä aiheesta. En aikoihin ole edes jaksanut yrittää tulla kuulluksi, kun ei ole ketään, joka kuuntelisi tai lukisi. Eikä siitä hyötyäkään ole. Jossain valmennuksessa täällä olin, mutta sieltäkin kommenttini poistettiin ilman mitään selitystä. Olin tarkkana etten rikkonut sääntöjä. Olikohan se sitten liian masentavaa, sillä sellaista kukaan ei kestä kuulla eikä nähdä. Masentuneen pitää pysyä piilossa, ainoa mistä voi jutella on joku pinnallinen hyvääpäivääkirvesvartta voikunkivathiuksetsulla, mikä ei kiinnosta itseäni laisinkaan, lähinnä ärsyttää.”Negatiiviset” ihmiset on poistettava elämästä, niin moni tekee. Kukaan ei kelpaa muuten kuin tekopirteänä.Teeskentely kuluttaa viimeisetkin rippeet itsetsäni, siihen en enää jostain syystä pysty, en vaikka kuinka yritän.

Olen sitten yksin, kun en vaan kelpaa. Elämäni on ollut ja on kuin tuomio yksinäisyyden vankilassa, odotan vain loppua. Lapsuus oli yhtä painajaismaista selviytymiskamppailua. Varhaisaikuisuuteni yritin kaikin voimin opettaa ja totuttaa itseni erakoksi, kun tiesin ettei mitään muuta ole eikä ole ollutkaan. Ei yhtään turvallista aikuista. Aikuisen pitää pärjätä itse ja vain itse. Olen usein mennyt liian syvälle mieleeni ja pelännyt menettäväni järkeni. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että oudot rajut kohtaukset johtuivat paljolti yksinäisyydestä. Olemassaolon järjettömyys vaivaa joka päivä, vaikka kuinka olen aina yrittänyt paeta sitä pitäen itseni kiireisenä, ja saanut ylisuorittamisesta aina hermoromahduksen, nykyään yhä nopeammin. Tuskin saan edes mitään aikaiseksi, ja päivät ja vuodet kuluvat pikakelauksella ohi. Eihän elämässä muuta merkitystä ole kuin se illuusio tai olotila, jonka joku ehkä onnistuu luomaan itselleen. Tunnen nykyään vahvasti, että tarvitsisin ihmisiä, jotta kärsimys vähenisi, mutta yritykset tutustua muihin ovat johtaneet traumaattisiin katastrofeihin. Joka kerta eristäydyin vuosiksi, kun en muuta voinut. Yksi läheinen on tätä nykyä toistaiseksi, mutta ei se mihinkään riitä. Mielenterveyspuoleltakin olen saanut vuosien varrella kaiken avun, mitä voi saada, eikä sekään auttanut… pian minut heitetään kokonaan ulos ihan vain toivottomana tapauksena. Menetetty mieli, turha syntymä ja kuolema, joka pian unohtuu.

Työelämään tai opiskelemaan minusta ei ole koskaan ollut, se on selvää kaikkien katkerien epäonnistumisten jälkeen. Enhän edes hahmota aikaa kuten muut, hyvä jos joskus onnistun pääsemään sovittuihin tapaamisiin. Töissä on niin mielen kuin ruumiin terveys aina romahtanut totaalisesti parissa viikossa. Epäonnistun joka asiassa enkä kelpaa. Silti minun annetaan kitua toimeentulotuella kai eläkeikään saakka, eikä työttömän kansaneläke paljoa parempi ole. Eipä siinä, äärimmäiseen köyhyyteen synnyin enkä ole paljon parempaan tottunutkaan. Rahalla sentään voisi toteuttaa muutamia unelmia, parantaa elämänlaatua ja terveyttä, mutta ei.

On sentään seurustelukumppani nyt olemassa, mutta ei tietenkään täydellinen, eikä oikein osata kumpikaan sosiaalisia suhteita kun ei ole kokemusta. Sekin on ollut niin helvetillinen tie, että ihmettelen… eikä mikään kestä ikuisesti. Kunpa olisi joku, jolle puhua ongelmistani, edes joskus. Hoitajille ja lääkäreille on turha edes yrittää, ja sellainen vaatisi niin luottamuksellisen suhteen, ettei sellaista kai olekaan. Tiedän jo etukäteen ne ulkoa opetellut lausahdukset, joita tulee vastaukseksi. Kaikki ajatukseni ja kokemani jää omiin papereihini ja vien ne hautaan mukanani. Elämää ei voi jakaa, olemme kaikki liian erilaisia. Kukaan ei näytä ymmärtävän mitään, mitä puhun, kun olen yrittänyt jotain selittää. Olen väsynyt yrittämään. Toivoa ei ole.