Heippa kaikille yksinäisen / yksinäisten palstan lukijat

ja jos asiat painaa mieltä ja tuntuu että seinät kaatuu päälle niin ei kannata jäädä yksin kotia asioita miettimään vaan menee esim kirjastoon , tapahtumiin , harrastuksiin jne missä liikkuu ihmisiä niin siellä voi jutella ihmisten kanssa ja saa vaikka minkälaista inspistä niin taas elämä helpottaa ja hiljakseen vaan päästään elämässä eteenpäin.
Ja ihmiselle olisi hyvä että olisi ystäviä / kavereita joille voisi ongelmia, murheita kertoa niin sillon asiat helpottaa kun toinen tukee toista.

Kaikille hurjan hyvää kevättä

Olen juuri löytänyt tämän palstan enkä oikein tiedä mihin tämä juttuni kuuluisi, mutta yksinäisen ihmisen ajatuksiahan nämä ovat.

Tällä hetkellä elämäni on ihan poskellaan; sairastelujen takia työpaikkani on vaarassa (29 vuotta työuraa), nuo sairastelut (perussairauksina krooninen rytmihäiriö ja kilpirauhasen vajaatoiminta), rahahuolet ja varsinkin yksinäisyys parisuhteessa. Lisäksi poikani on lääkkeiden sekakäyttäjä ja alkoholisti ja hänestä on päivittäin huoli. Sydän tuntuu pakahtuvan rinnassa eikä mistään saa apua. Tekisi mieli työntää pää pensaaseen ja unohtaa koko eläminen.

Kerron ensin vaikka tuosta poikani (tai aikuinen mieshän hän jo on) tilanteesta. Olen joutunut hänet yksin kasvattamaan, jo hänen nuoruusvuosinaan oli jatkuvasti ongelmia. Terveydenhuollosta ei apua löytynyt, ei pojalle eikä minullekaan. Sitten kun ikää tuli tarpeeksi, astui kuvaan mukaan alkoholi ja lääkkeet. Pojan isä ei välitä yhtään ja jopa oma sukuni on vihoissa minulle, kun näin on käynyt. Tänä päivänä tilanne on se, että poika on ollu jo tämän vuoden puolella ehkä kahdeksan kertaa (kukaan ei enää lukua osaa pitää) katkaisussa, pari kertaa psykiatrisella osastolla. Kerran hypättyään katolta tarkoituksenaan tappaa itsensä. Hän ei viranomaisten mukaan kuulu päihdehuollon eikä mielenterveyden piiriin. Eli nyt koko ajan pelkään, että koska se viimeinen puhelu tulee. Viesteissä mainitaan aina tuo toivomus kuolla.

Työtäni olen aina rakastanut. Viime vuosien organisaatiomuutokset ja siitä aiheutunut tarpeettomuuden tunne on saanut minut kuitenkin voimaan pahoin työpaikallakin. Nyt olin viime viikon sairauslomalla ja sitä ennen talvilomalla. Hetikö tuli töistäkin soitto, että minun pitää mennä tarkistukseen, jossa saadaan virallinen todistus työpaikalle, että sairaudet ovat oikeita. Eli pystynkö jatkamaan työssäni. Aikamoinen shokki, kun kuitenkin olen uhrannut suurimman osan elämästäni työlleni ja tehnyt sen omasta mielestäni vielä hyvin. En vain jotenkin "mahdu" tähän uuteen organisaatioon. Ei kyllä työnikään, koska se on sen verran hektistä, että siinä pitäisi saada tehdä itse nopeita päätöksiä, tietenkin talon arvoja kunnioittaen. Taloudellisesti pärjään hädin tuskin, siirtelen rahaa tililtä toiselle, ettei ulosottoon mitään ole joutunut. Sitä kun on yrittänyt parhaansa pitää tuota elintasoa lainarahoilla kunnossa.

Nykyään asun avoliitossa itseäni nuoremman miehen kanssa. Vaikeudet ovat suuret. Luulen kyllä, että hänen ikäisensä mies kuitenkin pitäisi jo olla henkisesti kypsä. Mutta ei kun ei. Noista edellä kirjoittamistani jutuista en voi täällä kotona koskaan puhua. Jos kyynelkin tirahtaa silmään, ulko-ovi paukahtaa. Niinpä joudun patoamaan kaiken sisääni. Kaverit ja kalja on asioita joista meillä keskustellaan. Ja aina samoja jutttuja kiroilujen kera. En ole häntä enää yrittänyt muuttaa, kun se on sama kun omaa päätänsä seinään hakkaisi. Tosin vieläkin toivon, että joskus saisi edes yhden rutistuksen, kannustavan sanan tai edes kukan. Näin kun ei ole tapahtunut kolmeen vuoteeen. Kuinka hyvältä tuntuisi kuulla vaikka että ´kyllä me tästä selvitään´. Vaan ei onnistu. Häneltä puuttuu täysint tunneäly. Rakastellessa hän ei edes hyväile minua ollenkaan, ainoa hellyyden osoitus on pusu huulille, jos sitäkään. Kaikesta huolimatta hän väittää rakastavansa. Tiedä häntä. Aika omituista käytöstä, jos aamulla lähtee lähikaupassa käymään ja palaa keskellä yötä kotiin. Kuitenkaan en usko, että hänellä naisseuraa olisi. Oli sellainen aikamiespoika jo tavatessamme. Nyt vaan kaksoisveli ja kaverit on parasta seuraa, vaikka sellaisesta elämästä eroon halusikin tavatessamme. Jos eivät ole paikalla, niin mies soittaa heille. Tää kuulostaa ihan sairaalta, mutta yks lauantai hän puhui puhelimessa melkein 10 h, veteli sätkää liesituulettimen alla, kaljageissi lattialla. Mä yksin sitten makuuhuoneessa. Siis tää kuuluu hänen tyyliinsä. Siis aina kalja, tupakka ja puhelin. Sit kun on pää tarpeeksi täys, niin lähikapakka kutsuu. Töissä hän kuitenkin käy. Siellä ei koskaan puhu kenellekään mitään. Kotiintullessa sitten haukkuu minulle joka tyypin sieltä.

