Olen yksin, mutta en koe olevani yksinäinen. Viihdyn hyvin yksikseni ja saan aikani kulumaan. Ennemminkin olen turhautunut. Olen ollut jo vuosia työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen vuoksi. Nyt lapseni ovat muuttaneet pois kotoa ja ihmettelen, mitä teen elämälläni. Muutamaan vuoteen minua ei ole tarvittu kuin kotihengettärenä.

Olen etsinyt paikkaani ja tekemistä sieltä ja täältä. Vuosien varrella olen tehnyt monenlaista. Viime syksynä aukeni uusia mahdollisuuksia vapaaehtoistyössä. Olin asiasta kovin innostunut ja olin panostanut paljon siihen. Sitten kaikki meni minusta riippumattomista syistä täysin myttyyn. En halua toimia ko. yhdistyksessä enää. Olin satsannut henkisesti toimintaan paljon ja käytin siihen myös paljon aikaani. Nyt olen täysin tyhjän päällä. Mikään ei huvita.

Suunnittelen muuttoa toiselle paikkakunnalle. Odotan, että saan asuntoni myytyä, jotta voin tehdä päätöksiä. En ole edes varma, minne haluan muuttaa. Vaihtoehtoina on Turku tai mummonmökki maaseudulla. Asia selviää ajan kanssa, odottelu vain on tylsää.

Hei Adele !

Mä ehdotin sitä nettikaveriksi ryhtymistä sen takia että pääsis tutustumaan muihin tyyppeihin vähän paremmin kun muuten täällä vain juttelemalla itse ajattelin aika monilla ihmisillä on sellaisia osoitteita jotka on nimimerkillä ei mitään etunimi.sukunimi@jotain tyyliin ne ovat virallisiin asioihin. Mikä on omasta mielestäni ihan järkevää en mäkään antaisi ellei sivusto olisi sellainen että siellä henk.koht oma käyttäjäsivu eikä se ole omasta mielestäni eikä se ei ole kovin turvallista antaa tai ilmoitella osoittetta millään keskustelupalstalla. Itse en kauheesti diggaa suomi24:sta ,facebookista jne sosiaallisen median sivustoista enkä pahemmin keskustella jollai keskustelusivustolla olen sitäkin kokeillut ja käynyt muuallakin joskus ne keskustelut ovat aika ärsyttäviä 😠.Sitten taas nettideittailu on oma juttunsa se on sitä paitsi aikaa vievää prosessi.Toisiin ihmisiin tutustuminen netissä voi olla ihan mahdollista mutta sitten taas joku voi feikata jos olisi vaan motivaatiota ja kiinnostusta mut ei voi mitään harmi ettei se ole täällä kovin mahdollista ☹️ hyvä että tulin ottaneeksi tämän aiheeksi tänään en taas tehnyt mitään mut huomasin ajan nopeasti kuluneeni sisällä radiota kuunnellessa.

Moikka

Olen ihan uusi täällä... 22-vuotias, työtön vuoden jo ollut.
Opintoja on takana kuusi vuotta, ammattikin on hankittu, mutta olen yksinäinen.
Toki minulla mies on, mutta en osaa pitää häntä maailman parhaimpana ystävänä.

Kavereita minulla ei ole yhtään, koska en pysty luottamaan ihmisiin, kun minut on liian monta kertaa petetty viime vuosina. Mieheen oli hirveän vaikeaa luottaa aluksi, mutta on nyt ansainnut luottamukseni.
Mutta silti tunnen olevani kokonaan yksin.
Koira mulla on motivoimassa ulosmenoa, mutta sielläkin mennään vaan kahdestaan, kun ei ole edes lenkkikaveria.

Harrastuksiakaan ei ole, kun ne on ihan törkeen kalliita, eikä työttömällä ole varaa sellasiin☹️
TAitaa kuulostaa aika valittamiselta, mutta vaikeaa tämä on

anna-bertta kirjoitti 22.1.2010 16:43

Olen yksin, mutta en koe olevani yksinäinen. Viihdyn hyvin yksikseni ja saan aikani kulumaan. Ennemminkin olen turhautunut. Olen ollut jo vuosia työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen vuoksi. Nyt lapseni ovat muuttaneet pois kotoa ja ihmettelen, mitä teen elämälläni. Muutamaan vuoteen minua ei ole tarvittu kuin kotihengettärenä.

