Yksinäisyyden monet ulottuvuudet
Yksinäisyys on kaikkien surumielisten kestoaihe, niin myös minun. Yksinäisyyden tunteesta olen kärsinyt lähes koko elämäni, vaikka on ollut onnellisempiakin jaksoja. Lapsena olin koulukiusattu, se on jättänyt syvät jäljet. Nuorena tyttönä oli lähes mahdotonta löytää poikaystävää. Ajauduin pettymykseen toisensa jälkeen.
Nyt, keski-ikäisenä, minulla on muutama pitkäaikainen ystävä ja heistä olen onnellinen. Elin pitkään vanhan äitini kanssa ja hoidin häntä loppuun asti. Hänen kuoltuaan olen ollut entistä enemmän yksin. Samaan aikaan hajosi sellainen ystäväpiiri, jonka toiminnasta sain paljon iloa ja sisältöä elämääni. Eräs henkiystäväni jätti minut tällöin kokonaan. Ei ole lapsia eikä kotieläimiä, eipä juuri sukulaisiakaan enkä saa heiltä mitään tukea. En myöskään esimieheltä omaan työhöni, työtovereilta sentään jonkin verran. Elämä on raskasta tarpomista tiellä, joka johtaa vain alaspäin.
Professori Juho Saari on tutkinut yksinäisyyttä sosiaalipsykologisena ilmiönä. Eräs hänen kiteytyksistään on jäänyt erityisesti mieleen. Saaren mukaan mitä monimutkaisimmaksi yhteisöt kehittyvät ja mitä enemmän on mahdollisuus yksilöllisiin valintoihin, sitä yksinäisemmiksi jotkut jäävät, siis ne, joita ei valita. Tässä on vinha perä. Täällä on moniin muihin yhteiskuntiin verrattuna aika paljon vapauksia, mutta myös tosi paljon niitä, jotka jäävät kaiken ulkopuolelle. Erityisesti sairaat, vanhukset, työttömät… mutta on niitäkin pienipalkkaisia työssäkäyviä, joille elämä ei hymyile.
Mielenkiintoinen lastenkirja Konrad ja Kornelia kertoo Korneliasta, vanhasta tädistä, jolla on aina mukanaan mielikuvitysystävä Penttinen. Penttinen häipyy vasta silloin, kun Kornelia viimeinkin löytää oikean ystävän vanhasta miehestä nimeltä Konrad. Tämä kaunis ja liikuttava satu kertoo jotakin monen yksinäisyyden perusongelmasta. Jos ystävää ei ole, sellainen on luotava, koska ihminen vaan ei voi elää yksin. Ei ole minää, jolla ei ole suhdetta johonkuhun sinään.
Oma lapsuuden mielikuvitusystäväni oli Kana, jonka kanssa leikin ja jonka syyksi kaadoin omat pienet kolttoseni. Joskus mietin huvittuneenä, että tavallaan en ole koskaan luopunut Kanastani, vaikka vanhemmiten hän onkin muuttunut paljon, saanut ihailemani Satuprinssin piirteitä.
Onni on unelma, joka ei toteudu koskaan.. Henrik Ibsen sanoi aikanaan hienosti, että jos riistät keskitason ihmiseltä hänen elämänvalheensa, riistät samalla hänen onnensa.
Onni on tietysti myös asenne, mutta masentunutta ei kyllä kauheasti lohduta, että hänelle sanotaan, että asenteessasi on vikaa. Itse hoen sitä itselleni kaiken aikaa.
Yksinäisyyden tunteeseen ei auta vain ihmisten seura, vaan syvällinen kokemus siitä, että tulee hyväksytyksi omana persoonanaan. Jos joku vielä ihan oikeasti rakastaisi… mutta ei kai sellaista tapahdu. Jokainen rakastaa vain omissa rajoissaan, sillä kyvyllä, jonka on tähän ikään kehittänyt. Miten keski-ikäinen ihminen pystyy muuttumaan? Ei ainakaan samalla notkeudella kuin nuorempi. Muuttuminen vaatii enemmän ponnistelua, koska oma itse on jähmeämpi. Nuorena uidaan vilpoisissa vesissä, keski-ikäisenä räpiköidään raskaassa liejussa haaveillen veneestä, joka noukkisi uijan turvaan… siis, kultaisesta ja hyvästä miehestä, joka ottaisi syliinsä ja lämmittäisi. Mutta yksinäiseen sänkyyn kaadutaan lopulta nukkumaan, kuitenkin. Mikäpä tämänkin kuvion nyt enää muuttaisi?
kirjoitat surumielisen viehättävästi, vaikka aihe tottakai on raskas.
Voisin yrittää lohduttaa että vaikka isosta asiasta on puute, sen saattaa ratkaista pieni asia. Kertomasi asiat että hyväksyntää ja vaikka nyt jonkin sortin kannustusta ei kovin paljoa vapailla markkinoilla ole. Ihmiset noin ylipäätään suhtautuvat toisiin aika nuivasti. Jos joku ei ole seuraan hakeutuva, on mahdollisesti hiljainen eikä viiletä elämän aallonharjalla, saattaa joutua hyvinkin turvautumaan "Penttiseen" .
Minä sydämestäni toivon sinulle ystävän - yksikin on ehkä riittävästi (vaikka neuvona kai pidetään, että ihminen tarvitsee 6 "arkunkantajaa")
Harrastatko jotakin? Matkustatko? Vaikka ei ystävää löytyisikään ihan omaksi ystäväksi niin ystävällisiä samanhenkisiä ihmisiä.