Arvatkaapa minkälainen meidän mökkiloma oli. Jotenkin voisi ajatella että romanttinen kun on takka ja kaikki puitteet ok. Väärin ystäväiset. Mökki on miehen kotiseudulla ja tietenkin siellä oli tää kaksoisveli koko ajan ja sitten ne paikalliset kaverit. Ryypingit, huuto ja kiroilu oli sanoinkuvaamatonta. Eri käsitys ja toiveet oli mulla siitäkin lomasta. Näin se on aina ollu, mutta mä tyhmä meen joka kerta uudelleen lankaan ja uskon, että jotain voisi olla toisin. Niin sitten olin sielläkin yläkerrassa melkein koko loman ja katselin leffoja tietokoneelta ja luin. Mut otettiin esiin vain kun piti käydä miehen kotona. Siellä tarvittiin mukaan juttelijaa. Nää veljekset kun on vieraiden ja näköjään kotiväkensäkin aikana mykkiä. Aina tarvii olla se kaljapohjustus, että uskaltaa suunsa avata. Joku voisi sanoa, että miksi en lähtenyt esim. ulkoilemaan yksin. En vaan jaksanut. Masennus on niin kova, että yritin olla syömättä ja juomattakin ettei tarvinnut mennä alakerran kautta ulkovessaan.

Huomenna on edessä aamulla ensin lääkäri ja sitten töihin. Pelottaa niin kauheesti, että ei sormet tahdo näppäimillä pysyä. Tätä tää mun elämäni on ollut, taistelua yksin ja selvästi joku mielensairaus on vaanimassa. Olisipa edes joku joka ottaa kädestä kiinni. Sydän on ihan mykkyrällä.
Rauha

Rauha.
Tiedät varmasti jo sanomattakin, että miesystäväsi ei ole arvoisesi.
Kunpa sinusta löytyisi voimaa tunnustamaan se oikeasti itsellesi, niin että voisit aloittaa oman elämän. Helpommin sanottu kuin tehty. Tai juuri niistä ajatuksista tekoihin, se on vaikeaa.

Minä taas en ole mikään sanomaan kellekään yhtään mitään.

Olen yksinelävä ihminen. 32v. Yksinäinen. Aika turhaa tämä elämäni. Käyn töissä, omistan liudan eläimiä ja täytän tyhjiötä lukemalla ja katsomalla sarjoja ja elokuvia joista nautin. On minulla toki sosiaalista elämää. En vain saa siitä mitään oikein irti.

En ilmeisesti koskaan tule kokemaan äitiyden onnea ja surua. Enkä tiedä haluankokaan. ( Tätä valhetta hoen itselleni etten osaisi ahdistua asiasta joka päivä.) Viimeisetkin ei-raskaana olevat ystäväni ovat ilmoittaneet menevänsä naimisiin. Eiköhän heilläkin ole pian lapsia. Minä olen ainoa sinkku koko tässä poppoossa.

En sure sitä etten seurustele tai ole naimisissa. En halua vaan "jotain miestä". Mielummin olen yksin kuin surkeassa suhteessa, mutta tuntuu että olen jo mahdollisuuteni tainnut menettää, kun menetin tuon elämäni miehen. Olisi edes suhde, josta voisi miettiä onko se surkea. Olisi joku joka rakastaisi. Jolle voisi antaa rakkautta. Turhaa rutinaa jotenkin.

En vain olisi uskonut, että olen 32-vuotiaana näin surkea tapaus. Luulin joskus että tähän mennessä olisi omistusasunto, auto, perhe ja kasa lainaa. Mitään näistä ei ole. Ei edes autoa. Onneksi ei sentään lainaakaan. 😉 Ihan hyvin tulen toimeen enkä rahan perään ole koskaan ollutkaan.
Mutta miten tässä kävi näin. Mihin se kaikki aika katosi, mihin se kaikki onnellisuus?

Miten olen näin yksin?
Kaikista eniten pelkään sitä, että kymmenen vuoden päästä mietin samaa asiaa.

Tiedän jo: pitää muuttaa elämän suunta jos ei halua miettiä samaa kymmenen vuoden päästä. Mutta.. Siis.. Miten?.. Mitä ihmettä pitää tapahtua etten tunne oloani näin yksinäiseksi. Yksinolo ei ole koskaan sinänsä ollut ongelma. En tarvitse koko ajan ihmisiä ympärilleni.. Mutta nyt taidan ihan oikeasti olla yksinäinen.

Piti vielä sanomani että olen eronnut siis 3v sitten.

Voi helvata tätä elämääni.

Yksinäinen minäkin. Menetin mieheni joulukuussa 2009. Mieheni oli vain 37v kuollessaan. Jäin yksin 3 lapsen kanssa. Minulla on ystäviä, mutta yksinäisyys silti on raastava. Rako ystäviemme välille on kasvanut kuten pelkäsin. Sillä heillä on perheet, ystävät ja menonsa. EI kukaan jaksa katsoa masentunutta, tuskissaan olevaa ihmistä.

