Joku samaniminen tuolla väitti, että on toivoa. Epäilen suuresti. Tämä on pitkän elämäni kurjin kesä. Herään joka yö näihin aikoihin itkemään. En jaksa enää. Tuonen lehto, öinen lehto, siell' on hieno hietakehto...

Desper ynnä muut.

Ei ole hääviä olla yksin. Minullakin on uskomattoman ihana ja kannustava, empaattinen psykoterapeutti. Hän on viime viikot minua kannatellut. Mutta missä ovat muut ihmiset? Minulla on kyllä joskus ollut paljonkin ystäviä. Masennukseni myötä (kestänyt nyt 3 vuotta, eikä ollut helppoa ennen sitäkään) osa on tuntunut merkillisesti katoavan ympäriltä.

Ongelmani on itse asiassa se, että samalla paikkakunnalla ei ole ystäviä. Onhan tietty puhelimet ja Facebookit, mutta ei se ole sama, kuin että oikeasti voisi viettää aikaa jonkun kanssa. Ihmisen nälkäni tuntuu olevan pohjaton. Olen luonteeltani iloinen ja sosiaalinen, mutta sen jälkeen kun sairastuin, en ole palautunut ennalleni. Alan jo luovuttaa sen suhteen. Tuskin minusta enää koskaan tulee sellaista, mikä olin.

Ajattelen kuolemaa todella paljon. Oikeastaan en tiedä, haluaisinko kuolla. Haluaisin vain lakata olemasta. Taidan vain olla liian synkkää seuraa kenellekään. Desperin viimeinen viesti kolahti. Mitä kuuluu? Oletko ok?

Hei Luminel! Hengissä ollaan. Tämä jakaminen kyllä helpottaa oloa jonkin verran, eikö totta? On se aika järkyttävää, että maapallo pursuaa ihmisiä, mutta kärsimme yksinäisyydestä. Ihminen tarvitsee kosketusta ja läheisyyttä siinä kuin ruokaa ja juomaa.
Epäilet, että sinusta ei enää tule entisenlaistasi. Jospa sinusta hyvän terapeutin avulla tuleekin "parempi" ja vahvempi kuin ennen? Varmaan vielä joskus löydät ystäviä, kun olet perusluonteeltasi iloinen ja sosiaalinen. Meidän ei kai pitäisi vakuutella itsellemme epäonnistuvamme, kun se ei kutenkaan ole varmaa. Teen sitä kyllä itsekin.
Minulla on ikää, ja on vaikea välttää katkeruutta, kun vasta iäkkäänä löysin hyvän terapeutin - yrittäessäni nuorena terapiaa sain osakseni karmeaa kohtelua. On kurjaa, kun ainoa elämä tuntuu menneen hukkaan. Koen asioiden selkiävän terapiassa, mutta aikani loppuu, on vaikea välttää paniikkia, ja pahan mielen torjunta on täyspäiväistä työtä. Olisin halunnut myös elää, iloita ja rakastaa enkä vain kärsiä ja selvitellä kärsimysteni syitä.
Sinnitellään taas.

Torjutuksi tuleminen aiheuttaa häpeää ja paniikkia. Hylkäämiskokemuksia ainakin minulla on monia. Terapeutti ei torju, mutta ajan loppuminen on ahdistavaa. Juuri, kun tuntee päässeensä lähelle toisen ihmisen turvaa ja ymmärrystä, aika loppuu. Minun ahdistukseni on usein lauennut juuri terapian loppupuolella. Käyn psykoterapiassa nyt toista vuotta. Ruoskin itseäni myös siitä, että olen niin pirun riippuvainen muista ihmisistä. Läheisyyden tarve on voimakas.

Luminel kirjoitti 14.6.2010 13:48

Torjutuksi tuleminen aiheuttaa häpeää ja paniikkia. Hylkäämiskokemuksia ainakin minulla on monia. Terapeutti ei torju, mutta ajan loppuminen on ahdistavaa. Juuri, kun tuntee päässeensä lähelle toisen ihmisen turvaa ja ymmärrystä, aika loppuu. Minun ahdistukseni on usein lauennut juuri terapian loppupuolella. Käyn psykoterapiassa nyt toista vuotta. Ruoskin itseäni myös siitä, että olen niin pirun riippuvainen muista ihmisistä. Läheisyyden tarve on voimakas.