Olen etsinyt paikkaani ja tekemistä sieltä ja täältä. Vuosien varrella olen tehnyt monenlaista. Viime syksynä aukeni uusia mahdollisuuksia vapaaehtoistyössä. Olin asiasta kovin innostunut ja olin panostanut paljon siihen. Sitten kaikki meni minusta riippumattomista syistä täysin myttyyn. En halua toimia ko. yhdistyksessä enää. Olin satsannut henkisesti toimintaan paljon ja käytin siihen myös paljon aikaani. Nyt olen täysin tyhjän päällä. Mikään ei huvita.

Suunnittelen muuttoa toiselle paikkakunnalle. Odotan, että saan asuntoni myytyä, jotta voin tehdä päätöksiä. En ole edes varma, minne haluan muuttaa. Vaihtoehtoina on Turku tai mummonmökki maaseudulla. Asia selviää ajan kanssa, odottelu vain on tylsää.

Anna-berta, et ehkä pysty käymään töissä, kuitenkin olet tehnyt elämässäsi tärkeitä asioita. Sinulla on ollut merkittävä rooli kodinhengettärenä. Hyvä kasvuympäristö luo pohjaa sille, että ihminen aikuisenakin tuntisi olonsa turvalliseksi. Vaikka lapsesi asuvatkin jo omillaan, niin en usko, että he unohtaisivat sinua ja sitä, mitä olet heidän hyväkseen tehnyt. Usein kotinsa arvon ymmärtää paremmin vasta sen jätettyään. Tuntuu oikeastaan ihmeeltä, että masennuksestasi huolimatta olet osoittanut välittäväsi toisista!

Mimoosa87 kirjoitti 24.1.2010 16:25

Moikka

Olen ihan uusi täällä... 22-vuotias, työtön vuoden jo ollut.
Opintoja on takana kuusi vuotta, ammattikin on hankittu, mutta olen yksinäinen.
Toki minulla mies on, mutta en osaa pitää häntä maailman parhaimpana ystävänä.

Kavereita minulla ei ole yhtään, koska en pysty luottamaan ihmisiin, kun minut on liian monta kertaa petetty viime vuosina. Mieheen oli hirveän vaikeaa luottaa aluksi, mutta on nyt ansainnut luottamukseni.
Mutta silti tunnen olevani kokonaan yksin.
Koira mulla on motivoimassa ulosmenoa, mutta sielläkin mennään vaan kahdestaan, kun ei ole edes lenkkikaveria.

Harrastuksiakaan ei ole, kun ne on ihan törkeen kalliita, eikä työttömällä ole varaa sellasiin☹️
TAitaa kuulostaa aika valittamiselta, mutta vaikeaa tämä on

Heippa Mimoosa87,

Voin ymmärtää, että elämäntilanteesi on rankka. Kaikki me kaipaamme toveruutta ja ystävyyttä, jotakuta, jonka kanssa jakaa asioita. Kärsittyäsi näinkin kauan työttömyydestä myös tunnet itsesi hyödyttömäksi. Tunnetko opiskelleesi väärää alaa, tai onko alallasi vaikea työllistyä? Tiedätkö, mikä ala sinua kiinnostaa? Ikävää, että tänä aikana työnhaku on vaikeaa itse kullekin. Kuitenkin toivoa on niin kauan kuin jaksaa yrittää. Olet nuori, etkä ole millään ehtinyt käyttää kaikkia mahdollisuuksiasi. Usko tai älä, itse menin sisälle työelämään vasta 23-vuotiaana. Aikaisemmin olisin ollut liian ujo työllistyäkseni tai edes hakeakseni töitä. Tämänhetkinen työkokemukseni on siis vielä vähäistä.

Rahalla voi tehdä monia asioita, mutta uskon syvemmän onnellisuuden tulevan jostakin muusta. Ihminen tarvitsee elämäänsä arvot, joihin nojautua ja joihin uskoa. Rahalla ei voi ostaa hyvää elämänasennetta eikä parhaita ystäviä. Tosi ystävät välittävät sinusta sinun itsesi vuoksi, eivät sen vuoksi, mitä omistat. Minullakin on kielteisiä kokemuksia ihmisistä, ja luottamukseni kehittäminen toisiin vie aikansa. Se on ehkä toisaalta suoja mutta aiheuttaa myös yksinäisyyttä. Kuinka toiset voisivat tuntea todellisen luonteemme, jos emme uskalla avautua heille?