Olen aina ollut yksinäinen ystävistä huolimatta, se on ehkäpä ollut enemmän sellaista pintapuolista, silloin aikaisemmin. Nykyisten ystävien kanssa olemme olleet tiivisti yhteyksissä ennen tapahtunutta. ☹️

Minkäs teet, tällaiseksi kait minun elämäni on sitten tarkoitettu...😭

Kävin lukemassa tätä palstaa eteenpäin ajattelin mitäs tälle kuuluu ? Että onko kellään asiaa tänne mulla on ainakin mietteitta yksinäisyydestä mä en sitä joka päivä ajattele nyt on usemmiten en ole siitä asiasta valittanut mut kyllä se vielä edelleen tuolla päässäni pyörii ☹️ usemmiten nukkumaan mennessäni,leffoja katsellessani,yksin kävelyllä katson uutta puhelintani mietin että kenelle soittelisin sitten kun soittelen niin ei kukaan itse niin totean todella tylsää että törkeää kun ei viitsi noteerata viestiin enhän mä heille ihan joka päivä soittele mut ilmeisesti liikaa tai jotain mut kun en tiedä miks kun mun joskus sellainen fiilis että lähteä johonkin ja tehdä jotain saada kaverin messiin mut se ei onnistu KOSKAAN IKINÄ ainakin musta tuntuu siltä usemmiten aina saan tottua siihen pettymykseen etten ole ihmisenä kovin ihmeellinen.

Joskus musta on kiva mennä käymään yhdellä talolla hengaamassa ilman mitään ihmeempää tarkoitusta todellinen syy on se etten jaksa olla yksin enkä mä halua olla yksin ellen mä sitten tee jotain duunia joka vaatii äärimmäistä keskittymistä kuten esim. tenttiin lukeminen muuten silti mä elän vaikka tosin tiedostan sen että moni olisi mun tilanteessa tehnyt toisin usemmiten aina ihmettelen kuinka mä jaksan tätä päivästä toiseen kuukaudesta toiseen vuodesta toiseen ????!! siihenkään en löydä oikein sopivaa vastausta ehkä sen tiedän joskus mul on mielessäni kytenyt sellainen ajatus et minkälaista elämä olisi epätodennäköistä jos mä seurustelisin jonkun jätkän kanssa ja muuttaisin sen kanssa joskus yhteen niin mun elämä olisi aivan toisenlainen mitä nykyään se muuttaisi todella paljon se olisi radikaalisin ja räjäyttävin asia niin mä tekisin varmaan ihan jotain muuta joskus kun on olen kavereiden kanssa ne ottavat sen joskus puheeksi ilman että olisin itse maininnut koko asiasta he arvostelevat mun tekemisiä elämääni ne joiden olen jutellut ei kukaan ei tunnu ymmärtävän miksi mä teen tätä miks mä asun yksin bla,bla,blaa mä oon vaan tullut siihen tulokseen että mitä se muille kuuluu ? ketä kiinnostaa mitä teen ? niin kauan en häiritse enkä tee mitään mikä vaikuttaisi muhun joskus mietin mitäköhän naapuristo musta oikein ajattelee musta ihan oon ollut silleen jos kukaan ei halua jutella vittu väkisin ei sitten.

Kyllä se aurinko joskus paistaa risukasaan
se mihin risukasaan?
Ja vi_t mitä tuo sanonta edes tarkoittaa ei käytänössä yhtään mitään
se on vaan sanonta en halua mitenkään tätä kenellekään erityisesti viljellä

Niin,yksinäisyys on paha.
Olisi kivaa jos olis joku jolle soittaa,muuten vaan.Tai olis joku jonka kanssa tehdä jotain. Ikä ei taida parantaa asiaa,päinvastoin.
Minusta tuntuu niin vaikealta luoda suhde johonkin uuteen ihmiseen.Miten se tehdään?
Siksi minä kai tänne kirjautuin🙂 jos täällä ymmärrettäs...

Hei, Rauha2!

Joo, kyllä on maailma eriskummallisia pariskuntia täynnä. Siltä minusta tuntui, kun luin tekstiäsi. Miksi ihmiset ovat mieluummin huonossa suhteessa, kuin yksin? Sitä en ymmärrä. Jokaisen pitäisi mielestäni ensin pärjätä omillaan ja sitten vasta aloittaa suhde. Muutenhan suhde on jonkinlainen hyöty sellainen. Tokihan suhde on aina hyötysuhde. Otetaan ja annetaan, mutta kun se on enemmän ottamista, kun antamista, on jotain pahasti vialla.

Tuskin niitä ideaali liittojakaan oikeasti on. On monesti ne kulissit. Mutta jonkinlainen yhdenvertaisuus tulisi mielestäni liitossa, kun liitossa vallita.

Minäkin olen tuntenut itseni yksinäiseksi ja masentuneeksi ja pahaolo on ollut monesti mukana viime päivinä. Olen ollut varmasti liikaa sisällä, neljän seinän välissä.

Poikasi on aikuinen ihminen, kuten itse sanot. Jokainen aikuinen on vastuussa omasta itsestään. Ensisijaisesti vain ja ainoastaan omasta itsestään. Kun kerrot, että hän ei viranomaisten mukaan kuulu päihdehuollon eikä mielenterveyden piiriin. Tulee mieleeni, että hän ei varmastikaan sitoudu kumpaankaan hoitoon ja kenties tästä syystä ei kuulu kumpaisenkaan piiriin. On varmasti pojalle kova pala, että oma isä ei halua olla tekemisissä / ei välitä.

Sitä en ymmärrä miksi kannat sitä toista aikuista riippakiveä rinnallasi? Onko sinun elämässäsi alkoholi näytellyt aina jotain osaa, joten olet tyytynyt katselemaan kännistä porukkaa?

Toivottavasti saat apua ja saat vietyä omaa elämääsi parempaan suuntaan.

Muidenkaan en toivo tyytyvän "johonkin suhteeseen" tai "toiseksi parhaaseen". Jokaiselle on toki joku tuolla jossain, mutta eikö olisi paljon parempaa, että se olisi sellainen, josta todella välittää, joka todella välittää, joka ja jolle on helppoa näyttää välittämistään. Ehyt pitää ensin itse kuitenkin olla, että jaksaa ja on varmis uuteen suhteeseen. Niin ehyt, että ymmärtää mikä on elämässä hyvää ja mikä huonoa.