Terapiatunti tuntuu tosiaan ahdistavan lyhyeltä. Mutta ne väliajatkin ovat minusta terapiaa, kaikenlaista kehkeytyy. Tosin ahdistusta riittää, mutta se vähenee hitaasti mutta varmasti. Vuosi-kaksi ei ole mitään, silloin vasta alkaa hyvässä lykyssä tapahtua. Kateissa oleva luottamus syntyy hitaasti. Älä hyvä Luminel ruoski itseäsi mistään! Riippuvuus ei ole sinun syytäsi. Opittuasi hitaasti mutta varmasti luottamaan, että sinua ei hylätä, et enää ole niin riippuvainen. Riippuvuushan johtuu hylkäämisen pelosta. Tottakai pitää roikkua ihmisessä, jonka pelkää häipyvän ja jättävän kuin nallin kalliolle (pelokas lapsikin ripustautuu vanhempaan). Kun on varma, ettei tuo ihminen jätä, uskaltautuu välillä kauemmaksikin. Istunnon loppuminen on erotilanne ja herättää sen hylkäämisen tunteen. Eikä ihminen koskaan ole täysin riippumaton. Näin kuvittelen.

Desper,

olet oikeassa. Minussa on sellainen vika, että minäkuvani on hirvittävän negatiivinen. Terapeutti yrittää parhaansa mukaan kaivaa minusta esiin niitä hyviä ominaisuuksia, joiden olemassaolosta olen itsekin tietoinen. Ne hyvät puoleni jäävät vain kovin helposti kaiken ahdistuksen varjoon.

Pitääkö ihmisen olla aina riippuvainen jostain...? Minä tulen alkoholistikodista, ja läheisriippuvuus ja turvattomuuden tunne ovat enemmän kuin tuttuja.

Terapeuttini on antanut minulle kaiken mahdollisen tuen; minulla on lupa tekstata tai sähköpostittaa hänelle, jos siltä tuntuu. Hän on myös monesti soittanut minulle vaikeina päivinä. Saamaani tukea ei voi mitata rahassa. Terapia on kallista, mutta varsinaisten tuntien lisäksi olen saanut kyllä paljon enemmän.

Ahdistukseni on ollut viime viikkoina rajua - kohtauksen aikana saatan vahingoittaa itseäni. Ja itseni ruoskimisessa (sanan kuvaannollisessa mielessä) on mestari. Vaadin itseltäni hirvittävän paljon, ja sittenkään se ei riitä. Olen tunnollinen ja samalla taiteilijaluonne, masennustaipumus tulee kaukaa lapsuudesta. Näitä jaksoja on ollut ennenkin, mutta tämä viimeinen kolme vuotta on ollut ihan helvettiä.

Desper, kertoisitko jotain itsestäsi? Käytkö töissä, miten saat päivät sujumaan, kun ahdistus on kovimmillaan?

Luminel, alussa oleva lauseesi on liikuttava: "Minussa on sellainen vika, että minäkuvani on hirvittävän negatiivinen." Soimaat itseäsi siitä, että soimaat itseäsi; negatiivinen minäkuvasi on negatiivisen minäkuvasi mukaan hyvin negatiivinen asia. Semmoista se on, tuttua! Sisäinen komentelija on hyvin ankara. Potkaisepa sitä komentelijaa p... ja käske kälppimään!
Irrotellaan pikkuhiljaa niitä soimauskerroksia! Annetaan ensin itsellemme anteeksi se monikerroksinen juttu, että moitimme itseämme huonoudesta, sitten loppujen lopuksi se huonous. Luminel, ole se pikkulapsi, joka jäi paitsi, lohduta sitä äläkä moiti. Ei sen tarvitse osata yhtään enempää kuin se osaa, itse asiassa ei mitään. Lohduta pikku Luminelia. Olen itse yrittänyt lohduttaa pikku Desperiä, silittänyt sen päätä, pitänyt kädestä ja itkenyt sen kanssa: voi sinua pikku Desper parka, miksi sinulle piti käydä näin, olit niin suloinen lapsi, miksi et saanut tarpeksi rakkautta, miksi jouduit tuntemaan huonommuutta ja pelkäämään, miksi elämäsi meni hukkaan... En ole huomannut, että näistä itsesääliharjoituksista olisi ollut haittaa kenellekään. Sisäinen komentelijakaan ei ole puuttunut asiaan.
Kysyit miten selviän ahdistuksen kanssa. En ole kai kovin ahdistunut, olen surullinen ja epätoivon partaalla. Ahdistus yksinäisyydestä iskee iltaisin ja öisin, mutta ei ole vielä henkeä vienyt. Sinä olet varmaan vielä nuori tai nuorehko, olosi paranee varmasti vuosien myötä terapiassa, älä pelkää. Minä olen ikäloppu eikä toivoa ole. (Taas perustelematon väite sisäiseltä tarkkailijalta...) Päivät kuluvat päätä käännellessä ja kattoon tuijottaessa.
Sinnittelemisiin!