Heipähei taas, olen ollut tässä useamman päivän vapaalla ja yrittänyt vältellä koneella istumista ainakin päivisin. Sain tehtyä ison urakan ja siivottua tätä hävityksenkauhistusta jota myös kodiksi kutsutaan, vielä eteinen ja vessa odottavat vuoroaan. Trimmailin tuossa myös koiraani, jonka turkki oli päässyt niin pitkäksi että pikkuinen muistutti lähinnä mörrimöykkyä. Toissapäivänä käyvimme kaverini kanssa pitkällä kävelyllä, lähemmäs 2 tuntia ja koiranikin pääsi mukaan. Eilen poikystäväni tuli kylään ja päätyi jäämään yöksi. Tänään olisi sitten taas työpäivä edessä, hirmuisesti ei innosta, tainnut olla vähän liian aktiiviset vapaapäivät kun tuntuu että tarvitsisi pari lisää vielä toipumiseen.

Picasso-näyttelyssä käytiin joskus puolitoista kuukautta sitten hoitolapsen kanssa. Hänen katsomistyylinsä nyt lähinnä oli huoneiden läpiravaaminen ja taulujen vilkaisu, mutta ehti siinä nyt jonkinlaisen käsityksen saada. Yleensä en käy kaiuheasti näyttelyissä tai muissa vastaavissa, ehkä pitäisi yrittää käydä enemmän.

Jossu

Minulla oli tänään psykiatrin vastaanotto. Pelot osoittautuivat turhiksi ja setä oli ihan asiantuntevan oloinen.
Kuunteli minua, eikä yrittänyt antaa parisuhdeohjeita/kommentoinut outoa elämäntilannetta jnejne.
Sain cipralexia ja suosituksen pitkään terapiaan...katsotaan päivä kerrallaan mitä tuleman pitää.

Muuten olo on ihan positiivinen. Olen aktivoitunut ja puuhastellut kotona. Yksi kirja, haunted, odottaa lukemistaan, ja ilmoittauduin hakuryhmään koirani kanssa ja espanjan opiskelu jatkuu. Siinäpä sitä, tarpeeksi kait.

Tuosta työelämään siirtymisestä...minulla on kokemusta siitä jostain 16-vuotiaasta asti, ja kokemukset melko negatiivisia, pakko myöntää. On kait se parempi, että on jotain kokemusta kun ei kokemusta ollenkaan, mutta en vielä(kään) koe olevani valmis painamaan työelämässä, kun se vain kovenee koko ajan. Olen ajatellutkin, että minun on pakko alkaa rakentamaan identiteettiäni jollekin muulle kuin työn tai lapsien varaan. Minun on pakko kelvata itselleni ilman työn ja lasten tuomaa statusta ja asemaa, ehkä se sitten kantaa pitkälle aikanaan. Lapsia en kyllä todellakaan voi ajatella ennen kuin oma mielenterveys on kunnossa. Niin se vaan on.

Mitä te muut ajattelette tuosta, olen nimittäin huomannut, että niin se vain on. Työ ja sen merkitys on tosi vahvasti läsnä suomalaisessa arjessa. Ihmiset mitataan saavutuksilla ja suorituksilla, ilman niitä et ole mitään. Itse miettii kanssa, mitä kaikkea on pystynyt tänään tekemään ja suorittamaan. Tottakai jotain on tehtävä, mutta tällä hetkellä koen erittäin tärkeäksi rakentaa sellaisen itsetunnon ja identiteetin, joka ei pohjaudu työhön/saavutuksiin, koska niitä minulla ei yksinkertaisesti ole!

Hei Tiitiäinen!

Minullakin on huonoja kokemuksia työelämästä, vaikka olen jo vanhempi. Olen samaa mieltä, että identiteetti rakentuu liikaa työelämästä - olet muka sitä mitä teet. Se on väärin. Jostain muualta ihmisen arvon ja elämisen arvon on tultava. En kuitenkaan tiedä mistä sen saisi. Ja tekemistäkin on vaikea keksiä tässä yhteiskunnassa, jos ei ole työtä.

Hei,

Tämä kuulosti sellaiselta ryhmältä jonne minäkin voisin kirjoittaa.

Minä olen 4, kohta viisi vuotta asunut kaupungissa johon muutin opiskellakseni. Opiskelu ei sitten ollutkaan minun juttuni ja hain töihin.

Minä siis käyn töissä, mutta olen yksinäinen. Minulla on ihana avopuoliso, mutta ei muita ystäviä tässä kaupungissa. Avopuolisoni ei ole kovin sosiaalinen, tulee toimeen kyllä kaikkien kanssa, mutta hän joukosta se joka istuu mieluummin hiljaa ja minä taas puhun liikaakin

Harrastan vain yksinäisiä asioita, nimittäin leipomista, lukemista jne.