Minuakin on alkanut vaivaamaan tämä yksinäisyys vähän tavallista enemmän viime aikoina. Kirjoitin tuohon J88:n seksittömyyttä käsittelevään ketjuun lisää ajatuksiani seksistä, parisuhteesta ja muusta sellaisesta tauhkasta. Yksinäisyys on aivan uskomaatoman raskasta silloin, kun sinulla ei ole mitään, ei yhtikäs mitään. Ei kavereita, ei sosiaalista elämää ja päiväkausia saattaa mennä, että en puhu kellekään. Parhaimpanakin päivänä saatana sanoa vaimean hein kassahenkilölle, mutta ei silloinkaan oikein hurjasta kanssakäymisestä voida puhua. Minä haluaisin, että minulla olisi kavereita, minä haluaisin, että minulla olisi kännykässä ihmisten numeroita, mutta ei tällä menolla kännykkään tule mitään muuta kuin pölyä. Minä kun en viitsi mitään profiilia itsestäni tehdä johonkin Facebookiin tai mihinkään muuhun typerään sosiaalisen mediaan. Eivätkä baaritkaan minulle kodilta tunnu. Niin, no enhän minä uskalla puhua ihmisillekään, elleivät ne ota minuun yhteyttä, joten ihan samapa kai se. Kaiken pahan lisäksi minä tiedosta sen, että olen varsin hankala ihminen, joten eipä sekään pahemmin omaa sosiaalista asemaani kohota.

Yritän olla tämän kaiken suhteen optimisti, mutta joskus se tuntuu niin jumalattoman vaikealta. Onneksi sentään serkkuni tulee huomenna, joten ehkäpä jonkinlaista sosiaalista elämää voin teeskennellä omaavani. Eli ei tämä nyt niin synkältä näytä, vaikka kuinka tässä märehtisi. Aina ei voi voittaa, mutta aina voi yrittää päästä kakkoseksi.

Tew ihanaa että serkkusi tulee piristämään. 🙂

Olen tullut siihen tulokseen, että yksinoloni on osittain, ellei jopa kokonaan, loppujen lopuksi oma valintani.

Viihdyn yksin (yleensä). Olisi mahdollisuus kutsua erinäisiä tuttuja kylään, mutta en jostain syystä tee sitä kuin hyvin harvoin. Ilmeisesti kyse on siitä, että pitäisi olla juuri tietynlainen ihminen, jonka seuraa ilman en voi olla.. Sellainen ihminen minulla oli. Mutta hänet menetin.

Olen alkanut tapailla yhtä miestä. Hän on kovin kiltti, huomaavainen ja ihana. En oikein tiedä tosin, onko minulla tunteita häntä kohtaan, vai sekoitanko kiltteyden (sen kuinka kauniisti hän minua kohtelee) ja ihastumisen keskenään. Hankalaa. Hänelle ei viitsi kauheasti tässä vaiheessa raottaa sekopäisen mieleni verhoja.

En oikeastaan kaipaa hänenkään seuraansa. Ei ole olo, että minun on pakko saada tavata häntä. Sitä tunnetta kaipaan aivan hirmuisesti, sitä ettei voi elää ilman toista, jokainen sekunti ilman häntä on tuskaa..
Ehkä rakkauden ei muka kuulukaan tässä iässä olla sellaista.
Mikä pettymys.
En usko edes tuohon. Henkilö vaan ei saa sydäntäni tykyttämään. Miksi se oli niin vaikea myöntää.

Aloin kelata sitä aikaa, kun olin lapsi. Viihdyin hirmuisen hyvin pitkiä aikoja itsekseni. Kaverit tulivat kylään kun heillä oli tylsää. Aina itse asiassa.. On ollut se yksi ja paras kaveri yli muiden, enkä ole kaivannut kuin yhden ihmisen seuraa kerrallaan. Se yksi hyvä ystävä.. Muuta en tarvitse. Nyt kun ei ole sellaista ihmistä, olen ilmeisesti siksi yksinäinen.
Ja mitä enemmän olen yksin, sitä vaikeampaa se on. Ottaa puhelin käteen ja kuulostella onko minulla ylipäätään enää tuttujakaan.

Miehestä vielä..
Onkohan se sittenkin joku oma suojamuuri, joka estää ihastumasta, jos sattuu uudestaan. En tiedä. Ehkä minun on parempi yksin. Kaikki on menetetty jo muutenkin.

Kiitos niille, jotka lukivat viestini ja kommentoivat. Kiva tulla huomioiduksi. Kertoilen tässä vielä lisää ja vastailen kysymyksiin.

Tiedän, että turhaan olen parisuhteessa, mikä ei toimi. Ei vaan nyt voimat riitä irrottautumiseen. Olemme olleet yhdessä kolme vuotta ja sitä ennen oli vajaan vuoden suhde, joka tuntui toimivan ja olin oikeasti rakastunut.

Tietenkin tässä mies osoittautui ketkuksi. Oli täällä paikkakunnallani opiskelemassa ja itse kotoisin monen sadan kilometrin päästä. Ihmettelin että miksi suhteemme piti salata (emme siis liikkuneet yhdessä ihmisten ilmoilla) aikuisia kun kuitenkin olemme, kunnes sitten tietenkin paljastui, että siellä kotipaikkakunnalla oli tuleva avokumppani odottamassa. Pelkäsi, että joku yhteisistä ympyröistämme ehkä kertoisi. Eli se sitten siitä. Itse olin kyllä todella rakastunut, luulin löytäneeni toisen puoliskoni. Että sellaista.

