Yksinäisyys painaa sairaseläkeläisen arjessa. Lähes kaikki ihmiset ovat kaikonneet ympäriltä ja huomaa välillä puhuvansa seinille. Harva terve muutenkaan ymmärtää masentuneen kotkotuksia. Yritän harrastaa sen kun pystyn, mutta se tuntuu joskus vielää kurjemmalta kun näkee toisten kulkevan porukoissa ja itse harrastaa yksin.
Hei Sinulle🙂
Olet aivan oikeassa. Joka ei ole koskaan ollut oikeasti masentunut ei voi tajuta. Minulle sanoi eräs hoitajakin, jonka olisi luullut terveydenhuoltoalan ihmisenä ymmärtävän masennusta sairautena, että hän myöntää, että on todella vaikea ymmärtää, että masennus voi tehdä ihmisen sellaiseksi, ettei pääse sängystä ylös jne. Vähän yllätyin, ettei tuo hoitajakaan ymmärrä masennuksen mekanismia. Minä sitten hänelle selitin miten se on niin ja näin. Ja hoitaja kuunteli.
Saati sitten "tavalliset" ihmiset..ei ne tiedä mitä masennus on. Tai kuittavat, että "kaikkihan on joskus vähän väsyneitä", hah! Vähän eri asia.. Jos minä en olisi parisuhteessa ja puoliso ei ole vielä lähtenyt lätkimään, niin olisin tosi yksin. Masentuneena en kyllä edes halua olla tekemisissä paljon kenenkään kanssa.
Mitä sinulle nyt kuuluu?
Yksinäistä on minullakin. Vuodet on vierineet ja sitä on vaan huomannut, että ei ole enää kavereita. Puoliso on kyllä ja kaksi lasta. Silti elämä tuntuu monesti harmaalta sumulta. Toki minullakaan ei olisi aikaa kavereille kun kaikki mehut ja aika menee töissä käymiseen, lasten kasvatukseen ja arjen pyörittämiseen. Mitäpä sitä kavereilla tekee, kun eivät hekään meikäläistä kaipaa. Samapa tuo...