Luin noita ”Luminelin” ja ”Desperin” aikaisempia tekstejä. Kukapa ei haluaisi ystäviä. Hyviä ystäviä. Sellaisia omansalaisia, ystäviä. Sellaisia, joille kelpaa sellaisena, kun on. Olen minä monesti miettinytkin, että miksi ystävyyssuhteet, kaverisuhteet vähenevät masennuksen myötä. Joistakin on ihan tyytyväinen, niiden päätyttyä. Joistakin on jäänyt karvas maku suuhun ja joistakin on ollut pakko luopua. Päästää irti. Eihän niitä suhteita yksipuolisesti voi kukaan pitää yllä. Oli minulla jokin ajatuksen jyvänenkin tässä tekstissä, mutta taisin hukata sen johonkin..

Hyvän ystävyyssuhteen luomiseen menee valtavasti panoksia. Luottamuksen pitää antaa kasvaa.

Joka tapauksessa me kaikki olemme täällä maapallolla yksin. Itse vastaamme elämästämme. Mutta siltikin, yhdessä. Miksi se on välillä niin vaikeaa olla yhdessä.

Masennuksen tai muun mielenterveysongelman myötä saattaa omata lisäksi persoonallisuushäiriön tai -häiriöitä (mikä ihana sana!)😉 ja näitä ei varmasti oikein edes näe itsessään. En tiedä. Eihän meistä kukaan kuitenkaan ole täydellinen. Ja sitten on myös paljon niitä, jotka kärvistelevät päivästä toiseen yhä kyynisempinä, eivätkö osaa edes hakea apua! Vaikka, kaikki menee päivästä toiseen päin metsää. Ei nähdä sitä, että itsessä olisi jokin vika. Sen vian pitää aina olla jossain ulkopuolella. Ei minussa.
😯🗯️😑❓

Olen 33-vuotias, en mikään teinityttö enää, mutta nuori toki. (Vaikkakin tämä kirottu sairaus on vanhentanut minua roimasti.) Annat hyviä ohjeita. Yritän terapeuttinikin ohjeiden mukaisesti katsoa pientä itseäni hellin silmin ja hyväksyvästi sen sijaan, että koko ajan ruoskisin ja tuomitsisin itseäni. Ei ole helppoa, ei. Minusta on tullut vastenmielisen kyyninen.

Desper, sanot, että et ole ahdistunut vaan surullinen. Eikö se pidemmän päälle ole juuri ahdistuneisuutta? Toivottomuuden tunne? Sillä toivoton sinä tunnut olevan. Miten niin olet menetetty tapaus? (Eikös sinullakin ole viisas ja ymmärtäväinen terapeutti?) Ikäkö sen ratkaisee? Minä olen kärsinyt eriasteisista masennuskausista esimurrosikäisestä lähtien, eli yli puolet elämästäni. Minua ei lohduta se, että sanot minulla olevan mahdollisuuksia, koska olen vielä nuori. Tätä on joka tapauksessa jatkunut liian pitkään. Tunnen olevani täydellisesti ansassa, josta ei pois pääse. Bdi-testissä sain taas juuri 40 pistettä, eli vakavaa on. 😯🗯️ Minulle on kokeiltu kahta eri masennuslääkettä, rauhoittavia, unilääkkeitä, psykoosilääkkeitä, vaikka mitä. Minullako on toivoa...? 😟

Hei Luminel! Kirjoitin varmaan ihan väärin, mutta tarkoitus oli hyvä, mielessä oli rohkaista nuorempaa ja raottaa niitä mahdollisuuksia, jotka itselleni ovat auenneet kovin myöhään.
En ole kysynyt diagnoosiani, kai siinä on kaikkea sekaisin, ahdistusta, masennusta ja mitä heitä on. Kuten sanoin, olen epätoivon partaalla, mutta (liian myöhäisiä...) valonpilkahduksia on joskus. Kyllä iälläkin on merkitystä, on hiukan toiveikkaampaa, jos odotettavissa oleva elinaika on esim. 50 vuotta kuin jos se on esim. 15 vuotta ja sekin vanhuuttta ja sairautta - ja takana koko elämän kestänyt masennus. Tsemppiä Sinulle!