Tavallaan tätä nykyistä juttua voisi kutsua "laastarisuhteeksi". Väärin perustein toista kohtaan hänet valitsin. Alussa meillä olikin hauskaa (oli kesä ja kaverita ja rahaa), oli niin mukavaa kun ei aina tarvinnut kulkea yksin joka paikkaan, tuli pariskuntatuttuja (olin ollut viitisen vuotta täysin yksin, ei yksinäistä naista niin helpolla kutsuta esim. mökkeilemään), ostimme myös auton (minulla ei korttia, laina otettiin minun nimiini) ja se antoi mahdollisuuden liikkua ja käydä paikoissa mihin ennen ei olllut mahdollisuutta. Esimerkiksi kesällä vaikka iltauinnilla. Tämmösiä pikkujuttuja, mitä ennen ei ollut. Suhteen edetessä arki tietenkin astui mukaan kuvioihin, ei elämä voi olla pelkkää huvia.

Tunsin myös saavani fyysistä suojaa; ei tarvinnut enää pelätä pojan agressiivisia vierailuja ja oven takana räyhäämisiä; pelottavia tilanteita. Alussa luulin myös saavani henkisen yhteyden, koskase oli ollut niin vahva edellisessä suhteessani, mutta kaikkihan me olemme erilaisia, olisi pitänyt tämäkin tajuata. Vieläkin koen tämän nykyiseni turvana fyysisesti, vaikka päivittäinen yhteiselo onkin vaikeaa.

Ehkä syy voi olla minussakin, ennen iloisesta ihmisestä on tullut väsynyt, haluton ja masentunut. Ei huvita yhtään mikään. Tosin jos huvittaa, niin aika nopeasti minut sieltä iloisuudesta pudotetaan maan pinnalle. Kumppani onkin sanonut, että tietää asiat jotka loukkaavat minua ja tekee niitä tahallaan, voisin sanoa kyllä samoin hänestä. Tosin yritän välttää niitä, koska sovussa on paljon mukavampi olla, vaikka sitten mykkänäkin. Välillä kyllä tuntuu, että me ihan oikeesti ällötään toisiamme.

Summa summarum, ei olla sopivia toisillemme. Pakko kuitenkin saada ennen eroa kaikki raha-asiat, työasiat, terveys ym. kuntoon. On helpompi lähteä selvittelemään tilannetta kun asiat on tunnustanut itselleen. Se pitää vielä mainita, että kumppanini inhoaa poikaani, ei koskaan kysy, että onko pojalla kaikki ok. Parasta olla puhumatta hänestä ollenkaan. En ole häneltä koskaan vaatinutkaan näiden vaikeuksien jakamista, ainoastaan tukea, vaikka siis sitä kädestä pitämistä. Mikä on aivan ylivoimaista. Ei aina tarvitse sanoakaan mitään, välillä on parempi että onkin ihan hiljaa. On vaan siinä lähellä.

Poika on aikuinen, mutta käytökseltään (ei älyltään, on todettu keskitasoa älykkäämmäksi) lapsen tasolla. Ei vastuuta mistään, ei välitä mistään ym. Nytkään en tiedä että onko elossa vai kuollut.

Totta on, että hänellä ei ole pitkäjänteisyyttä hoitoihin, ei mielenterveys-, eikä päihdepuolen. Ennen täysi-ikäisyyttä kyllä todettiin moniakin psykiatria vaativia sairauksia, mutta kun alkoholi tuli kuvaan mukaan, niin sitten ei enää haluta selvittää, että miksi jeppe juo.

Juohan se ja vetää kaksin käsin niitä lääkkeitään. Koko ajan yrittää tuhota ja tappaa itseään katoilta hyppimällä ja lääkkeiden yliannostuksilla. Mutta kun Suomessa ei tunneta pakkohoitoa. Eli sitä ei käytetä, vaikka laissa on selvästi, että ihminen voidaan ottaa pakkohoitoon, mikäli on vaarallinen itselleen tai toisille.

Pojastani voi sanoa kyllä molempia. Selvänä ollessaan hän on niin hyvä puhuja ja miellyttävä, että ehkä sen takia hoitoa ei järjesty. Tai sitten kaikki ovat jo menettänyt toivonsa. Täällä päin poliisit kuulema juovat leivoskahvit kun yksi "narkkari" poistuu kuvioista.

Töissä olen yrittänyt jaksaa, kävin jo terveydenhoitajan puheilla tässä työkuntokartoituksessa. Lääkärissä käynti on vielä edessä. Omasta mielestäni tässä pari viikkoa on mennyt ihan kivasti. Tosin jostan syystä (kilpirauhasesta?) joka kk saan parin päivän kuumepiikin. Olen ihan jäässä luihin ja ytimiin. Nyt kun olen päässyt kyydillä töihin, olen voinut sairastaa täällä kuumetautini. Sillon kun joudun kävelemään, en uskalla lähteä liikkeelle sydänvian takia. Tätä nyt siis selvitetään, että mitä pitäisi tehdä. Työ on kuitenkin omassa tapauksessani terapiaa toimiessaan. Toivottavasti kaikki ratkeaa osapuolia tyydyttävästi.

Tätä kirjoittaessani sain pojaltani viestin. Heti on helpompi hengittää. Viikkoon en ole hänestä kuullut (facebook). Eli viikonloppuna voi rauhoittua. Mennä vaikka kiikaroimaan kotkia ja paistamaan makkaraa 🙂. Sitten on vielä "parempi viikonloppu", eli ei ole rahaa plakkarissa eikä siten kotiin ilmesty sitä kaljageissiäkään, jees.

Elämä koostuu pienistä iloista 🙂.

Rauha

Hei, Rauha2!