Tarkoitukseni olisi aloittaa koiran kanssa agin harrastaminen, mutta saa nähdä hyväksytäänkö keväällä koiraani sinne, joten en tiedä saanko aloittaa harrastusta.

Ongelmani uusien ystävien luomisessa on varmasti eräänlainen ujouteni. Kun minua ujostuttaa ja jännittää, alan puhumaan ja silloinhan sanat eivät ole mitenkään viisaan kuuloisia, kun sekoilen sanoissani ja muut eivät ymmärrä juttujani. Ei siis mitenkään hyvä ensivaikutelma.

En myöskään uskalla yhden illan keskustelun jälkeen soittaa ihmiselle ja kysyä lähtäisiinkö käymään ostoksilla yms. sillä pelkään olevani liian tungetteleva ja että hän torjuukin minut. Eikä minua kiinnosta nähdä ystäviä ainoastaan baareissa ja olla aina humalassa yhdessä.
Minulla olisi täällä siis yksi tuollainen ystävä, jolle olen ehdottanut että tehtäisiin jotain muuta yhdessä, mutta hänelle alkoholista on tullut pakollinen sosiaalisissa tilanteissa, joten en jaksa olla hänen seurassaan henkisesti, kun parin tunnin jälkeen hän on jo ihan sekaisin ja ei enää mukavaa seuraa.

Yksinäisyydestäni syytän siis itseäni.

Alan helposti kaupassa jne. puhumaan ihan oudoille ihmisille jotain säästä tai muusta siihen tilanteeseen sopivaa, mutta ne ihmiset jäävät vain sen hetken jutteluksi. Olen tottunut tälläiseen jutteluun jo pienenä kotikaupungissani, mutta täällä "etelässä" minulla on vain kerran alettu juttelemaan kassajonossa ja hekin olivat muualta muuttaneita.

Tällaiset pienen hetken sosiaaliset tilanteet piristävät minua, jos ihminen alkaa juttelemaan takaisin, mutta jos ihminen ei juttele mitään, mulkaisee vain, on seuraavalla kerralla taas suurempi kynnys alkaa puhumaan vieressä seisovalle.

Minulle on siis helppoa avata suuni kun kyseessä on hetkellinen tilanne, mutta jos haluaisinkin tästä ihmisestä oikeasti kaverin, jännitän ihan liikaa...

Hei taas!
Harjotteluni onnistui yli odotusten ja olen erittäin tyytyväinen itseeni😀
Nyt olen sitten mahdollisesti kuukauden lomilla ja palaan takasin samaan paikkaan jatkamaan harjottelua, mikä on hyvä asia työelämään siirtyessä.
Mutta yksinäinen olen siitäkin huolimatta... Toki työkaverit saavat unohtamaan kaiken pahan, mutta viikonloput ja kotona olo turhauttavat...
Puran turhautumistani jo heti lauantaina siivoamalla koko kämpän, joten sunnuntaina revin hiuksia ja mietin tekemistä...
Koirakin minulla on, mutta ei tälläsillä pakkasilla tarkene mihinkään ulos lähteä ja suurin osa ihmisistä, jotka meillä käy, niin ei käy toiste ja koiran takia🙄
No toki koira on innoissaan vieraista, kun niitä harvoin käy, mutta minkä minä sille voin, ettei meillä käy ketään.

No niin, voisin hieman kertoa lisää jännittävästä arjestani. Kuten livessä tänään sanoinkin, niin huomenna saan uuden videopelin nimeltä Mass Effect 2, joten kyseisen pelin kanssa voinkin harrastaa eskapismia ainakin viikonlopun ylitse. Eli elämä on yhtä marenkia yhden viikonlopun ajan, joten ainakin hetken tunnen ilon kumpuavan ylitseni pelatessani erittäin hyvää roolipeliä. Mainitsin myös livessä, että eilen sänkyni hajosi, kun siihen istuin. Tämä lähinnä tarkoitti sitä, että nukun tästä lähtien tässä vuodesohvassani ja jätän perintösänkyni vieraille. Nimittäin onnistuin kysiesen sängyn kasaamaan uudestaan, joten katastrofi on vältettyä. Nyt voin syyttää vaikkapa isääni, jos hän sen sattuu romuttamaan lopullisesti. Heh, minä olen kiero.