Minä kommentoin ihmisille - sattumanvaraisille : kaupan kassalle:" ihana keli!" hississä "naapurille" : "päivää" - monesti joku tuntematon parantaa päivääni merkittävästi ja mukavia jutteluhetkiäkin siunaantuu. Hymyilen myös enemmän kuin ennen (tarkoituksella) ja katson ihmisiä ohimennen silmiin -siis luontevissa tilanteissa. Vaikka olenkin menettänyt parhaan ystäväni alkoholille, minulle tapahtuu jotakin ystävällistä varsin usein. Ehkä jonain päivänä saan myös ystävän 🙂
Siinäpä hyvä ja aiheellinen kysymys, mistä löytäisi oikean ystävän? Vaikka olenkin aika nuori vielä, 24v, olen silti yksin. Tai en oikeastaan yksin, on minulla kavereita, hyvänpäivän tuttuja, jotka tulevat joskus käymään kahvilla, jos oikein kauniisti pyydän. Mutta kaipaisinkin sellaista tosiystävää, joka kuuntelisi huoliani ja joka puolestaan voisi kertoa omat huolensa minulle. Ja onhan minulla ollut sellaisia ystäviä. On muutamia vieläkin, he vain asuvat toisella puolella Suomea. Joten ei minulla oikeastaan valittamista ole, sellainen toivomus vain, että löytäisin täältä kotipaikkakunnaltani jonkun, johon luottaisin. Tietysti toivoisin löytäväni sen kumppanin myöskin tähän tavalliseen arkeen, ettei aina tarvitsisi tulla tyhjään ja hiljaiseen kotiin. En tiedä onko tämä edes koti, kämppä vain, jossa nyt satun asumaan. Yritän kyllä kovasti tehdä tästä kotia siivoamalla ja kauniilla koriste-esineillä. Imuri ja koriste-esineet vain eivät osaa vastata, vaikka kertoisinkin niille huoleni. Olen kerran seurustellut kunnolla, mutta sillä tarinalla ei ollut onnellista loppua. Jouduin psykiatriseen sairaalaan huonon vointini vuoksi ja mies totesi puhelimessa, ettei halua olla tällaisen hullun kanssa missään tekemisissä. Hän toki tiesi, että en voinut hyvin, mutta sairaalaan joutuminen oli hänelle liikaa. Minun on hänen ja joidenkin ystävieni takia, jotka ovat jättäneet, kun ovat kuulleet sairaalakäynneistäni, luottaa ihmisiin niin paljon, että kertoisin avoimesti itsestäni. Luotan kuitekin yhä uudestaan ja uudestaan. Haluan uskoa, että joskus vielä löytyy joku, joka ymmärtää eikä lähde pois, vaikka olenkin sairas. Halauksia teille muille yksinäisille 🌻🙂🌻
Tässä toinen, minä olen toivottoman yksinäinen ja kaikkien kauheuksien jälkeenkin tuntuu
että tämä yksinäisyys on se pahin asia.
Ja kaupungissa sitä eristäytyy vielä enemmän.
Yritän pitää yhteyttä ihmisiin ja silti en tapaa heitä..
Oli ihan suuri ihme että sain äskettäin käydä kylässä vanhan
tutun luona.
En siis haluaisi olla koko aikaa yksin!
Mites sinä ketjun aloittaja, kärsitkö paljon tästä asiasta?
Oletko yrittänyt saada muutosta aikaan?
Minulla on työ, jossa tapaan paljon ihmisiä, ja harrastuksiakin on enemmän kuin useimmilla tuntemillani ihmisillä. Luulenpa, että ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään itsetuhoisista ajatuksistani. Ei niitäkään toki ole kaiken aikaa, mutta ne liittyvät syvältä kumpuaviin hylätyksi tulemisen kokemuksiin, joilla on ikävä taipumus aktivoitua läheisissä ihmissuhteissa uudestaan ja silloin ns. mopo karkaa kokonaan käsistä.
En kaipaa ihmisiä sinänsä, niitähän kaupungissa riittää yli tarpeen. Kaipaan hyväksytyksi ja ymmärretyksi tulemisen kokemusta ja se on jo paljon vaikeampaa. Toisaalta olen kyllä huomannut, että pahaan oloonkin ihmiset tuovat tiettyä lievitystä.
Olen menettänyt lähiomaiseni vähän yli vuosi sitten ja taidanpa tehdä surutyötä vieläkin. Ei surulle ole mitään erityistä aikaa tai paikkaa, se pulpahtelee esiin mitä epäsopivimmissakin tilanteissa. Siitä eroon pääseminen vaatii vain aikaa, valtavasti aikaa.
Syyttelen mielessäni tosi paljon sekä itseäni että muita, samaan aikaan olen tuskallisen tietoinen ajatusteni negatiivisuudesta. Tästä muodostuu helposti vaikea kierre, joka katkeaa, kun ottaa hieman etäisyyttä paneutumalla kevyempiin tai erilaisiin asioihin.
Sain muuten viimein käsiini Mikko Rimmisen kirjan Nenäpäivä. Loistava tyyli, omaperäinen kieli. Mitä ajatuksia tuo kirja teissä muissa herätti? Voisitteko kuvitella rikkovanne omaa yksinäisyyttänne tunkeutumalla tutkimuksen varjolla toisten koteihin - vain saadaksenne jutella? Totaalinen eristäytyminen tuhoaa kenen tahansa mielenterveyden. Tässä romaanissa Irma on keksinyt äärimmäisen keinon, mutta eipä läheisyyteen ole oikoteitä. Ihmisiin tutustutaan vähitellen ja vain siinä tapauksessa, että he haluavat tutustua sinuun.