Valitettavaa, että miehet elämässäsi ovat osoittautuneet ketkuiksi. Jokaisesta suhteesta kai kuitenkin jotain oppii ja olet itsekin huomannut, että olet valintasi nykyisen kanssa tehnyt väärin perustein. Minä en henkilökohtaisesti ymmärrä laastarisuhteita. Ei. Nyt kun mietin, niin todellisuudessa onhan minullakin tavallaan ollut sellainen nuoruudessani. Valitettavasti se suhde vielä venyi ja paukkui oikein olan takaa. Olin siihen aikaa, niin nuori, etten oikein elämästä mitään tiennyt, enkä edes kunnolla tajunnut missä mentiin. Mietin sitä monesti näin vanhempana, että miksi oikein rupesin ja pysyin sellaisessa suhteessa niinkin kauan. Tunteet eivät olleet oikein, eivät oikeanlaiset. Oli liikaa pelkoa yksin joutumisesta ja yksin jäämisestä. Ehkä siksikin en nyt kasvettuani ymmärrä suhteita, joissa ollaan vain suhteen vuoksi. Ne kun tuppaavat olemaan enemmän kuluttavia, kuin kasvattavia ja kehittyviä.

Ymmärrän, että omassa tilanteessasi pyrit katsomaan kokonaistilannetta enemmän, kuin suhteen purkamista. Olet jo tunnustanut paljon itsellesi, eli suunta on hyvä.

Olen usein miettinyt miten helppoa ihmisen on joutua poikasi kaltaiseen tilanteeseen. Tippua kaikista tukitoimista, tukiverkoista ja jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle. Se on pelottavaa. Useimmitenhan tulee ensin masennus/mielenterveysongelmat ja sitten alkoholi. Yhteiskunnassamme miesten on ehkäpä jopa helpompi alkoholisoitua, kuin naisten. Miehet kuitenkin kertovat tunteistaan vähemmin, kuin naiset. Eivät tuo tunteitansa julki silloin, kun se olisi niin tärkeää loppuelämää ajatellen. Toki meissä kaikista naisista ja miehistä on kovin erilaisia luonteita. Kauheaa edes kuvitella, tuollaisia leivoskahveja! 😑❓ Toivottavasti se ei ole totta!

Hyvä, että elämäsi menee eteenpäin terveydenhuollon osalta. Ilmeisesti kilpirauhasessasi on jotain vikaa. Tuo lause kirjoituksessasi jäi epämääräiseksi. Kilpirauhanenhan vaikuttaa monelta osin myös mielialaan.

Itse otin tässä jo toisen ahdistuspillerin. Onneksi pystyin keskittittämään ajatukseni johonkin edes vähäksi ajaksi vastatessani tähän sinun kirjoitukseesi. Tänään voin huonosti. Huomenna voin olla paljon paremmassa kunnossa. Koskaan ei oikein pysty etukäteen ennustamaan. Tämä on aika kuluttavaa.

On harmillista, että poikasi ei ole saanut apua silloin, kun hän on sitä eniten tarvinnut.☹️ Toivottavasti hänen elämänsä jollain ihmeellisellä tavalla kääntäisi suuntaansa.

Elämä tosiaan koostuu pienistä iloista!
Mukavaa viikonloppua sinne ja voimia arkeesi! 🙂👍

Miten saatte päivänne kulumaan? Mitä teette te, jotka olette päivät pitkät kotona eri syistä? Kertokaa vaikka yhden päivänne ohjelma meille muille.

Olen aloittanut tämän palstan joskus tammikuussa ja olen aivan ihmeissäni, sillä lähes 5000 lukijaa on tämä aloitus vetänyt.

Mitä kivaa teille on tapahtunut tammikuun jälkeen, onko elämä jotenkin muuttunut teillä?

Minulla ei mikään ole muuttunut, mutta kesä tulee. On ihanaa kun ei enää ole niin pimeää, tänään taitaa olla aikamoinen tuuli.

Kannan huolta mitä oudoimmista asioista ja ehkä ne ovat mielenterveyden järkkymisen oireita. Kannan huolta siitä, että minulle on käynyt raskaaksi hoitaa omaa ruokailua - en millään jaksaisi käydä kaupassa, jossa käyn fillarilla runsaan 2 km päässä. En millään jaksaisi mennä suihkuun ja huolehtia asuntoni siisteydestä ja pyykinpesusta. Kaikki lipsuu. Etsiskelen nettipalstoja jonne kirjoittaa, mutta en oikein löydä mitään mielenkiintoisia. Pidän itse blogia arasta aiheesta ja jotain lähes 3000 henkilöä on eksynyt sinne katsomaan profiiliani, joten yritän aina välillä kirjoitella sinne jotakin. Mutta olen nyt pitänyt blogia melkein puolitoista vuotta ja tuntuu siltä kuin olisin asiassani kaiken sanonut eikä uutta aihetta kirjoittamiseen oikein löydy.

Joku viikko sitten menin kirkon Äiti Teresa ryhmään ja aloin kutoa lappuja Äiti Teresa filttejä varten. Muutkin kuin kirkon piirit taitavat tehdä noita filttejä, esim. SPR tai Martat - ehkä - ja ottavat vastaan valmiiksi kudottuja lappuja. Ja voihan koko filtin tehdä itse. Mutta ainakin minä sain kirkolta lankaa, joten ei tarvinnut tehdä sijoitusta. Googlettamalla löytyy jonkinlaisia ohjeita noita peittoja varten. Yhden lapun koko 18 cm x 18 cm ja kudotaan vaan suoraan kulmasta kulmaan. Mittaa on helpointa ottaa kun kutoo kulmasta kulmaan. Langassa tulisi olla muistaakseni ainakin 50 % villaa tai miten se nyt oli. Jos haluat alkaa kutoa niin annan tässä palstalla mielelläni tarkempia ohjeita. Pyydä vain!

