Joka musertaa ihmisen aivan täysin. Kun se kestää ja kestää vuodesta toiseen….
Tänään liikuin kaupungilla, kirjastossa kävin ja istuin torikahvilassa, elättelin toiveita, että joku tuntematon istuisi samaan pöytään, ja ehkä jotain juttuakin syntyisi.
Sama toive aina… joskus jopa joku muutaman sanan vaihtaa.
Katselen ihmisiä, mutten mielelläni niitä ”onnellisia” pareja, jotka kulkevat ohi käsi kädessä tai ei, yhdessä kuitenkin.
Tuntuu, että siitä on tuhat vuotta.😭
Ja siellä kaupungilla on jotenkin pokka pidettävä, mutta kun tulee kotiin, ja saa oven kiinni, voi taas itkeä rauhassa….
Joskus ainoa ihmiskontakti on kaupan kassa tai bussikuski koko viikkona.
Poikani on vankilassa(siitä ei tässä nyt enempää)
istumassa vuoden tuomiota.
Saa soittaa joskus, ehkä lomalle pääsee käymään joulunaikaan. ehkä.
Sukulaisiini ei mitään siteitä enää, vanhemmat jo edesmenneet.
Nyt kun olen työkyv.eläkkeellä, ei työkavereitakaan edes näe.
Ex mieheni menehtyi siis 2,5v sitten.
Naisystävä, joka myös vielä työelämässä ja hänellä laaja suku,
nyt juhannuksena alkoi vakituisesti seurustella.
Näemme harvakseltaan.
Oikeastaan tämä yksinäisyys on ollut seurana jo yli 10v.
Kuitenkaan en ole erakko, vaikka yksinoloakin tarvitsen.
Liika on liikaa.
😭😭
Jos olisi jokin takuuvarma keino, lähteä, mietin, no joo, asun 7:ssä kerroksessa, mutta rohkeus pettää. Ei sillätavalla ainakaan😭
Olen kirjoittanut nettipalstoille, joskus laittanut sitä sp:täkin.
Jossa sitten lukee myös aina: ei viestejä.
Nyt on alkanut hävettää ja nolottaa, mikä minussa voi olla niinpaljon vikana, että olisin tuomittu tähän olotilaan.
Väenpaljouteen johonkin tilaisuuteen en mene, joskus yrittänyt,
siellä se yksinäisyys vain korostuu…
mitä voi tehdä, muuta kuin sopeutua sopeutua sopeutua….😭
Yksinäisyys on niin kuluttava tunne... Muutkin negatiiviset kokemukset voivat olla raskaita, mutta ne ehkä voi jakaa jonkun kanssa... Yksinäisyyden jos voisi jakaa jonkun kanssa, ei äkkiä olisikaan enää koko ongelmaa.
Turhauttavaa, kun yksinäisiä on niin paljon, mutta on vaikeaa koota kaikki yhteen saamaan seuraa toisistaan! Isoissa kaupungeissa saattaa olla tällaista toimintaa, mutta kynnys lähteä mukaan voi olla korkea. Kun voisi tietää satavarmasti, että toiset ovat luotettavia ja hyväntahtoisia eivätkä arvostele mistään, niin sitten se olisi helpompaa. Tästä syystä moni valitsee lemmikit läheisimmäksi seurakseen, koska heidän taholtaan ei tarvitse koskaan pelätä saavansa negatiivisia katseita. Toisten arvostelun pelko voisi helpottaa itsetunnon kohoamisen myötä, mutta miten se voisi itsestään kohota? Sehän syntyy läheisessä vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Itse voi itseään psyykata ja tsempata, mutta voiko loputtomiin? Ihminen on sosiaalinen eläin.
Kunhan pohdiskelen. En halua olla pessimisti, joten toivon, että sinulle tapahtuu jo huomenna jotakin sellaista uutta hyvää, mistä voisi alkaa versoa uusia ihmissuhteita. 🙂
Minäkin kärsin yksinäisyydestä. Päivissä ei ole juuri mitään sisältöä. On mulla nettituttuja muutama ja hyviä ystäviä sinänsä, mutta silti koen olevani aika yksin, ilman ystäviä. Olen aina ollut eristäytyvä enkä oikein pääse mukaan porukkaan, tai siltä se tuntuu. Kai tämä aikanaan helpottaa ja muuttuu. Et ole yksin tässä tilanteessa!
Kiitti vastauksista🙂
Sellaista se on, että olo useimmiten että itse on jo jotain "ylijäämäkamaa".
MYös olin muuton jälkeen, oikeastaan koko kesän ihastunuttai pikemminkin korviani myöten rakastunut erääseen naapuriin, joka joskus jutteli,
ja hölmöyksissäni sitten pudotin lapun hänelle, että olisi mukava ihan jutella vaikka.
Tunsin kyllä itseni täysin "kakaraksi" siinäkohtaa😟
Hän on (ihmeitten ihme) alkoholisti, kuten oli ex-miehenikin,
ehkäpä tässä olin menossa "vanhan kaavan" mukaan.
Tulos oli kumminkin, että hän alkoi vältellä minua, ja hädintuskin nyökkäsi totisena....
Olin aivan maassa.
Että en "kelpaa" hänelle, tai on jo varattu, mutta ei vaan koskaan sitä sanonut, tai no, ei muutakaan....
Viikkokausia surrut ja tänään oli pakko saada itkettyä tuo koettu torjunta lopullisesti (toivon niin) ulos,
kun syöminen ja nukkuminen oli jo ihan surkeaa.
Olin/olen siis todella rakastunut, pahemman kerran, ja ajattelin jo ehkä tämä yksinolo voisikin jo loppua... edes vähän.
Mutta kylmä hiljaisuus puhuu ihan toista. En ole sokea.
Minulla on muutenkin aika psykologilleni huomenna, enkä tiedä, kehtaanko kertoa edes tästä episodista...
😟
Nolottaa ihan sikana, että minunikäiseni vielä sortuu tällaiseen,
"henkilöpalvontaan" sillä enhän tunne häntä, saattaisi olla ettemme sitten lopulta juttuun olisi edes tulleet.
Tuntuu pahalta, kun pakostakin nyt törmään häneen aina joskus, sitä en voi vältää.
Mutta oma motiivini selkisi, tähän rajun ihastumisen suhteen.
Aamulla kun join kahvia huomaamattani ajattelin :
"Kun hän on alkoholisti, ei minunkaan tarvitsisi olla täydellinen".
Voi luoja, että hätkähdin ajatusta,
Rakkauden kohteen pitää olla siis toinen "ongelmainen"
ennenkuin siihen uskaltautuu........😯🗯️
Näinkö se menee.
Pelkäämme ettemme ole jonkun toisen arvoisia..??😮