Olen 51v. nuorekas nainen. Olen muuttanut yksin suureen kaupunkiin. Ei vanhempia, sukulaisia, välit siskon kanssa menneet. Vain yksi sukulaistyttö haluaa pitää yhteyttä.
😭
On kylläkin alkoholisoitunut miesystävä, jota näen pari kertaa vuodessa. Joskus olen tavanut hänen äitiänsä ja siskoansa.
Olen ollut osa-aika siistijänä, mutta nyt yllättäen lonkka tuli kipeeksi, enkä pääse oikein liikkumaan.
En ole kolmeen vuoteen voinut puhua kenellekään omista ongelmistani, iloistani
Olen välillä harrastanut ja käynyt kaikenlaisissa ilmaistapahtumissa.
Tuntuu kuin olisin vankilassa kun en pääse liikkumaan, eikä kukaan tule katsomaan.
Olen joka päivä mennyt ulos ja käynyt eri kaupunginosissa ja on ollut mukavaa kun on edes nähnyt paljon ihmisiä.😴.

Voi sinua. Miten jaksat päivästä toiseen? Kuulostaa tosi kurjalta, kun itsekin on yksinäinen olo, vaikka on sentään joitakin ihmisiä ympärillä. Ja työkaverit, vaikka aika harvalle voi kertoa omista murheistaan. Joskus on yksinäisempi joukossa kuin yksin.

Voimia

Kiitos kannustuksesta Hattivatti! Ajattelen aina että asiat voisi olla vielä huonommin ja mulla on paljon suunnitelmia mitä aion tehdä. Mulla ei ole töissäkään työkavereta kun työskentelen yksin. Mutta näen paljon asiakkaita, jotka kysyy jotain ja puhun vain mukavia asioita, mutta huolista en voi puhua. Olen harrastanut englantia ja atk:ta ja käynyt kaikenlaisissa tapahtumissa, mutta ei ole löytynyt samanhenkisiä ihmisiä.
Olen joskus asunut syrjäisessä paikassa maaseudulla ja pikku kaupungissa, jossa mahdollisuudet tavata muita ihmisiä ovat huonnommat kuin suuressa kaupungissa.

Mulla ei ole ollut kavereita oikeastaan kuin lapsena ja nuorena. Mutta poikakaveri on ollut melkein aina ja olen asunut avoliitossa 10v. Avomiehelle puhuin kaikenlaisia asiota, mutta me riideltiin paljon ja hän sanoi että mun pitäisi olla toisenlainen.
Silloin kun vanhemmat olivat elossa, vaikkakin sairaalahoidossa, niin elämässä oli iloa kun oli joku jolle voi edes kertoa omista iloista vaikkakin välit olivat vähän huonot ja riitaisat. Mutta olen tajunnut sen vasta jälkeenpäin.
Avomieheni soittelee mulle joskus, hän ei olisi halunut erota musta. Sen soitot ahdistaa mua, mutta kun ei ole muutakaan, niin olen jutellut hänen kanssa.

Nykyinen miesystävänikin soittelee mulle melkein joka ilta. Mutta ei koskaan voi tietää milloin hän on humalassa ja miten paljon. Alkoholi on asia, josta emme puhu.🙄

Jotain hyvääkin tähän elämään...
Mut valittiin opiskelemaan😀
Aloitan elokuussa, jos en töitä saa siihen mennessä. Toiveena olisi saada edes joku kaveri sieltä opiskelulinjalta.
Siihen asti luultavasti vietän yksinäistä aikaa.