Telkkaria tulee katsottua aika paljon, vaikka sieltä tulee pelkkää roskaa ja hömppää, mutta kun ei ole muutakaan. Ajattelisivat vähän meitä kotona olevia kun laittavat ohjelmia. Tarvitsisimme kunnon ohjelmia näin päivisin. Nyt loppu se ohjelma Antiikkia ja arvoituksiakin. Tuleekohan koskaan takaisin? Kuulin jostakin, että pääosan esittäjä on ollut oikeasti sairas ja olisi kuollut jokin aika sitten.

Kyllä on ihanaa kun aurinko paistaa. Minäkin innostuin lähtemään ostamaan farkkuja viime lauantaina kun ilma oli silloinkin aurinkoinen. Tällä kertaa oli tosi vaikea löytää housuja. Kokeilin varmaan useita kymmeniä ja luulis nyt että Sokokselta tai Stockalta olisi jotain löytynyt. Lopulta päädyin Henkkamaukkaan ja sain sieltä yhdet nuorisohousut just alle 30 eurolla. Mutta farkkujen suhteen tilanne on tosi surkea ja sellaisiahan tässä arkena tarvitsee.

Miten te saatte päivänne kulumaan? Minulla on todella vaikeaa saada aikaa kulumaan ja rupattelisin mielelläni enemmänkin täällä palstoilla, jos muutkin osallistuvat kirjoittamalla. Ihan kiva on lukea teidän juttujanne silloinkin kun sisältö ei ole mitään ruutia. Mutta kuka voisi olla ruudinkeksijä näillä palstoilla aina. Tämä yksinäisen / yksinäisten palsta on avattu juuri arkista rupattelua varten eikä tartte olla mitään ihmeellisyyksiä, kummallisuuksia tai mielenterveysongelmia mistä tänne kirjoittelee. Kunhan rupattelette mitä mieleen juolahtaa. Kiva, että lukijoita on jo ollut noin lähes 5000. Se kertoo siitä, että tällaiselle palstalle on tarvetta. Olisi kiva jos palsta kulkisi oikein realiajassa, mutta niin ei täällä toimi vaan moderaattori tarkastaa ensin kaiken.

Oletteko muuten käyneet kaupassa. Mun kämpis kävi ja kertoi, että hyllyt ovat aika tyhjät...lakon seuraustako se nyt sitten on...

Tervehdys vaan kaikille.

Itsekin ajattelin kirjoittaa jotain tänne. Olen 25v mies. Itse kärsin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä (rajatila) ja lukuisten muiden häiriöiden piirteistä.
Sain diagnoosin tämän vuoden alussa.

Pahoittelut, jos tämä sepustukseni on hieman liian rönsyilevää tähän viestiketjuun.
Muutenkin tämä saattaa olla hieman liian pitkä tarina, että sitä jaksaisi lukea. Pahoittelut siitä.

Minulla ei ole ystäviä, ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Tyttöystävä minulla oli muutaman kuukauden, mutta hän jätti minut viime vuoden lopulla. Ihastun erittäin helposti naispuolisiin henkilöhin. Pelkkä hymy riittää siihen. En ole itse mitenkään komea, vain poikamaisen söpö hyvänä päivänä.

Ulos meneminen on minulle aina suuri haaste ja tarvitsenkin sen valmistelemiseen hyvänä päivänä aina vähintään pari tuntia. Jokainen hiuskiehkura täytyy olla oikealla tavalla ja kaikki ilmeet harjoitella peilin edessä valmiiksi, jos niitä jostain syystä vaikka joutuisi käyttämään. Huonona päivänä en pääse ulos. Postilaatikolla minulla on tapana käydä ainakin kerran kahdessa viikossa, muuten se tulee liian täyteen.

Teen vaihtelevasti vartijan töitä. Lähinnä yövuoroja, jottei tarvitse tavata muita ihmisiä niin paljoa. Inhoan yövuoroa. En haluaisi olla yksin. Viihdyn tuttujen ihmisten seurassa, mutta vieraiden ihmisten seurassa en. Stressaan erittäin paljon aina tavatessani uusia ihmisiä. Käyn jatkuvasti suurilla kierroksilla ollessani ihmisten ilmoilla, olen hyperaktiivinen ja kiinnitän kaikkiin pienimpiinkin yksityiskohtiin paljon huomiota.
En osaa ottaa rennosti.

Nyt olen pari viikkoa vielä vapaalla ennen kuin alkaa taas työrupeama. Tarkoitus olisi olla koko kesä töissä. Olen kaikki kesät aina töissä, vaikka en oikeastaan haluaisi.
En edes pidä vartijan työstä, se ei koskaan ole tuntunut omalta alalta. Syksyllä olisi tarkoitus aloittaa terveydenhoitoalan opinnot.

Voisin kirjoittaa vaikka, kuinka paljon ongelmistani, mutta teen sen sitten johonkin toiseen viestiketjuun. Tämä oli vain pieni esittely.

Aamulla herätessäni teen useimmiten aamupuuron ja kahvia. Niiden jälkeen teen aamuvoimistelut, punnerrukset, vatsalihakset yms. Kaiken aikaa asunnossani soi musiikki, lähinnä death/doom metalli. Rakastan musiikkia. Joskus käyn aamulenkillä, tarkoitus olisi aloittaa taas säännöllinen lenkkeily, mutta en vielä ole saanut sitä aikaiseksi.

Ongelma lenkkeilyn suhteen on se, että mielestäni näytän hölmöltä juostessani. Ulkonäkö on minulle erittäin tärkeää. Teen kaiken sen perusteella miltä se näyttää tai kuulostaa, tai minkälaisia mielikuvia se muissa ihmisissä mahdollisesti aikaansaa.
En pysty pukeutumaan muihin kuin merkkivaatteisiin. Se on fyysisesti mahdotonta.
Se johtuu traumoista, joita sain nuorena.