Mutta kahdeksas päivä pitäisi mennä TYP:in uraohjaajalle, joten pitäisi miettiä vähän sitä strategiaa miten siellä sitten käyttäydytään yli-innokkaan ihmisen kanssa. Ehkä pitäisi vain huutaa toistemme päälle ja jutella se tunti intensiivisesti kaikesta mahdollisesta maaan ja taivaan välillä. Noh, sen näkee sitten, että mitä sadaan aikaiseksi hänen luonaan. Kuitenkin konsensus on sitä mieltä, että minun pitäisi mennä työkyvyn arviointiin kaupungin kustannuksella. Eli voiton puolella melkein ollaan.

Oloni on kyllä kohenunut huomattavasti. Yritän jotenkin ottaa päivän kerrallaan ja nauttia ihan pienistä hetkistä. Koulu alkoi ja se sujuu mukavasti. Pidän tästä etähommasta! En ole ottanut mitään paineita koulutuksesta. Teen mitä käsketään ja saan opintotukea. Kaikki tuntuvat tosi mukavilta. Jos onnistun tämän koulun kanssa, menen opiskelemaan savityöalaa jonnekin. Se kiinnostaa kovasti. Tuntuu nyt hyvältä ottaa päivä ja hetki kerrallaan. Koulussa on paras puoli se, että pystyn aktivoimaan itseäni ja tarttumaan toimeen ja samalla turvallisesti olla kontaktissa ihmisten kanssa-->onnistumisen kokemuksia siis. Nyt minulla on kaverina kolme koiraa. Ei ole yksinäistä.
Pitkästä aikaa elämä tuntuu jopa hyvältä! Aloitin tänään mielialalääkityksen, tuskin vaikutus nyt vielä on alkanut, mutta hyvä olo tulee varmaan myös siitä, että olen tehnyt nyt aika paljon asioitteni eteen. Tosin hurjat heilahdukset mielialassa on minulle erittäin tyypillisiä. Huipulta alhoon, viuh vaan. En kuitenkaan ole mielestäni bipo millään lailla. Enemmän tunnetilat heilahtelevat kovasti. Ei ote todellisuudesta ole kuitenkaan koskaan hämärtynyt.

Mimoosa87, tosi hyvä, että olet ollut sitkeä ja ollut työharjoittelussa! Olen kuullut onnellisia tarinoita siitä, miten juuri harjoittelut ovat auttaneet työllistymään. Niinpä kun toiset näkevät sinun hoitavan tehtäväsi taitavasti, voivat seuraukset olla positiiviset. Tsemppiä jatkoonkin!

Tiitiäinen, työelämä tosiaankin kovenee jatkuvasti, ja on sääli, jos jonkun elämä pyörii vain työnsä ympärillä. Minkä muun varaan hän silloin rakentaisi itseluottamustaan?? Myönnän tosin, että välillä itsekin arvotan itseäni työmenestykseni perusteella. Tarvitsen hiukan aikaa asioiden oppimiseen. Tämä ei ole oma vikani, mutta toisinaan saan kärsiä tästä tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Millä sitten on todellista merkitystä? Mielestäni sillä, mitä sisimmässämme on ja kuinka suhtaudumme toisiin. Hienoa, että tunnet löytäneesi oman alasi ja että viihdyt koulussasi. Olen itsekin opiskelija. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen luokassa, jossa minun on hyvä olla! Ehkä luokkahenkeämme parantaa se, että osa meistä on keski-ikäisiä, aikuismaisesti elämään suhtautuvia henkilöitä.

Aserte, viestisi oli monilta osin kuin minun kirjoittamani! Tunnistan itsestänikin ujouden ja torjutuksi tulemisen pelon. Minäkään en koskaan ole välittänyt ryyppäämisestä. Luultavasti tämä oli yksi tekijä, joka aiemmin erotti minut tovereistani. Me Etelä-Suomessa olemme ehkä toisinaan pidättyväisiä, mutta siinä ei ole mitään henkilökohtaista.

Hei.

Ajattelin kirjoittaa pari riviä, nämä viikonloput ja illat tahtovat olla aika hankalia yksinäiselle.. tai ainakin minä koen ne enemmän hankaliksi. Arjessa on aina omat rutiininsa, mihin on helppo turvautua..

Olen 19-vuotias nainen, masennuksen, unihäiriön ja bulimian takia hakeutunut polille noin vuosi sitten. Opiskelen viimeistä vuotta liiketaloutta. Sairastellut olen pitkälti 12-vuotiaasta.