Moi

Kiva kun tänne vielä jotkut jaksavat tälle palstalle kirjoitella tää palsta on vähän piilossa muiden aiheiden takia jotka ei kosketa mua ei millään enkä oo kokenut niitä ongelmia joita joillakin on ne vaikuttavat aika hankililta niin mä myös omatkin ongelmat ihan mahdottomaksi.Minulla on ollut tosi rankka loppukevät koulussa siellä kertyi ihan sikana hommia joita piti tehdä ja saada valmiiksi oli yksi tenttikin,ammattiosaamisen näyttö kaikki siinä samaa aikaan niin mä joudun tekemään osan hommista tekemään aika paljon yksinkin koulussa aina tuntien jälkeen loppupeleissä itsehän mä sinne aina vapaaehtoisesti syy siihen että miksi annoin enimmän aikaa näytön tekemiseen ja muihin sellaisiin ettei mua odottanut mikään paitsi postit,tiski-ja pyykkivuori niin ei se kauheesti houkuttanut mua sitten kun lähdin himaan niin tosiaan saatoin loppuillan datailla katsomalla mailit plus muut usemmiten mä rohadin sohvalle katsomaan jonkun ysin sarjan sen jälkeen vielä lukea jonkun pokkarin niin kauan kunnes nukahdin mä noudatin sitä rutiinia totuin siihen jotenkin mulle tuli siitä niin turvallinen ihan ok olo. Mutta usemmiten noissa rutiinien ohella tunsin itseni niin yksinäiseksi,väsyneeksi välillä jopa mua 😭 itketti ,harmitti kun en saanut puhuttua niistä asioista kenenkään kanssa välillä mulle tuli sellainen olo että koht iskee burn out mä en jaksa enään sitten olisin maikoille että tää tahti on liian kova mulle sen jakson lukkari oli tosiaan hyvin kiireellinen kyllä siinä se oma jaksaminen kyl tuli vastaan mutta mä loppupeleissä jaksoin sen suoritin ja tein tehtävät pitikin tehdä mutta suurin osa jäi kesken se harmitti ja otti päähän kun en saanut jatkaa eikä niitä voi tehdä himassa niiden töiden laatukin oli sen näköistä etten ollut kauhean tyytyväinenkään niihin.Pääasia että olen suorittanut ensimmäisen lukuvuoden ja vielä olisi toinen lukuvuosi kestettävä saa nähdä miten mä jaksan.

Mä tästä asiasta avaudun kuraattorille ei hän siihen mitään ihmeempää sanonut sitten kerroin hänelle että kuinka itseään ahdistaa tämä tilanne kun on lama ja kaikki paska meneillään itselleni ei siunautunut mitään kesäduunia,reissua ei yhtään mitään plus olen kirjoilla erään ammattikoulun opiskelijana jossa ei voi kesäopiskella eikä mitään se on todellakin perseestä mut minkäs teet ? Keskeneräisiä koulutehtäviä saa tehdä mut ei näyttöä ei yhtään niinpä mä oon puilla paljaalla,käyn sossun luukulla eikä mulla oo mitään asiaa työkkäriin sinnehän on aivan turha muijat siellä päätteltä sanois et sä mitään tukea saa ne ainoastaan tukee tänä keväänä valmistuneita nuoria sanssi-kortilla mitä vittu se höydyttää jos ei oteta duuniin ? Mulla on ollut joka ikinen kevät ollut ongelmia saada töitä viime kesänä vielä sain kesätyöprojektin kautta nyt on sekin kortti käytetty se vituttaa isolla V:lla sen tähden olen kyl menettänyt uskoni ja toivoni jopa itsetuntoni. Mä haluaisin tehcä töitä,pystyä maksamaan laskut,vuokra joskus elää sellaista ihan normaali arkea tavata kavereita joskus päästä treffeille tehdä ihan jotain muuta mitä en yleensä tee mieluiten jotain muuta kun se että homehdun nyt tällä hetkellä himassa datailemassa ja kirjoittamassa tätä viestiä. Ihmisen pitäisi kerran päivässä käydä ulkoilemassa mut paskat siitä jos ei mitään tekemistä siellä niin onko sinne ihan pakko edes ei jaksa mä en oo mikään ulkoilu enkä kuntoilu intoinen mut mä yritän repiä itseni pyörä tai kävely lenkille joskus kun jaksan mua on alkanut kyllästyttää se samainen kuntoilureitti ja se että törmään samoihin tuulipukuasuisiin avio/avopareihin sekös on mukavaa huomata etten ole ainoa joka tykkää lenkkeillä ei siinä mitään kaikille ihmisille on onneksi annettu liikkuma vapaus sitä mä yleensä teen viikonloppuisin joskus iltapäivisin itsekseni kuunnellen kännykän mp3 soitinta se on mulla yleensä ainakin toiminut joskus mä kuvaan matkan varrella jos huvittaa mitä mä muuten kulutan aikaani datailemalla,katsomalla telkkaa,lenkkeilemällä,kokkaamalla,joskus shoppaamalla ruokaa siinä se yleensä aikani kuluu näin mä kulutan aikaani nyt tämän juhannuksen ja kesälomakin.Joskus mä tapaan kavereita,joskus he tulevat kylään kotiini muuten mä oon yksin kaiken aikaa 24/7 noin 98 % viikossa ajasta olen yksin.