Aamuvoimistelun jälkeen ajattelen useimmiten, kuinka hienoa olisi mennä tänään ulos. Varsinkin jos ulkona tosiaankin on hieno päivä. Tosin itse pidän sateesta, syksystä ja talvesta yhtä paljon kuin kesästäkin, joten mielestäni ulkona useimmiten on hieno ilma.
Useimmiten en kuitenkaan pääse ulos.

Aamun ja aamupäivän käytän yleensä uutisten lukemiseen mahdollisimman laajasti internetin välityksellä. Sen jälkeen monesti katson uusimman osan jostain sarjasta koneeltani. Pidän dokumenteista ja poliisisarjoista. Seuraan myös politiikkaa melko aktiivisesti. Tuon jälkeen katson mahdollisesti jonkin uusimmista elokuvista,
jonka olen ladannut koneelleni. Saatan myös mahdollisesti lukea jotain kirjaa,
pidän nykyään eniten dekkareista. Luen myös paljon tietokirjallisuutta, joka käsittelee psykiatriaa. Mahdolliset tulevat opintoni tulevat painottumaan mielenterveyteen.

Iltapäivällä teen ruuan, useimmiten risotto, tai vain riisi+tonnikala. Joinain päivinä makaroni+tonnikala. Tonnikala on melko kiinteä osa ruokavaliotani. Useimmiten tekemäni ruoka on sen makuista, että en sitä välttämättä vieraille tarjoaisi, jos siis minulla kävisi joskus vieraita. Tarkkailen ruokavaliotani sen verran, että se tarjoaisi riittävästi proteiineja aina, muusta en niinkään välitä, vaikka pitäisi.

Tämän jälkeen katson mahdollisesti taas jotain sarjaa taikka jonkin elokuvan.
En seuraa televisiota ollenkaan, vaan katselen kaikkea mielenkiintoista koneeltani.
Asun pienessä kaksiossa, mutta käytännössä käytän aina vain makuuhuonetta,
jossa tietokoneeni on. Olohuoneessa minulla olisi erittäin mukavat ja kalliit sohvat, mutta käytän niitä erittäin harvoin. Siellä olisi myös melko tyyriit ja hyvälaatuiset äänentoistolaitteet, jotka ostin vuosi sitten, mutten edelleenkään ole saanut asennettua. Ongelmani on se, että näen olohuoneen ikkunasta suoraan taloyhtiön
pihalle, jossa aina kulkee väkeä. Se häiritsee minua.
Olen kuin vankina omassa (vuokra-)asunnossani.

Illalla noin 22-24 otan lääkkeeni ja toivon, että saisin unta. Ennen ne toimivat, mutta nyt viime aikoina olen alkanut pelätä, pelkään, että sänkyni vieressä seisoo jokin tumma hahmo. Olen pelännyt tuolla tavalla viimeksi alle 10 vuotiaana. Onneksi tuo pelko ei tule joka yö. Niinä öinä, kun se tulee, en saa unta, vaan pysyttelen hereillä peittoni alla piilossa ja itken.

Hei Ergo!

Kiva kun kerroit itsestäsi, asunnostasi ja päivästäsi. Me muut tiedämme todella vähän toinen toisistamme.

Itse asun kolmen huoneen asunnossa. Minulla on vuokralaisena mielenterveysongelmainen, eronnut mies, jonka pitäisi ehdottomasti saada oma asunto, mutta asuntoa ei vain tipu. Ehkä on niin, että asuntoa on todella mahdotonta saada, jos luottotiedot ovat menneet.

Kolme huonetta ei kuitenkaan ole paljon kun olemme kaiket päivät kotona. Ruokapöydällä on tämä kannettava ja ompelukone. Mitään filmejä en onnistu katsomaan tältä kannettavalta, joten todella vanha telkkari on käytössä. Pitäisi varmaan harkita uuden telkkarin ostoa. Onko vaihtoehtona satsata tasokkaampaan tietokoneeseen ja käyttää sitä myös televisio-ohjelmien katsomiseen. Tietotaitoni ei vain riitä järjestämään mitään tällaisia ratkaisuja.

Myös minun ruokavaliooni kuulu tuo tonnikalasörsseli. Sitä on niin helppo laittaa ja on ihan hyvää. Lisään sörsseliin kyllä melkein pussillisen pakastevihanneksi: herne, maissi, paprikasorttia.

Alivuokralaiseni ostaa hänkin vain merkkivaatteita liikkeestä Leatherheaven ja pukeutuu vain mustiin. Sieltä voi ostaa postimyynnillä. Itse ostan vaatteita milloin mistäkin mikä tuntuu sopivan ja mikä sattuu eteen. Pitkään aikaan en kuitenkaan ole ostanut juuri muuta kuin housuja. Viime lauantaina olin ostamassa farkkuja, mutta farkkujen hankkiminen olikin todella vaikea projekti. Koittaako se päivä, että en enää saa housuja, huh, huh...

Nyt ajattelin laittaa toisenlaista sörsseliä. Tätä sinäkin voisit kokeilla. Osta jauhelihaa (paistijauhelihaa tai sika-nautaa, sika-nauta on yleensä jotenkin maukkaampaa). Pilko ja paista sipuli. Paista sipulin sekaan jauheliha. Keitä tummaa (muukin käy) makaronia. Sotke ainekset yhteen. Mausteet: suola, valkopippuri, paprikajauhe ja mahdollisesti lihaliemikuutio tai puolet siitä. Sekoita joukkoon pakastevihanneksi, esim. paprika, maissi ja herne. Hyvää tämäkin on ja ihan helppoa tehdä.

Hyvää päivän jatkoa sinulle.