Ystäviä ei ole ikinä ollut kamalasti. Ne vähät jotka oli, työnsin pois, kun olisin heitä tarvinnut kaikkein eniten. Osa muutti pois ja osa vaan kasvoi irti. Ennen kävin juhlimassa paljon, siellä ne minun valtaosa kontakteista olikin, mutta sitten päätin luopua hetkeksi siitäkin (alkoholi, lääkkeet, masennus = ei hyvä)ja taas sai huomata, että ketkä ne oikeita kavereita sitten olikaan.. Noh, "kaverit" jäi sille tielle.

Ulkona käyminen on välistä tosi iso kynnys. Koen itseni pelkästään siitä onnistuneeksi, jos aamulla nousen sängystä ylös ja menen kouluun. Yritän kyllä käydä kuntoilemassakin edes pari tuntia viikossa.

Tuo bulimia on korventanut itsetuntoni täysin. Varmaan masennuskin. Koen vain olevani liikaa joka paikassa, sekä ulkopuolinen. Nyttemmin olen ajautunut omista luokka-ja ikätovereistani täysin erimantereelle, kun en enää ravaa ulkona viikonloppuna ja lopetin tupakoinninkin, siispä.. Minulla on tukihenkilö ollut viime vuoden heinäkuusta asti tukena ihan normaaleissa arkiaskareissa, mistä olen enemmän kuin kiitollinen. Sitten on toki omat vanhemmat, joiden luona käyn vaihtelevasti vierailemassa..

Hmm, siinäpä kai tuo olikin. Oikeastaan tahdon vaan toivottaa kaikille hyvää viikonloppua ja paljon voimia.
🌻🙂🌻

Hei vaan kaikille!

Olen silloin tällöin purkanut tuntojani omalla palstalla, mutta nyt löysin sitten tämän palstan, joka on kuin tehty minulle 🙂 Olen 25-vuotias ja tällä hetkellä opiskelija. Kärsin vakavasta masennuksesta, jonka juuret juontaa aina yli 10 vuoden päähän. Olen myös yksinäinen ihminen. Kavereita minulla ei ole, no ainoastaan kaksi kaveria kouluajoilta, joiden kanssa pidän jonkinlaista yhteyttä, mutta ei sen enempää. Olen pienestä pitäen ollut järkyttävän ujo ja sen takia olin koulussakin aina (eka luokalta lähtien) yksin. Harva halusi oleskella tai leikkiä "neiti tuppisuun" kanssa.

Tällä hetkellä asun yksin, kaverina on ainoastaan kissani. Pidän kovasti eläimistä ja kissani onkin ihanaa seuraa yksinäisessä asunnossa ☺️ En käy ulkonakaan hirveästi. Ainoastaan kaupassa tulee käytyä ja joskus sitä tulee mentyä lenkillekin. Olen erakoitunut melko pahasti ja yhteydetkin ovat alkaneet katketa kahteen ystävääni. Veljeni taitaa olla tällä hetkellä ainoa, joka käy joskus luonani, hän kun asuu samassa kaupungissa.

Päiväni kuluvat kirjojen ja musiikin parissa. Harrastan myös kirjoittamista ja seuraan myös muutamaa sarjaa televisiosta, kuten Supernatural, Bones ja Näkijää. Rakastan myös elokuvia, joten usein iltani kuluvat elokuvien parissa.

Välillä sitä tulee istuskeltua sängyn laidalla ja mietittyä: "Mitä jos...". Välillä olisi mukava jakaa asunto jonkun ihanan ihmisen kanssa ja yrittää olla enemmän seurallinen, mutta en jotenkin vain pärjää sosiaalisissa tilanteissa. Olen kai vain niin ujo 😳 Joskus sitä tulee mietittyä, että: "ehkä minä en vain ole sellainen ihminen, jolle on olemassa Se Oikea". Minun kohdallani yksinäisyydestä on tullut suorastaan tapa, johon olen itseni opettanut.

Tänään kävin kaupassa ja päivä oli mukavan talvinen. Tein päivällä ruokaakin ja nyt illemmalla olisi sitten vuorossa taas leffailta. Pävä sujui aika rattoisasti, vaikka sitä välillä pysähtyikin miettimään maailman menoa ja omaa tilannetta.

On kuitenkin kiva tietää, että en ole ainoa ihminen, joka on yksinäinen 🙂 On mukava lukea teidän tarinoitanne ja jakaa omia mietteitä yksinäisyydestä. Välillä on hyviä ja välillä huonoja päiviä...No, sellaista se elämä välillä on.

Lopputervehdykset kaikille 🙂🌻